Nimi: Valkoista harmaalla, värittömyys
Kirjoittaja: Nide
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Drama & angst
Varoitukset: Sekavuus, valkoinen aine ynnä muuta
A/N: Sekavaa. Tajunnanvirtaa. Käytän yksikön kolmatta persoonaa koska en pystynyt muuhun, myönnän tämän olevan yksi sekavimmistani - ellei sekavin - (mutta titteli voi vaihtua pian) ja minulla ei ole enää automaattista virheenpaljastinta. Ja kyllä, olen tietoinen että aikamuoto vaihtuu lopussa.
Osallistuu haasteeseen Originaali10.Valkoista harmaalla, värittömyys
Maailma ulkopuolella tuntuu niin kaukaiselta, olemattomalta. Kukaan ei lähesty, kukaan ei jää, kaikki jää paikoilleen liikkuen kuitenkin. Liikkuen kohti tuhoa.Hän kävelee pitkin seiniä, yrittää olla huomaamaton, ne eivät saa saada kiinni. Vaikka turhaahan se on, siellä ei
voi olla huomaamaton, kaikki huomataan, jopa keittiötason alla piileskelevät punkit. Ne ilkeät otukset, jotka odottavat aikansa ennen kuin iskevät, lujaa.
Kukaan ei kuule, kukaan ei näe. Hänestä se on hassua, maailma on monimutkainen, kaikkien todenperäisyyksien mukaan hän on näkyvä, näkymättömyyden raja on ylittämättä. Lamppu huojuu kaukana stratosfäärissä.
Ikkunat pienentyvät jättäen jäljelle tyhjyyden, mustan (vai valkoisen, värimaailma sumentunut, kaikki on samaa harmaata) seinämän, vailla pääsyä pois. Tila tuntuu ahdistuvan, hänestä tuntuu kuin hengitys pysähtyisi hetkeksi, ulkona on pimeää vaikkei hän näekään.
Missä ovi? Kysymys kaikuu ilmassa, kuitenkaan ääntä ei ole päässyt, hänen huulensa ovat ommeltu yhteen, ei sanaakaan! Vaatteet kahahtavat ja uusi hiljaisuus. Erilainen. Täyttävä, imee pois kaiken muun, ei jätä armoa, kiusaa hengiltä. Kuitenkaan siellä ei voinut kuolla.
Hän siristää silmiään, katsoo kaukaisuuteen, yrittää nähdä. Pimeys. Veri lentää yllättäen, saa hänet hätkähtämään,
taas, ja hän luikahtaa takaisin seinän luo. Luo turvaan, pois ahtaalta aukealta, sieltä missä mahdollisuus kuolla koska ei osaa olla varomaton.
Kaikki huojuu, maailma sumenee reunoilta, äänet katoavat – oliko niitä alun alkaenkaan? Hän ravistaa päätänsä, ei ole todellista, lattialla jalkojen vieressä pörrää hyönteisiä. Ällöttäviä, rumia, likaisia hyönteisiä. Koppakuoriaisia, sellaisia jotka hivuttautuvat ihon sisään ja jäävät, kiduttavat henkihieveriin kunnes rukoilee kuolemaa.
Haju leviää, tuoksahtaa mädänneeltä, ällöttävältä. Tunkeutuu jokaisesta aukosta sisään, kutittaa varpaita ja. Ei muuta, se vain on. Hän yrittää ravistautua irti, paeta toiselle puolen, mutta se seuraa sitkaasti. Kuvitteleeko hän vain vai virnistelevätkö seinät ivallisesti?
Tällä kertaa hän on varautunut veren lentäessä päin. Sen raudansekainen haju sekoittuu johonkin toiseen, ällöttävämpään, kuitenkin sellaiseen jota voisi vain haistella ja miettiä lähdettä, erinäisiä sekoituksia. Mutta punaista tuleekin enemmän kuin hän osasi aavistaa, se kietoutuu, näyttää kauniilta. Sitä toivoo ettei se katoaisi.
Hengitys hidastuu hidastumistaan, ei enää selkoa onko tykytyksiä kuusikymmentä, neljäkymmentä, kymmenen. Olemassaoloaan alkaa epäillä vasta siinä vaiheessa kun tajuaa kelluvansa sakassa. Se on paksua, puuroa, ja epäilyttävän tyyntä. Siihen voisi nukahtaa jos uskaltaisi, mutta tuntemattomaan aineeseen ei kannattanut koskea, äiti opetti. Oliko hän koskaan kuunnellut äitiään?
Unettomuus alkoi vaivata, kauan hän oli ollut siellä, paikassa jota ei tuntenut, jossa ei ollut aikaa, joka vain oli? Kuukauden, viikon, tunnin? Hän ei halunnut takaisin, takaisin sinne jossa hän saattoi vain vetää valkoista sisäänsä ja miettiä syvällisiä. Mutta täällä ei ollut valkoista, valkoinen ei ollut enää aine johon tukeutua, valkoiseen ei voinut enää luottaa muun pettäessä.
Silmät sulkeutuivat, toivoivat näkevänsä joskus vielä kaiken, väreillä. Mutta mitä värit edes olivat? Oliko niitä enää? Harmaan sekoittuessa harmaaseen ei jäänyt paljoa, harmaa oli aina ahdistanut, sitä ei kestänyt, raajat lukkiutuivat. Ennen hän oli muistanut kaiken sen rauhan, nykyään jäljellä oli enää toivottomuus ja se katumus, se joka mietti oliko valkoinen sittenkään kannattava.
