KKsta hei!
Olet tarttunut vaativaan, vakavaan ja vaikeaan aiheeseen. Koulukiusaaminen ja toisaalta perheväkivalta ovat sellainen yhdistelmä, joka todellakin, niin kuin itse sanoit, saa ihmisen vajoamaan uskomattoman alas. Lyhyt shottimainen rakenne sopii kerrontaan, neuloo tavallaan ketjua, jossa yksi kipu muuttuu uudeksi ja taas uudeksi. Haluaisin vielä alleviivata, että teksti on tällaisenaankin hyvä, ja nämä pohdinnan aiheet, joita tähän listaan, ovat ennemminkin sellaisia, mitä itselleni tuli mieleen, kuin sellaisia, mille ehdottomasti pitäisi tehdä jotain;
Minäkertoja suhtautuu itseensä hiukan alentuvasti, niin kuin katselisi omaa olemistaan ajan ja paikan takaa, kertoisi joskus aikuisena omasta lapsuudestaan. Voisiko tätä kontrastia tuoda enemmän esiin, esimerkiksi sellaisilla huomautuksilla, jotka kertoisivat selvemmin, mitä kertoja omasta toiminnastaan ajattelee. Paheksuuko hän sitä jälkeenpäin, puolusteleeko, suhtautuuko hän omiin kokemuksiinsa viileän ulkopuolisesti, kuin ne olisivat tapahtuneet jollekin toiselle, toisessa elämässä. Tämä kertojan suhtautuminen riippuu tietysti ihan siitä, mihin hän tarinan edetessä päätyy, ja sen pystyy tässä vaiheessa tietämään tasan kertoja itse, ja sinä kirjoittajana.
Tämä ei vaikuta selviytymistarinalta. Näyttää siltä, että Martan tarina sukeltaa spiraaliin, joka vie kerros kerrokselta alemmas. Hänessä välähtää taistelijahenkeä silloin, kun hän astuu isänsä lyönnin eteen, mutta jotenkin on kamalan vaikea uskoa, että hän itse, omin avuin, löytäisi itsestään voiman kasvaa irti kiusaajistaan. Tämä asettaa oman haasteensa tuohon aikaisemmin mainitsemaani kertojatilanteeseen. Martta suuntaa kohti hautausmaata, kertooko hän tarinaansa haudan takaa?
Kuvaamasi kiusaaminen/väkivalta on tähän mennessä ollut hyvin fyysistä, sen ymmärtää, kun päähenkilö on vielä niin nuori, että juuri fyysinen väkivalta sattuu kaikkein eniten. Kun tarinan kokijalle tulee ikää, voisi olla ihan perusteltua muuttaa väkivallan luonnetta vähämmän näkyviä jälkiä jättäväksi; vaihtuisiko kiusaaja-Elias SatuMarja-jengin satuttaviin sanoihin? Tytöthän osaavat olla vihassaan ja halveksunnassaan paljon julmempia kuin pojat.
Tämä Marja-kuvio oli muutenkin mielenkiintoinen; tavallaan tässä olisi ollut Martalle pelastus, hengitystie, ja kuitenkin, vaikka Satu toimi viekoittelijana ja taustavoimana, Martta itse antoi Marjalle luvan lähteä, työnsi hänet pois luotaan. Martta ei ehkä itse näe asiaa niin, koska kokee olevansa arvoton, koska kokee, että Marja ansaitsi parempia ystäviä kuin hän, mutta juuri tässä kohtaa Martassa paljastuu huolestuttavaa itsetuhoisuutta. Hän työntää ainoan tukensa pois luotaan, voidakseen luvan kanssa vajota syvemmälle omaan kurjuteensa. Hän on antautunut kivulle, hyväksynyt sen, että häntä kuuluu kohdella huonosti. Hän hakeutuu tilanteeseen, jossa saa osakseen kurjuutta. Hän on kasvanut siihen rooliin, jota ei itse valinnut, mutta johon kuitenkin suostui. Tämä tukee entistä enemmän sitä vaihtoehtoa, että tässä ei ole kysymyksessä selviytymistarina.
Vaikka näissä viimeisissä Martta vastaakin Eliaksen kiusaan hymyllä, siitä puuttuu taistelijahenki. Martta ei ole aktiivinen toimija, vaan objekti, jolle tehdään, jolle tapahtuu. Tavallaan se on hieno, oivaltava kuvaus siitä, mitä ihmisen psyykkeelle tapahtuu noin synkässä tilanteessa. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että täysin passiivinen kertoja on sama, kuin jos seuraisi perheen elämää vaikkapa ruokapöydän näkökulmasta; se toimii lyhyessä tekstissä, pidemmässä se alkaa jo vaatia hurjaa ilmaisuvoimaa. Eli siis, miten saada Marttaa lisää vääntö? Tällä hetkellä hän on niin maassa, että mikään omaehtoinen itsensä pelastaminen ei onnistu. Ehkä kuvaan astuu joku pelastava enkeli, ulkopuolinen, uusi ihminen, joka omalla tahdonvoimallaan puuttuu tilanteeseen, opettaa Martan arvostamaan itseään. Tässä on kuitenkin pieni Deus ex machinan vaara. Pystyykö Martta löytämään itsestään sen voiman, joka parantaa hänen haavansa? Hänellä on kaikki dramaturgiset edellytykset olla vain vajoava kertoja, joka menee kerros kerrokselta alaspäin, mutta samalla lukija toivoo, että hän lopulta nousisi.
Ihan tekstitekniikkaa ajatellen yhdyssanat näyttävät olevan pääasiallinen kehityskohteesi, niistä näyttävät aikaisemmat kommentoijat suurimman osan jo keräilleen. Älä kuitenkaan tee kirjoitusvirheistä liian suurta numeroa itsellesi; yhdyssanavirheet korjautuvat parhaiten kirjoittamalla, kirjoittamalla, kirjoittamalla. Jatka rohkeasti, niin hiljalleen ne häviävät tekstistäsi. Muutenkin kaikki tuollainen hienosäätö, pilkkuvirheet, viittausvirheet, on sellaista, mikä karsituu pois, kun vain jaksaa kirjoittaa eteenpäin. Ne eivät kaada tekstiä, eivät huononna sen ilmaisua, tee tarinasta lukukelvotonta. Ne karsiutuvat pois harjoituksella, joten
älä ajattele niitä!
Menipä taas vähän analyysin piikkiin. No, sen siitä saa, kun ottaa randomkommentoijan kampanjasta
Teksti on hyvää, vahvaa. Osoitat kirjottajan rohkeutta aihevalinnallasi. Jatka!
-B
