Title: Järjetön sydän
Author: Swizzy
Beta: Nelxis
Genre: Action, fluff, drama, (horror), vähän H/C
Rating: K-11
Pairing: En viitti spoilata, lukekaa niin näette!
Disclaimer: Tarina on minun, mutta pohja-ajatus KatieB:n alitajunnan :D
A/N: Tämä on vähintääkin erittäin randomi, koska tää pohjautuu
KatieB:n uneen (ja unet on randomeita). Jostain syystä toi uni inspiroi mua kauheesti ja siitä tää synty. Kiitos inspiksen palauttamisesta ja muutenkin yleisestä ihanuudesta! ♥
Järjetön sydän
Avasin silmäni ja näin steriilin ja vaaleasävyisen sairaalahuoneen. Huoneessa oli paljon sänkyjä ja viereisessä näytti olevan nuori nainen, joka vaikutti myös piakkoin heräävältä. Ihme kyllä sänkyni lähellä ei ollut ainuttakaan hoitajaa. Minulta oli juuri leikattu nielurisat. Kurkussa tuntui hieman kipua, mutta ei niin paljon kuin olin odottanut.
Ennen kuin ehdin ajatella enempää, viereisessä sängyssä oleva nainen hypähti ylös ja hyökkäsi minua kohti. Minäkin pomppasin ylös vuoteestani ja kiljahdin säikähtäneenä.
”Mitä sä haluat?” kysyin. Nainen ei vaivautunut vastaamaan, vaan syöksähti suuntaani, ja minä juoksin karkuun järkyttyneenä. Hän jahtasi minua ulos huoneesta ja käytävälle, jossa erään huoneen ovi aukesi ja sieltä liittyivät seuraamme naista karkuun juoksemaan vaaleatukkainen siro tyttö ja urheilullisen näköinen, vihreätukkainen poika. Kummallakin oli päällään farkut ja t-paidat. Pojan olkapäällä roikkui pinkki käsilaukku, jonka oletin olevan tytön. Katsoin heitä kummissani.
”Me karataan täältä”, tyttö selitti.
”Entä sä?” poika kysyi. Harkitsin hetken. Yleensä leikkauksen jälkeen kai pitäisi jäädä sairaalaan toipumaan, mutta uskoin pärjääväni näinkin. Tämän lisäksi sairaala ahdisti minua jotenkin, enkä ollut enää aivan varma josko se olisikin mielisairaala, eikä tavallinen. Joka tapauksessa nainen jahtasi minua edelleen, ja jostain syystä sairaalan käytävät vaikuttivat täysin autioilta, enkä jaksaisi juosta enää kauaa. Siksipä nyökkäsin.
Käytävän päässä vihreätukkainen poika, joka oli meistä nopein, johdatti meidät vasemmalle porraskäytävään. Kiirehdimme ylös metallisia portaita, emmekä voineet välttää askeltemme tömähdyksiä ja niiden kaikuja, joten naiselle ei varmasti ollut epäselvää mihin olimme kaikonneet. Kuulimme tämän askeleiden kaiut takanamme ja kiristimme tahtia. Törmäsin kuitenkin minun edelläni juoksevaan tyttöön täysin yllättäen, kun poika oli päässyt ylätasanteelle ja kaivoi käsilaukusta avaimen, jolla avasi oven. Ovesta läpi päästyäni ymmärsin olevani rakennuksen katolla. Vihreätukkainen poika läimäisi oven kiinni perässämme ja varmisti sen olevan lukossa. Siltä varalta että naisella olisi avain, poika kuitenkin kaivoi laukusta vuorostaan rautalankaa ja kyhäsi siitä ennätysajassa viritelmän, jonka avulla lukitsi vielä munalukolla (jonka myös oli ottanut pohjattomalta vaikuttavasta laukusta) oven ulkopuolelta. Ja juuri ajoissa. Nainen iskeytyi vasten ovea yrittäen avata sen, mutta lukko ei edes vaikuttanut antavan periksi.
