Nimi: Älä etsi minua
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: K11
Paritus: Remus/Severus
Tyylilaji: Pelko, synkkyys, saalistaja-saalis suhde
Vastuunvapaus: Molemmat herraskaiset ovat Rowlingin omaisuutta, eivät minun
A/N: Pitkästä aikaa täällä, ja rakkaan otp:n parissa. Tästä ihan oikeasti piti tulla synkkä, pelkistetty ja lyhyt raapale, mutta kuinkas kävikään – tarina vain piteni ja alkoi tuntua melkein ylipitkältä, vaikka silti paljon jäi sanomattakin. Alussa suurin vaikuttaja oli Pink Floydin ”Hey you”, biisin tunnelmassa oli jotain josta pidin erityisen paljon. Vähän erilaista kirjoittamista kuin yleensä, mutta eiköhän se blokki taas vähitellen syrjäänny. Kiitos myös kaikille ficin kirjoittamista kannustaneille ja auttaneille <3
Älä etsi minua
Suden hampaat koskettivat elämän punaista kohtalonlankaa ja lähestulkoon pysäyttivät kaiken hänessä. Oikeasti eläin oli ollut kaukana tunnelin päässä, mutta silti niin lähellä, ettei hän enää koskaan miettisi uteliaisuuden vallassa miltä suden hengityksen törmääminen vasten kasvoja tuntuisi tai olivatko sen silmät todella kultaiset. Kaikki kiinnostus oli livahtanut vaaran tieltä pois jättäen jälkeensä sykkivän, lamauttavan ja kammottavan yksinäisen pelon suden hampaista ja turkkia koristavista verihelmistä. Elämä oli kammottavan hauras valuessaan kalpeita sormia pitkin, hänen tarvitsi vain ummistaa silmänsä ja elävä korvaantui kuolleella. Eikä vihalla ollut enää voimaa sen jälkeen, kun pelko oli jymähtänyt suoraan kiihkeästi lyövän sydämen läpi niin syvälle, ettei sen karkottajaksi löytynyt yhtäkään pelastajaa. Siriuksen ja Jamesin pilkkanaurusta tuli varjo kintereillä, alituinen ja muuttumaton, aina jokaiseen paikkaan seuraava, melkein kuin pinttynyt yhdessä ulvonnan kanssa.
Hän oli harhaillut, ja harhaili edelleen keskellä pientä, tuskaista ympyrää vaikka seisoikin keskellä avointa pihaa. Kylmä ajoi hänet kuitenkin pian takaisin sisälle yhdessä kuun kanssa, tarvitsi vain ajatella sen vetovoimaisuutta ja menetys oli valmis. Kiiruhtaessaan muiden kuin omien varjojensa läpi hän yllättäen kavahti odottamatonta ajatusketjua; olisiko hän itse uhrannut ja mennyt vielä pidemmälle kuin kelmit, loppuun saakka? Olisiko sydäntä punnitsevasta vaa’asta löytynyt syyllisyyttä tai katumusta kaiken sen jälkeen, mitä hän olisi ehkä päätynyt tekemään tullessaan itse viikatteen ojentajaksi? Hän ei todellakaan tiennyt, ja se pelotti häntä hetken enemmän kuin suden häilyvyys taustalla – epätiedottomuus siitä, oliko hän sittenkään niin kovin erilainen kuin Musta tai Potter. Vähemmän rohkea ja avoin, mutta yhtä täynnä pimeää hohtoa - sitä joka oli Lupinissa punaista.
