Otsikko: Pelkotiloja
Fandom: Kuroko no Basket
Ikäraja: S
Genre: angst, pikkuisen myös fluffy
Paritus: Kagami/Kuroko
Disclaimer: Kuroko no Basket ei oo minun, enkä saa tästä rahaa.
A/N: Voi apua, näiden hahmojen kanssa on niin hankalaa, kun kokoajan pelottaa, että niitten oma persoona katoaa kokonaan kirjoittaessa. Ehkä se tästä, kun pääsen mangassa vähän pidemmälle ja opin tuntemaan hahmot vielä paremmin... c:
Pelkotiloja
Kuroko katsoo ympärilleen, eikä tiedä, missä on. Kadut näyttävät vierailta ja yön pimeys ei helpota paikan tunnistamista yhtään. Kuroko katsoo ensin vasemmalle ja sitten oikealle, mutta minne hän katsookin kaikki näyttää samalta.
Kurokolla on kiire. Hänen on päätettävä oikea suunta, eikä hän saa erehtyä. Hänen on löydettävä Kagami ennen kuin on liian myöhäistä. Kuroko ei ole varma, mitä tapahtuu, jos hän ei ehdi paikalle, mutta hänellä on aavistus, ettei se voi olla mitään hyvää.
Sinisilmäinen poika ei jää miettimään, miten hän tietää jotakin sellaista, vaan hetken mietittyään juoksee vasemmalle. Sydän jyskyttää kurkussa ja pelko saa hänet juoksemaan entistä lujempaa.
Hänen on pakko ehtiä ajoissa. Kadut sumenevat silmissä, eikä Kuroko enää erota tummaa asfalttia mustasta taivaasta. Hän pyyhkii jotain märkää poskiltaan, ei ole varma onko se hikeä vai kyyneleitä.
Kuroko saapuu aukealle ja näkee edessään koripallokentän. Hän erottaa pitkän, tumman hahmon ja huokaisee helpotuksesta. Kagami on turvassa.
Mitään pelättävää ei ole, Kuroko hokee itselleen ajatuksissaan, mutta pelko ei lakkaa. Sydän jyskyttää edelleen korvissa ja posket ovat märät, vaikka Kuroko kuinka pyyhkii niitä käsillään. Hän hidastaa juoksunsa kävelyyn ja lopulta saapuu koripallokentän laidalle.
"Kagami", Kuroko sanoo toisen nimen ääneen. Kagami hengittää raskaasti ja kuljettaa palloa, väistelee näkymätöntä vihollista ja heittää pallon koriin.
"Kagami!" Kuroko sanoo, tällä kertaa hiukan kovempaa ja ottaa muutaman askeleen kohti Kagamia. Epäilys on vallannut hänen mielensä.
"KAGAMI!" Nyt Kuroko huutaa, eikä Kagami vieläkään kuule. Hän ei katso lyhyempää poikaa, vaan keskittyy täysin koripalloon, eikä näe mitään muuta kuin näkymättömän vastustajansa.
Kuroko tuntee pelon kasvavan sisällään. Kagami ei kuule häntä, joten hän juoksee tämän eteen, mutta toinen vain väistää häntä kuin hän olisi se näkymätön vastustaja.
Näkymätön. "KAGAMI TAIGA!" Kuroko huutaa ja hänen silmissään sumenee. Miksei toinen näe eikä kuule? Onko Kurokosta todellakin tullut täysin näkymätön vai eikö toinen enää välitä hänestä edes sen vertaa, että voisi vilkaista häneen?
Kagamin kasvoilla on keskittynyt ilme, lähes epätoivoinen. Hän hengittää raskaasti näyttäen siltä, että on pelannut jo pitkään keskeyttämättä. Hänen jalkansa tärisevät ja ponnistus kohti koria on haparoiva. Kuroko toivoo hänen lopettavan, mutta Kagami jatkaa entistäkin suuremmalla vimmalla kuin ei voisi lopettaa.
Kuroko ei voi muuta kuin katsoa Kagamin juoksemistä kentän päädystä toiseen. Pidemmän pojan askel muuttuu hetki hetkeltä epävarmemmaksi ja hänen jalkansa sotkeutuvat toisiinsa.
"Kagami, katso minuun!" Kuroko yrittää vielä, mutta hänen äänensä murtuu loppua kohti.
Sitten Kagami pysähtyy, ei katso Kurokoa suoraan silmiin vaan tämän ohitse ja hän sanoo jotakin sellaista, mikä saa Kurokon tuntemaan olonsa vielä paljon pahemmaksi. Ihan kuin sydän revittäisiin hänen rinnastaan irti, siltä se Kurokosta tuntuu.
"En tarvitse sinua, Kuroko! Minun on tultava vahvemmaksi itse, enkä halua enää sinua tielleni. Pärjään loistavasti yksin."
"Kuroko!" Ääni havahduttaa Kurokon ja hän avaa silmänsä vain huomatakseen makaavansa omassa sängyssään. Hän hieraisee silmiään ja huomaa, että hänen poskensa ovat yhä märät. Itkikö hän todella?
"Huusit unissasi", Kagamin ääni saa Kurokon tajuamaan, että toinen makaa aivan hänen vierellään ja näyttää huolestuneelta rypistellessään otsaansa. "Oletko kunnossa?"
"Se oli painajainen", Kuroko sanoo ääni käheänä. Hän takertuu Kagamin paitaan tuntien helpotusta. Kagami ei ole hylännyt häntä. Kagami on yhä hänen vierellään ja katsoo suoraan häneen. Yllättäen Kuroko tuntee huulten hipaisun otsallaan ja hän kääntyy katsomaan Kagamia.
"Ei mitään hätää", hän sanoo. "Minä olen tässä luonasi."
Ja Kuroko tietää sen nyt. Kagami ei hylkäisi häntä niin. Se oli pelkkä painajainen, joka ei koskaan kävisi toteen.
Kuroko painaa päänsä vasten Kagamin rintaa ja sulkee silmänsä. Toisen pojan läsnäolo on yllättävän rauhoittava, kun hän ei sano mitään vaan kerrankin vain on. Kagamista säteilevä lämpö saa hänet uniseksi ja Kuroko pystyy jälleen nukahtamaan tuntien olonsa turvalliseksi Kagami vierellään.