Pojan laukusta löytyi myös köysitikkaat sekä vasara ja nauloja, joiden avulla hän laittoi tikkaat roikkumaan katon reunalta, ja minä mietin eikö täällä tosiaankaan ollut palotikkaita. Vaikka mielestäni tikkaat näyttivät huterilta, tyttö ei epäröinyt lähteä kiipeämään alas. Sairaalarakennus oli kolmikerroksinen, joten matkaa ei sinänsä ollut niin paljon, mutta kyllä minua vuoroni tullessa hirvitti. Mihinkään muuallekaan en kuitenkaan nyt voisi lähteä, joten asetin jalkani varovasti ylimmälle askelmalle, ja toisen myös. Pidin käsilläni lujasti katon reunasta, mutta kun totesin, että tikkaat eivät olleet katkeamassa tai mitään, uskaltauduin lähteä kiipeämään hitaasti alaspäin. Pyrin olemaan katsomatta alas, mutta kun kerran erehdyin, mietin, kuolisinko jos nyt putoaisin. Tajusin kuitenkin, että niin kauan kuin pitäisin tikkaista kiinni, en olisi putoamassa yhtään mihinkään. Joten tarrauduin niihin yhä tiukemmin ja jatkoin matkaani. Laskiessani jalkani vihdoin tasaiselle maalle hengähdin ilosta. Vihreätukkainen poika tuli viimeisenä ja pelottavan nopeaa vauhtia. Takapihan asvaltille toisiksi alimman pienan kohdalta hypätessään hän virnisti.
”Me tehtiin se!” tyttö kiljahti ja syöksähti halaamaan poikaa. Minä hymyilin vieressä kiusaantuneena. He kuitenkin irtautuivat varsin nopeasti ja käänsivät katseensa minuun.
”Eikös noi tikkaat pitäis ottaa tosta pois?” kysyin.
”Nääh… Sitten ku meidän huomataan karanneen, ei sillä enää oo väliä”, poika vastasi minulle.
”Ja se on nyt!” jatkoi tämä havaitessaan hoitajia pursuavan etuovesta, ja katollakin oli muutama. Hoitajat näyttivät ihan tavallisilta, paitsi että he kaikki juoksivat meitä kohti valkoiset vaatteet veritahroissa ja kasvoillaan mitä julmimmat irvistykset.
Olinko minä ihan todella ollut täällä nielurisaleikkauksessa?!
Mikä tämä sairaala on? Miksi hullu nainen jahtasi meitä? Keitä nuo kaksi ovat ja mikseivät he halua tappaa minua? Mitä jos he haluavatkin? Miksi hoitajat haluavat tappaa meidät? Mitä täällä oikein tapahtuu?
”Juoskaa! Tuolle hopeiselle Mustangille tuolla parkkipaikan laidalla!” poika huusi, ja me juoksimme. Mielessäni käväisi nopeasti ajatus siitä, omistaisiko tuollainen teinipoika muka Mustangin, mutta hylkäsin ajatuksen, koska minulla oli vähän muutakin ajateltavaa, kuten se, että lauma sekopäisiä sairaanhoitajia haluaa lahdata meidät. Poika tutki juostessaan laukkuaan ja otti sieltä auton avaimet, ja ryntäsi kuskin paikalle käynnistäen auton. Tyttö istui pelkääjän paikalle, enkä minä keksinyt parempaakaan ajatusta kuin ahtautua samalle penkille tämän kanssa. Tyttö ei ollut moksiskaan, vaan kietoi kätensä ympärilleni pystyäkseen pitämään itseään ilmassa, että poika pääsisi käsiksi vaihdekeppiin. Kaasutimme pois paikalta verenhimoisten hoitajien jäädessä tuijottamaan peräämme.
”Mihin me ollaan menossa?” kysyin. Tyttö ja poika vilkaisivat pikaisesti toisiaan.