Linna oli hänen äänetön, unen kevyt suojansa sinä yönä tuulta, kylmää ja ihmissutta vastaa: omassa vuoteessa ei ollut alastoman pelon jälkeen mitään nähtävää tai tunnettavaa. Viidennen kerroksen autious oli erilaista kuin se, joka odotti ja jäyti makuusalin paksujen verhojen välissä, siellä oli enemmän kotoisuutta ja varovaista rauhaa kuin muualla. Hän päätyi jälleen, kuten niin usein ennenkin, Tarvehuoneen oven eteen ja pääsi vaivattomasti sisään ilman yhtäkään vastoinkäymistä tietäen jo, millaiselta huone näyttäisi. Huoneessa oli lämpimämpi kuin koleissa käytävännurkkauksissa, siellä oli jonkinlainen matto, nojatuoli, tietyssä järjestyksessä olevia kirjapinoja, kynttilöitä ja hiillokseen vähitellen taipuva takkatuli. Pöydällä lepäävän pienen käsipeilin kuvajainen näytti kammottavalta – silmät kirkuivat näkemiään yön kauhuja, hiukset valuivat eteen miten sattuivat ja kaukaisessa nurkassa välähtivät aina välillä suden kultaiset iirikset.
Pelkkää varjoa vain, ja silti hänen onnistui unohtaa Musta ja Potter hetkeksi, Lupinin ollessa paljon vaikeampi tapaus. Musta ja Potter olivat selkeästi astuneet jonkin sellaisen yli, jossa hän oli luullut rajan sijaitsevan, hän ei tiennyt kuinka korkeilla panoksilla nyt pelattiin ja pelättiin, eikä olisi oikeastaan uskonut Kelmien kykenevän tulemaan niin lähelle murhaksi muuttuvaa kepposta. Silti se oli vain tapahtunut, eikä hänellä ollut enää tänä iltana voimaa syvällisempään syy-seuraus analyysiin. Mutta Lupiniin kiteytyi pieni elinikä niin valossa kuin hämärässäkin ja toisinaan hän tunsi jopa uteliaisuutta ihmistä, ei sutta kohtaan. Remus Lupinista olisi voinut tulla hänen pelastajansa ja aina niihin viikkoihin saakka hän oli salaa luottanut siihen.
Hän vilkaisi vielä kerran peilin tyhjiin silmiin ja alkoi melkein heti nuokkua nojatuolissaan, takassa oli vielä sittenkin lämpöä ja oikeasti hän tahtoi vain nukkua, ilman unia. Hän havahtui hereille kuulleessaan oven kolahduksen, ja näki samalla hetkellä edessään sen, josta oli uneksinut ja samalla nähnyt painajaisia aivan äsken. Remus Lupin seisoi hänen edessään ja hetkeksi takan kipinät heittivät suden verestä punertavan varjon hänen ylleen. Lupin sanoi jotain, ja juuri se ääni vetäisi hänet kunnolla todellisuuteen: vain huomatakseen, että oli vetäytynyt rajusti kauemmas puristaen tiukasti nojatuolin käsinojia. Vaati suunnatonta ponnistusta rentouttaa sormet ja kohdata Lupinin katse, mutta jotenkin hän kykeni siihen silti.
Hän odotti kohtaavansa nälkää tai pettymystä pakoon päässeen saaliin takia, muttei nähnyt kumpaakaan Lupinin piirteissä, suunkaaressa tai silmissä. Äsken ohimennyt puhetulva virtasi lyhyen ja karun koskensa alas niin, että ymmärsi jotain hyvin oleellista.
”Suden mielestä sinä olet saaliini, ja minä haistan kuinka sinä pelkäät.”
Hän olikin edelleen suden hampaiden ulottuvilla, hän ei ollut päässyt pakoon pistettä, johon kaikki vuodet kelmien kanssa tiivistyivät: armoa ja armottomuutta, ja yllättäen kylmä livahti huoneeseen. Kavahdus räjähti sisimmästä liikkeelle muttei näkynyt ulospäin, katse väistyi nurkkaa kohti yrityksestä huolimatta – ehkä kaikki olisi ollut helpompaa, jos Lupin olisi hymyillyt edes hieman. Silmät olivat muuttuneet lasiksi joka tarkasteli häntä luuydintäkin syvemmältä, hän tiesi kuinka paljas hänen sydämensä juuri silloin oli ja että Lupin omisti sen tavalla tai toisella, vaikkei kumpikaan sitä tahtonut.
