Title: Sota sinisistä hiuksista
Author: Larjus
Fandom: Amour Sucré
Chapters: Oneshot
Genre: slash, drama
Pairing: Alexy/Kentin
Rating: K-11
Warnings: Ärräpäät lentelee ja poikaystävää mollataan (ja motataan)
Disclaimer: Amour Sucré kuuluu ChiNoMikolle ja Beemooville.
Summary: Hiusten värjäys on vakava asia.
A/N: Oon aina halunnut kirjoittaa Alexyn tukasta, joten olihan siitä pakko jonkinlainen sekoelma toteuttaa :D Miten se oikeesti saa värin pysymään aina niin nättinä? (Koska se on piirretty pelihahmo...)
Osallistuu
Aina Eka Kerta II -haasteeseen, aiheena Ruusupensaassa istumisesta
Ensimmäinen riita.
Sota sinisistä hiuksistaAlexy ei muistanut tarkkaan, milloin oli värjännyt hiuksensa ensimmäisen kerran. Se oli luultavasti ollut joskus yläasteen ja lukion taitteessa, kun hän oli lopullisesti kyllästynyt omiin mustiin hiuksiinsa. Poika rakasti kirkkaita värejä, eikä musta ollut tuntunut hänestä koskaan luonnolliselta, vaikka sitä se hänelle todellisuudessa olikin. Hänen kaksoisveljelleen Arminille tumma tukka kyllä sopi mutta ei hänelle itselleen. Niinpä poika oli eräänä päivänä päättänyt repäistä oikein kunnolla ja käynyt kampaamossa vaalentamassa hiuksensa. Vanhemmat olivat alkuun yllättyneet rajusta muutoksesta, eikä Armin ollut meinannut ensin tunnistaa häntä, vaikka he olivatkin identtisiä.
Seurauksia hiustensa blondaamisesta Alexy ei kuitenkaan saanut; vanhemmat olivat aina olleet todella rentoja, ja niin kauan kun ketään ei sattunut, he suhtautuivat poikiensa päähänpistoihin varsin myönteisesti.
Kauaa ei Alexy kuitenkaan ollut viihtynyt blondina. Vaikka väri oli mustaa parempi, se ei ollut häntä itseään. Viikon kuluttua hän palasi kampaajalle ja värjäytti hiuksensa sinisiksi. Poika oli heti tuntenut olevansa kuin kotonaan siinä kirkkaassa, viileänraikkaassa sinisen sävyssä, joka tuntui korostavan hänen silmiensäkin luonnollista väriä, vaikka hän käyttikin yleensä värillisiä piilolinssejä. Aluksi vanhemmat olivat taas järkyttyneet hieman poikansa ulkomuodon muuttumisesta, mikä ei toisaalta vaivannut Alexya. Hän piti sinisistä hiuksistaan, eikä aikonut luopua niistä koskaan.
Mutta vaikka kirkkaanväriset hiukset olivat Alexylle hyvin tärkeä osa ulkonäköä, voi, miten hän vihasikaan värin ylläpitoa! Kirkas väri ei pysynyt kirkkaana itsestään, ja juurikasvu oli hänestä yksi maailman rumimmista asioista, mitkä yhdessä tarkoittivat sitä, että hänen piti ryhtyä värjäysoperaatioon melko usein. Koska hänen hiuksensa olivat luonnostaan mustat, sininen hiusväri ei tarttunut niihin kylliksi ilman vaalennusta. Tyven muuttaminen siniseksi vaati siis aina kaksi värjäystä, missä oli Alexysta kaksi kertaa liikaa. Miksei hän ollut voinut syntyä sinihiuksisena?
Poika oli viime aikoina ollut laiska ja viivytellyt sini-mustien hiustensa värjäämistä niin kauan kuin hänen esteettinen silmänsä sitä kesti. Lopulta oli pakko ryhtyä toimiin, vaikkei hän olisi jaksanutkaan.
Päivä ei muutenkaan ollut kaikista otollisin hiusten värjäämiseen. Alexy oli väsynyt ja ärsyyntynyt huonosti nukutun yön, pitkän koulupäivän ja tylyn naapurin takia. Sininen väriaine oli loppunut edellisellä kerralla, ja kun poika meni sitä ostamaan lisää, hän sai paikan päällä huomata, että se oli korvattu jollain toisella merkillä. Se oli kuitenkin tyhjää parempi, ja päivään jo valmiiksi vittuuntunut Alexy osti uudenlaista väriainetta toivoen, että se olisi yhtä hyvää.