”Mun kotiini”, tyttö vastasi.
”Mä oon Elisa”, hän esittäytyi, ” ja tää on mun ystäväni, Alexander.”
”Mä oon Miko”, esittelin myös itseni ja kysyin mieltäni pahiten vaivaavan kysymyksen:
”Mikä toi sairaala oikeen on? Mä olin siellä leikkauksessa ja sit ku heräsin ni se ei ollukaan enää normaalia ja sit ketä se jahtaajanainen oli ja miks ne hoitajat näytti siltä ku ne haluais tappaa meidät ja mitä tää kaikki oikeen tarkottaa?” sepustin yhteen pötköön hieman paniikissa. Elisa oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi, mikä ei ollenkaan auttanut vähentämään pelkoani.
”Toi sairaala ei oo tavallinen sairaala”, hän aloitti, ja minä nyökyttelin siihen malliin että joo, tuo asia tuli jo selväksi, ”ja sen perusteella mitä me ollaan päätelty, se on eräänlainen mielisairaala, mut päinvastoin. Tarkotan siis, et hoitajat on sairaita ja potilaat terveitä.” Katsoin häntä kuin järkensä menettänyttä, vaikka hän juuri sanoikin nimenomaan että ei ole.
”Mut miks mä sitten olin siellä? Oliko mun nielurisaleikkaus sit ihan turha? Miten tollanen juttu edes on mahollista?” kyselin taas.
”Sä olit siellä koska se näyttää ihan normaalilta päältäpäin. Ja sun nielurisaleikkaus oli varmaan ihan tarpeellinen, ja kyllä noi lääkärit tuolla osaa tehä sellasia asioita, ettei sun siitä tarvii huolehtia, mut me ei olla ihan varmoja siitä, mitä järkeä tossa sairaalassa oikeen on.”
”Eihän siinä ookaan, ne on hulluja kaikki”, Alexander lisäsi.
”Mut miksei ne tapa kaikkia heti kättelyssä?” kysyin. Hehän olivat tehneet minulle leikkauksen? Onko helpompaa tapaa murhaan olemassakaan?
”En mä tiiä, ei me ymmärretä niiden logiikkaa”, Elisa vastasi minulle.
”Mitä varten te siellä olitte?” jatkoin kysymyksillä pommittamista.
”Mä olin pudonnu hevosen selästä ja mulla oli kädessä hiusmurtuma. Olin ollu tuolla jo jonkun aikaa, ja Alex oli käyny kattomassa mua usein, ja ennen pitkää mä tajusin ton sairaalan outouden. Sit mä kerroin siitä Alexille ja annoin sille mun laukun ja avaimet”, Elisa viittasi pojan olkapäällä olevaan pinkkiin käsilaukkuun, ”ja käskin sitä hakemaan mun kotoa kaikkea mitä se tarvii saadakseen mut ulos täältä, koska ulos mä totta vie halusin. Mun kotona on kaikkee mielenkiintosta roinaa, koska mun pikkuveli harrastaa vähän kaikkea ja asuu puoliks mun luona ku se ei jaksa mutsia ja faijaa. Niin siis, Alex haki kiikarit. Sit se tarkkaili sairaalaa kaukaa jonkun aikaa, ja tuli joka päivä kertomaan mulle mitä uutta se tiesi. Yhtenä päivänä se oli huomannu katolla olevan oven. Pääovesta me ei ikipäivänä päästäis ulos, koska noi ei päästä ketään ulos. En koskaan nähny ainoonkaan potilaan menevän ulos. Sit Alex leikkas hiuksensa, niinku huomaat, ne on tollaset epätasapituset, ennen tätä ne ylsi sen olkapäille. Tossa vihreessä värissä on jotain tosi vahvoja kemikaaleja, ja koska Alex on kemianero ja tietää pelottavan paljon vaarallisista aineista,” poika virnisti Elisan sanoille, ”se yhdisteli hiuksiinsa jotain kemikaaleja ja sekotti niistä jotain tosi vahvaa huumetta. Sitten sen avulla se varasti avaimet yheltä vartijalta ja jätti sen sinne huumattuna makaamaan, joka tietysti huomattais varsin nopeesti, ja sit se tuli hakemaan mut ja tässä kohtaa me törmättiin suhun.” Olin lievästi ilmaistuna hämmentynyt. Tukasta? Huumetta? Ja arvatenkin Alexanderilla oli edelleen huume mukanaan. Pitäisiköhän minun olla huolissani…
”Miks te pelastitte juuri mut, ettekä ketään muita?” esitin jälleen kerran kysymyksen.