He seisoivat siinä vaikka kuinka pitkään, kylmä löi entistä enemmän ovia auki, eikä hymyjä tai anteeksipyyntöjä jaettu: hän ei oikeastaan voinut syyttää Lupinia mistään. Hän ei voinut vaatia toista pelastajakseen tai pyytää tätä auttamaan itseään. Ehkä hän oli sanomassa jotain tai ei - ennen kuin mitään ehti tapahtua, Lupin syöksähti ulos huoneesta sulkematta ovea perässään. Lyhyen sekunnin ajan hän tahtoi juosta toisen kiinni ja tehdä, mitä? Suden kynsien raapiva ääni vasten kivilattiaa karkotti ajatuksen yhtä nopeasti kuin se oli syntynytkin, hän kyllä tajusi sen pelkäksi lamauttavaksi illuusioksi, muttei silti päässyt siitä eroon edes omassa vuoteessaan. Hän, saalis, ymmärsi juuri ennen nukahtamistaan vielä jotain ratkaisevaa; jos jollakulla oli edes hieman valtaa, se oli Lupinilla, ei hänellä.
Remus tunsi vallan kahvan painon käsissään, se oli valtava kivi sydämessä ja mielessä, ja täysin tuntematon hänelle. Tunne oli yhtä aikaa huumaava ja karmiva, hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt sillä tai kuinka käyttää sitä oikein. Milloin tahansa muulloin hän olisi kysynyt neuvoa ystäviltään, mutta koska hänen oli pakko punnita heidätkin, ei pelkästään Kalkaros, apua ei voinut kysyä. Viimeistään nyt hänen pitäisi astua luihuispojan rinnalle, ei suinkaan murskata tätä, jokaista kalpean terävää kylkiluuta ja kaarta – vuodetkaan eivät ehkä parantaisi kumpaakaan heistä tai antaisi uutta tilaisuutta. Välitilaa Kalkaroksen ja muiden kelmien välillä ei ollut, todellisuudessa hän oli tehnyt valintansa melkein heti Tarvehuoneesta paettuaan ja jäänyt valojen puolelle. Mutta susi oli valinnut toisen, se halusi ensimmäisen ihmissaaliinsa moniin vuosiin elävänä ja taistelevana, ja mitä korkeammalle lokakuun kuu kohosi, sitä lujemmin hän tahtoi samaa.
Kalkaroksen haavoista tuli hänen, vangitun suden omia lokakuun täysikuun helmiäishehkussa, kaikki ihmisen syyllisyys, pelko, katumus ja epäilys huuhtoutuivat tummanpunaiseen vereen, ihmisyyskin verhojen takana näki vain Kalkaroksen. Sudesta olisi sinä yönä tullut vaarallinen metsästäjä, jos se olisi päässyt pakoon – vapaus saavutettiin oman nahan kautta luihuisen unohtumattoman pelonsekaisen ominaistuoksun leijuessa joka paikassa, mutta pakoreittiä ei ollut. Röttelö kesti kuten jokaisena täysikuuyönä ennenkin, mutta muille kelmeille se oli vaikeaa. Vasta viikkojen kuluttua Sirius tunnusti, ettei ollut milloinkaan nähnyt sutta samanlaisena, yhtä kiihkeänä ja elinvoimaisena, eikä hän uskaltanut selittää.
Jos hän oli joskus luonutkin yhden ainoan avuttoman katseen Lupiniin, enää sitä ei tapahtunut. Pelko muovautui tummiksi taustasävyiksi vasten Mustan ja Potterin pilkkanaurun varjoa, muttei jäänyt hallitsevaksi osaksi kuin ensimmäisen viikon ajaksi, sillä mitään ei tapahtunutkaan. Painajaisia, niitä joissa sydän nyljettiin rinnasta, luut katkaistiin ja veri valutettiin höyryävälle nurmelle tunnit ihoon takertuneina, hän näki kuitenkin lähes joka yö. Hän kiersi kaukaa kelmit ja Lupinin, jonka näki nyt erillisenä joukosta, vaikkei ulkoisesti mikään ollutkaan muuttunut ja yritti säilöä kaikki loput voimansa oppikirjojen väliin turvaan. Totuutta ei silti voinut kieltää – sitä että hänen ja Lupinin suhde oli pysyvästi muuttunut: siitä syntyi pimeää ja arvaamatonta, hiertävää rihmaa. Sama naru kuristaisi heidät lopulta yhdessä, hän oli lukenut ihmissuden ja saaliin suhteesta sivukaupalla, ja tiesi nyt, ettei susi luovuttaisi kunnolla koskaan.
Kunnes eräänä harmaana ja koleana yrttitiedon tunnilla, juuri kun hän oli upottanut uneliaat sormensa kuohkean mullan sisään, syvä ja armoton ulvonta kajahti aivan korvanjuuresta palauttaen puoliksi pintojen alle vajonneet muistot takaisin petojen ulottuville. Tuskallisen sydämenlyönnin ajaksi logiikka katosi: kuinka susi muka voisi seurata häntä kasvihuoneeseen siihen aikaan, aamulla, ja vielä ilman täysikuutaan? Vasta kuullessaan tyytyväisen naurunkähinän takanaan hänen hengityksensä kulki normaalisti yhdessä rajun vihan kanssa, ja ellei Lupin olisi astunut heidän väliinsä, hän olisi hyökännyt Mustan kimppuun. Kuin tasapainottaakseen pelkonsa.
Lupin lähestulkoon raahasi ystävänsä huoneen kaukaisimpaan nurkkaan tavallistakin synkemmän näköisenä, ja katsoi hänen suuntaansa vasta aivan lopussa. Tilanne oli nopeasti ohi, kukaan muu ei ollut edes huomannut mitään, ja silti hän tärisi vielä oleskeluhuoneeseenkin päästyään. Siellä eivät sudet ulvoneet tai leijonat karjuneet, ainoastaan käärmeet matelivat nurkassa oikeaa hetkeään odottaen. Hän oli tiennyt sen päivän tulevan, jolloin Sirius ei voisi enää olla jättämättä häntä rauhaan, valkoista lippua ei koskaan edes aiottu nostaa vasten linnan torneja – ajankulu vain oli hämännyt häntä. Hän melkein kuvitteli Lupinin katseen raapivan koloa niskakuoppaansa, pyrkivän sisälle sieluun ja ajatuksiin koska sydämeen ei ollut pääsyä. Täyttävän jokaisen aukean joka oli hänessä tyhjää, juoksuttavan sormia kyynärvarsilla ja pysäyttävän vaarallisilla silmillään kaiken liikkeen. Mielikuvat olivat epämiellyttäviä, kierojakin melkein eikä niitä ollut helppo jättää nurkkaan kitumaan ravinnon (näkemisen) puutteesta.
Tietenkin joku huomaisi ennen pitkää, ettei kaikki ollut suoraa ja selkeää kuten syksyn alussa, ja lopulta se oli Sirius, joka ajoi hänet nurkkaukseen. Marraskuun loppupuolella, viikko ennen myrskyn silmään vajoamista, hän huomasi olevansa Siriuksen kanssa kahdestaan makuusalissa. James oli lähtenyt Lilyn kanssa, Peter kertasi muodonmuutoskaavoja ja aivan yllättäen hän olikin vain helpottunut siitä, että pääsisi lopulta puhumaan asiasta, joka oli ajanut häntä äärilaidoista toiseen jo melko pitkään. Hän ei edes piiloutunut oppikirjojensa takia, vaan veti lopulta itse Siriuksen mukaan – olisihan se tapahtunut kuitenkin ennemmin tai myöhemmin.
”Anturajalka, meidän pitäisi vähän jutella.” Sirius ryhdistyi heti puolikohmeisista ajatuksistaan irti ja nyökkäsi.
”Niin minäkin vähän ajattelin. Ruikulista, eikö niin?”
”Kalkaroksesta”, Remus oikaisi automaattisesti, paha henki kiristi normaalisti niin tasaista puhetta mutta jäi kuitenkin tappiolle. Ei hänen pitäisi suuttua yhden pilkkanimen käytöstä enää nyt, kun se oli aikaisemmin saanut jatkua aivan vapaana.