”Sä osuit kohdalle. Eikä me oltais muita pystytty pelastaa, me oltais jääty kiinni ennen ku edes puolet ihmisistä ois ehtiny kiivetä alas” Elisa selitti.
”Minkä ikäsiä te ootte? Onko sulla edes ajokorttia ja onko tää sun auto? Ja miten hemmetissä sä teit tukasta huumetta?” Viimeisen kysymyksen osoitin Alexanderille.
”Oon kakskymmentä, ja mä opiskelen kemistiks yliopistossa. Ja tää on mun auto, mun vanhemmat kuoli, ja perintö ei ollu mikään pieni”, poika kertoi.
”Oon pahoillani”, sanoin.
Hetken ajan oli hiljaista ja katsoin miten viiletimme metsän reunustamaa tietä puiden vilahdellessa ohi. Alexander näytti ikäistään nuoremmalta. Hänellä oli päällään vartaloa myötäilevä vaalea turkoosinsinen t-paita ja jalassaan mustat pillifarkut. Toisaalta, mistä sitä tietää, minkä ikäiseltä minäkään muiden silmissä näytin, olin yhdeksäntoista ja minulla oli pieni parransänki, ruskea, pystyyn aseteltu tukka, joka nyt kylläkin oli vähän niin ja näin. Olin saman pituinen kuin muutkin ikäiseni pojat, ja hintelähkö ruumiinrakenne loi sängen kanssa ristiriitaisen vaikutuksen, niin että ikääni oli hankalampi arvioida. Elisan iän oletin olevan jotain samansuuntaista kuin Alexanderinkin. Hänellä oli edelleenkin sairaalan valkoinen vaate, mutta hän oli työntänyt sen farkkushortseihinsa kuin upeimmankin muotiluomuksen. Oletin, että Alexander oli tuonut hänelle vaatteet, sillä jalassaan hänellä oli pinkit nilkkasukat ja beigensävyiset juoksulenkkarit, enkä tunne ketään tyttöä, joka itse valitsisi niin yhteensopimattoman asukokonaisuuden.
Alexander ajoi kaupungin keskustaan ja pysäköi auton tien varteen. Elisa kaivoi auton hanskalokerosta parkkikiekon ja nousimme ylös. Tyttö johdatti meidät valkoisen kerrostalon ovelle, näppäili suojakoodin ja avasi lasisen alaoven. Talo oli moderni ja siisti, muttei kuitenkaan vaikuttanut miltään ökypaikalta missä olisi lasiseinäisiä luksushuoneistoja. Kiipesimme portaita ylös kuudenteen kerrokseen. Alexander ojensi Elisalle pinkin laukun, josta tämä pienen mutinan (joka kuulosti kutakuinkin tältä: ”Hemmetti, Alexander, miten sekaisin sä oikein oot mun laukun saanu”) jälkeen vetäisi avaimet ja avasi ”Siltala”-nimellä varustetun mustan oven.
Alexander astui viimeisenä sisään ja sulki oven perässään. Asunto oli avara ja vaaleasävyinen, lukuun ottamatta tummaa laminaattia. Olimme pienessä eteisessä, josta johti käytävä pidemmälle keittiöön ja olohuoneeseen. Käytävän varrella oli kaksi ovea, joiden oletin vievän makuuhuoneeseen ja vessaan. Lattialla oli musta skeittilauta, ja köysirulla, joiden oletin kuuluvan Elisan veljelle.
”Me ollaan vapaita nyt!” Elisa huudahti innoissaan, ”Kiitos, Alex”, hän hymyili pojalle ja halasi tätä. Taas minä seisoin vieressä kiusaantuneena, ja tällä kertaa sitä kesti kauemmin kuin viimeksi, sillä he halasivat pidempään. Kiusaantumisenikin kasvoi kaksinkertaiseksi.
”Ai niin, sä… Mikoko sun nimi oli?” Alexander muisti. Nyökkäsin.
”Haluutko sä että me heitetään sut johonki, missä sä asut?” hän kysyi. Ennen kuin ehdin vastata, Elisa jätti meidät kahden ilmoittaen menevänsä vaihtamaan vaatteita suunnaten toiselle käytävän ovista.
”Mä asun täällä aika lähellä, että ei tarvii, voin mä kävelläkin.” Kun olin kääntymäisilläni ovea kohti, Alexander tarttui olkapäähäni.
”Sä ehkä haluut et me selvennetään sulle jotain asioita tosta sairaalasta, ennen ku meet?” hän sanoi.
”Joo”, vastasin. Olin edelleen ymmälläni kaikesta tapahtuneesta, enkä tiennyt mitä tein jonkun puolituntemattoman asunnossa, mutta kun nyt täällä olen, ei kai siitä haittaakaan olisi jos hetkeksi jäisin. Alexander potkaisi kengät jalastaan ja minä tein samoin. Hän johdatti minut keittiöön, jossa vaaleiden puisten kaappien keskellä oli valkoisesta sumennetusta lasista tehty ruokapöytä.
”Haluutko syödä jotain?” Alexander kysyi. Minulla ei varsinaisesti ollut nälkä, mutta en kyllä ollut syönytkään neljään tuntiin, joten kohautin olkapäitäni. En myöskään luottanut siihen, etteikö Alex olisi joku psykopaatti joka haluaa murhata minut ja on myrkyttänyt ruuan, vastahan kävi ilmi että minut leikanneet lääkärit olivat sellaisia!
”Etkös sä jäätelöä saa syödä, sikäli kun mä nielurisaleikkauksista tiedän?” poika kysyi, ja nyökkäsin. Kiinnitin taas huomiota kurkussani tuntuvaan kipuun, jonka aivoni olivat sysänneet taka-alalle kaiken muun johdosta.
Alex etsi pakastimesta ison suklaajäätelöpurkin, avasi sen ja otti tiskialtaan viereisestä laatikosta kolme lusikkaa, joista yhden ojensi minulle. Hän asteli olohuoneeseen, istahti liilalle pehmeälle sohvalle, ja seurasin hänen esimerkkiään istuen hänen viereensä. Alex asetti jäätelöpurkin syliinsä, ja otti ensimmäisen lusikallisen. Se ei kuitenkaan ollut niin helppoa miltä kuulosti, sillä jäätelö oli vielä niin jäässä, että Alex joutui pitämään purkkia toisella kädellä vastaan ja toisella kädellä yrittämään lohkaista herkusta palan. Aloin päästä epäluuloistani eroon, ja uskoin, että jäätelö ei ollut myrkytetty, joten asetin toisen käteni Alexin reidelle ja kumarruin hänen puoleensa yrittäen saada lusikallisen. Vasta kuullessani pojan naurahtavan tajusin kuinka noloa se varmasti oli kun ähelsin purkin kimpussa hänen sylissään, ja punastuin. Onnistuin kuitenkin saamaan lusikalliseni varsin nopeasti ja ojennuin äkkiä omalle puolelleni sohvaa.
Tämän kiusallisen tilanteen pelastukseksi Elisa saapui. Hän oli vaihtanut paidakseen valkoisen topin ja ottanut sukat pois, mutta pitänyt shortsit jalassaan. Hän virnisti.