”Miten vaan, siitä kuitenkin. Mitä teidän välillänne on?” Remus noukki suklaalevyn jämät yöpöytänsä laatikosta, jakoi Siriukselle – ei siitä puhuminen ollutkaan niin helppoa kuin hän vielä äsken kuvitteli.
”Mitä sinä itse luulet?” hän heitti takaisin, vastaamatta vielä kysymykseen. Toisinaan Siriuksen kanssa piti tunnustella melko paljon, ennen kuin tiesi mihin suuntaan jatkaa seuraavaksi.
”Suhde? En minä tiedä, ei sinulla ole tyttöjäkään. Toisaalta se on kuitenkin Ruikuli...” Sirius selitti vasten hänen ällistynyttä ilmettään, naurua silmissään. Suhde. Sirius oli kyllä tarkkanäköinen, mutta minkälaisen kuvan hän oli oikein antanut itsestään: ei kyseessä ollut jokapäiväinen kielletty suhdekiemura, vaan monimutkainen saalis-saalistaja kuvio. Suklaa ehti sulaa käsiin sillä välin kun hän yritti keksiä vastausta – olihan hän kieltämättä miettinyt kaikenlaista, sellaistakin johon veriset hampaat eivät mahtuneet.
”Eikö? Vai? Oli se mitä hyvänsä, jotakin on tapahtunut”, Sirius totesi kevyt itsetyytyväinen hymy yllään, mutta heitti sen menemään kun huomasi, kuinka ystävän kasvot asettuivat yhä synkempään ilmeeseen.
”Et muista, mitä pari kuukautta sitten tapahtui, hmm? Kyse on sudesta, Sirius, sudesta. Se haluaa Kalkarosta omakseen yhtä vahvasti kuin täysikuun viimeiset tunnit. Minä haistoin hänen pelkonsa silloin, ja haistan edelleen pari päivää ennen muutosta sekä sen jälkeen. Ja se piru vaikutta minuunkin, senhän sinä jo huomasit.” Hän ei kunnolla edes korottanut ääntään, mutta silti hiljaisuus oli hyvin äänekästä – kaikki ne äänenlausumattomuudet. Sirius taipui ensimmäisenä, siirsi katseensa häpeän tieltä syrjään tietäen Remuksen puhuvan totta ja tuntien itsensä vasta nyt syylliseksi yhtään mihinkään.
Remus hengitti syvään, hieroi jomottavia ohimoitaan hetken ja toivoi niin kovasti Siriuksen ymmärtävän, tajuavan, auttavan hänet ulos koko piinasta, että unohti huomata ystävänsä oman, ansaitun, vastaheränneen häpeän.
”Ja sinun on vaikea vastustaa sitä? Haluaisitko käydä hänen kimppuunsa nytkin?” Sirius oli muuttunut vielä häntäkin kalpeammaksi ja haroi levottomin sormin pitkiä hiuksiaan. Päänsärky yltyi ohimoiden takana, ei luovuttanut, kuten ei susikaan koskaan, hänkään ei voisi koska ei tahtonut jäädä viimeiseksi omassa kujanjuoksussaan, johon Kalkaroskin nykyään kuului.
”Sitä on todella vaikea hallita, mutten silti tahdo satuttaa häntä, en ainakaan ihmisenä. Ilman täysikuuta susi haluaa lähinnä merkitä hänet omakseen”, Remus yritti selittää – molemmat värähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta viimeisten sanojen kohdalla. Merkitys oli pelottavan voimakas, sen Siriuskin tiesi oikein hyvin.
Tammikuun täysikuulla oli punertava varjo, se oli ennustusmerkki ja merkkipaalu, hän ei halunnut verta kenenkään käsille vaan jotain aivan muuta. Hän ei kestänyt enää sidettä, joka samalla yhdisti ja erotti heidät, kaikki se vetovoimat ja vastustus, hän ei voisi elää sen kanssa koko lukukautta vaikka yrittäisikin. Kalkaros oli kieltänyt häntä erään liemitunnin jälkeen seuraamasta itseään, mutta se oli hänen ainoa keinonsa – seurata tätä pidemmälle, kuin kukaan koskaan aiemmin tai myöhemmin, niin ihmisenä kuin sutenakin.