”Ajattelitte, että nyt olisi sopiva hetki tuhota jäätelöni ja juhlistaa tätä, vai?” hän sanoi.
”Just niin”, Alex vastasi ja hymähti. Elisa istui Alexin toiselle puolelle kahdenistuttavaa sohvaa, joka oli kyllä kahdelle hengelle ihan mukavan leveä, mutta kolmelle siinä oli hieman liian ahdasta. Kukaan ei silti kokenut tarpeelliseksi vaihtaa paikkaa, joten istuimme vain tiiviisti, syöden jäätelöä Alexin sylistä. Elisalle ei näyttänyt olevan minkäänlainen ongelma kurottua pojan reisillä olevalle jäätelöpurkille, ja hän piti purkille vastaan Alexin lonkalta, kasvot täysin pokkana. Ehkä hän olikin tottunut siihen. Hehän olivat ystäviä. Totta kai se on nolompaa, kun puolituntemattomana poikana kurottelen hänen haaroihinsa! En kuitenkaan voinut asialle mitään, sillä nälkä kasvaa syödessä, kuten sanotaan, ja vaikka en olekaan ihan varma tarkoitetaanko sitä kirjaimellisesti, olin sitä mieltä, että jäätelö maistui taivaalliselta ja halusin syödä sen kaiken.
Samassa muistin, miksi olin tänne ylipäätään jäänyt.
”Niin, pitikö sun kertoa vielä jotain siitä sairaalasta?” kysyin Alexilta. Hän nyökkäsi, ja odotin uteliaana hänen nautiskellessa ensin jäätelölusikallisensa loppuun.
”Niin… Vaikka ne lääkärit osaa asiansa, en silti luottais siihen, että ne tekee mitä pitääkin. Että sun kannattaa tarkkailla nieluas, jos ne vaikka tekeekin jotain mitä ei heti huomaa, tyyliin laittaa jotain pitkäkestosta myrkkyä sinne. Tuntuuko susta normaalilta?” hän selosti.
”Suht tavalliselta. Tietty kurkkuun sattuu, mut ei sillee muuten ku asiaankuuluvasti. Luulisin. En mä tiiä, en tiiä mikä on asiaankuuluvaa. Mut siis luulen”, takeltelin ja yritin selittää mitä tarkoitin.
”Okei, hyvä. Me ollaan tarkkailtu Elisan kanssa josko sille ois tehty jotain, mut ei sitä oo mitenkään vahingoitettu, ja se on tosi outoo, koska se oli ollu siellä jo sen verran kauan, että luulis niiden hullujen tappaneen jo, jos haluais tappaa. Mitä ne nyt ilmiselvästi haluaa”, Alex kertoi.
”Me ei ymmärretä niiden logiikkaa”, Elisa lisäsi, ”mut ihan sama, nyt se on ohi, ei enää koskaan mennä tonne eikä anneta muidenkaan mennä”, hän jatkoi.
Puheenaiheemme kääntyivät iloisempiin aiheisiin ja sain selville muun muassa, että Elisa aikoisi mennä tapaamaan erästä ystäväänsä illalla, ja että hän harrasti näyttelemistä, ja hän oli lapsena ollut varsin monessakin roolissa, mutta ei ollut päässyt vielä tekemään läpimurtoaan. Alex taas ei harrastanut mitään, opiskeli paljon ja asui pienessä poikamiesboksissa kilometrin päässä täältä, varsin lähellä omaa osoitettani. He taas saivat tietää, että minä soitan musiikkia aina liian kovalla, ja minulla on paljon viherkasveja. Siihen aiheeseen Elisa tarttuikin.
”Kasveja? Mä en oikeesti oo ikinä kuullu et jollain jätkällä ois joku viidakko sen kotona, eikös se oo yleensä naisten juttu?” hän sanoi hihitellen.
”No, mä oon vähän naisellinen. Ehkä mä oon vaan luonnollisesti homo” vastasin yhtä lailla nauraen.
”Ootko? Siis oikeesti?” Alex puuttui keskusteluun tuoden siihen vakavamman sävyn.
”Joo, joo”, vastasin. Kyllähän minä voin sen heille kertoa, ei se ole niin iso asia. Jos se on heille ongelma, sitten minä vain lähden ja unohdan heidät.
”Mäkin oon”, Alex vastasi hymyillen, ”Harvoin tapaa ihmisiä jotka tollee noin suoraan sanoo sen”, hän totesi.
”Niin no, se on mulle ihan luonnollista. Jos teillä ois ollu joku ongelma sen suhteen, mä oisin vaan lähteny lätkimään.”
”Aah, nyt mulla on tässä kaks sulosta homopoikaa”, Elisa myhäili, ja minä ja Alex punastuimme, ”joten taidanki jättää teidät kahden ja lähtee vaikka sinne kaverille, kellokin on jo yheksän.” Tyttö poistui virnuillen ja silmää vinkkaillen. Tuijotimme hänen peräänsä kiusaantuneina ja et-ole-tosissasi –ilmeillä. Oven sulkeuduttua Elisan perässä Alex avasi suunsa:
”Sori, se on välillä tollanen.”
”Ei se mitään. Mut hei, jos kello on oikeesti yheksän, mun pitää lähtee kotiin. Ties kuinka kauan oon täällä ollu…” sanoin.
”Okei, mä tuun saattamaan sut, siellä sataaki, eikä sulla oo edes sateenvarjoa”, Alex ilmoitti, ja hymyilin hänelle.
Pistimme kengät jalkaamme ja Alex laittoi päälleen myös takin, mutta koska minulla ei ollut, sain luvan pärjätä t-paidalla ja farkuilla, jotka Alex lainasi minulle sairaalavaatteiden tilalle. Ilmeisesti hänkin puoliksi asui Elisan luona, koska hänelläkin oli täällä oma vaatevarasto. Alex otti mukaansa vaaleanpunaisen sateenvarjon eteisen jostakin kaapista, ja työnsi minut hellästi liikkeelle. Menimme portaat alas ja ovelle Alexin kysyessä osoitettani. Siitä eteenpäin kävelimme kotiini hiljaisuuden vallitessa.
Sadepisarat vain ropisivat sateenvarjoon, ja me kävelimme melkein kiinni toisissamme mahtuaksemme sen alle. Sormeni hipaisivat tuon tuosta Alexia, ja siitä alkoi noin puolessa välissä matkaa tulla tahallista. Hän vaihtoi sateenvarjoa pitävää kättä ja mietin miksi, kunnes hänen sormensa kietoutuivat omieni lomaan. Käänsin päätäni häntä kohti ja hymyilin huomaten hänen tekevän samoin.
Kun saavuimme kotiovelleni, Alex pysähtyi pitäen edelleen kädestäni kiinni, joten minäkin pysähdyin. Katsoin hänen sinivihreitä silmiään, ja vihreät hiukset korostivat niiden sävyä. Hän astahti askelen lähemmäs minua, ja painautui kiinni minuun. Tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Kiedoin toisen käteni hänen niskansa taakse, ja hymyilin. Tiesin mitä tapahtuisi seuraavaksi. Enkä ollut väärässä. Hänen huulensa painautuivat omilleni ja vatsani lennähti täyteen perhosia, ajatukseni tanssivat ja suljetuissa silmissäni olisi ollut sydämenkuvat, jos sellainen olisi mahdollista.
Irtauduimme hymyt entistäkin leveämpinä.
”Näkemiin, luonnollinen homo”, hän sanoi naurahtaen.
”Näkemiin, vihreätukka”, virnistin. Käännyimme kummatkin ympäri ja minä astuin sisään ovesta, ja hän lähti kävelemään poispäin.
Ehkä hulluus on joskus hyväksi.