Paidan vaihdettuaan Alexy siirtyi kylpyhuoneeseen ja alkoi kastella hiuksiaan lavuaarin alla. Hän oli tyytyväinen siihen, että Kentin ei ainakaan ollut kotona. Hiusten värjääminen oli hänelle pitkä ja tarkka operaatio, jossa hän ei sietänyt keskeytyksiä. Jos Kentin olisi paikalla, se varmasti häiritsisi häntä jollain tapaa, tarkoitti sitä tai ei. Vähintäänkin vaatisi päästä vessaan tai jotain.
Hiuksensa nopeasti pestyään Alexy tajusi, ettei ollut muistanut varmistaa, että juurikasvuun tarkoitettu vaalennusaine riittäisi. Hän tutkaili pakkausta tarkkaan. Sehän tästä vielä puuttuisi, että hän joutuisi palaamaan kauppaan hakemaan lisää väriaineita! Onnekseen poika sai todeta, että väri riittäisi kyllä, vaikka juurikasvua olikin vähän enemmän kuin yleensä. Hän alkoi jakaa hiuksiaan osiin, jotta värjäysoperaation voisi viimein aloittaa. Tätä vaihetta Alexy vihasi kenties eniten. Hänellä oli aina ollut tuuhea vahva tukka, jota oli vaikea saada pysymään aloillaan. Hiusten kastelu auttoi jonkin verran, mutta jakausten tekeminen ja niiden pitäminen paikoilla, joihin ne eivät luonnostaan muodostuneet, oli haastavaa.
Kuten aina, Alexy viljeli veetä samalla kun muotoili kammalla jakauksia. Hiussolkien avulla hän sai lopulta suortuvat ojennukseen ja pääsisi aloittamaan vaalennuksen. Juuri ennen kuin pinnan rippeet olisivat syttyneet tuleen ja palaneet päreiksi.
Väriaineen levittäminen oli kenties helpoin ja miellyttävin vaihe koko operaatiossa. Alexy oli siinä sen verran harjaantunut, että suoritui siitä nopeasti ja siististi.
Sentään jokin onnistuu, poika mietti avatessaan kylpyhuoneen oven. Nyt oli vuorossa taas ikävämpi vaihe: piti tarkkailla kelloa ja pitää huoli, että väri olisi päässä riittävästi muttei liian kauan. Onneksi puhelimen sai hälyttämään haluttuna aikana.
**
Ensimmäinen vaihe tyven värjäämisessä kotikonstein oli ohi, ja Alexy oli kutakuinkin tyytyväinen lopputulokseen. Tukka näytti nyt jopa hirveämmältä kuin aikaisemmin, mutta kohta sekin vaihe olisi ohi. Ehkä. Lopullinen väri oli kuitenkin se kaikista tärkein.
”Mitä perkelettä?” poika älähti avatessaan sinisen hiusvärin pakkauksen.
Väri ei muistuttanut lainkaan sitä, mitä hän oli aiemmin käyttänyt. Vaikka laatikon kuvat lupasivat samanlaista lopputulosta, väriaine itsessään oli aivan erilaista. Sellainen ei luvannut Alexysta kovin hyvää, mutta nyt ei ollut aikaa valittaa.
”No, ehkä tästä jotain tulee”, hän huokaisi ja alkoi tutustua pakkaukseen tarkemmin. Hän oli tietenkin sattunut unohtamaan myös, ettei käyttänyt samaa ainetta kuin aina ennen, jolloin ohjeiden lukeminen etukäteen oli jäänyt täysin. Toivottavasti nyt ei ollut liian myöhäistä.
Alexy levitti värin kokonaan päähänsä. Vaikka etenkin vaalennettu tyvi kaipasi itseensä sinistä väriä, muutkin osat hiuksista olivat sen verran haalistuneet, että niidenkin oli saatava osansa. Aine sentään riitti koko tukkaan, vaikkei siinä pojasta mitään muuta hyvää ollutkaan. Se sotkikin pahuksen paljon.
Tällä kertaa Alexy jäi odottamaan väri päässään kylpyhuoneeseen. Hänen kuitenkin onnistuisi sotkea värillä kaikki paikat. Poika vain haki itselleen pikaisesti muutaman lehden ajantappoa varten. Odotus oli niin tylsää... Miksi uuden värin piti olla päässä paljon kauemmin kuin hänen vanhan vakionsa?
Sillä välillä, kun Alexy istui kylpyhuoneessa odottaen, että saisi värin pois päästään, Kentin saapui. Nuorempi saattoi kuulla hänen tulonsa helposti ovenkin läpi. Putkikassi mäiskähti maahan, ovi pamahti kiinni niin, että ovikello helisi, ja maihinnousukengät lensivät eteisen nurkkaan.
”Moi!” Kentin ilmoitti kovaan ääneen.
”No hei”, Alexyn vastaus kuului vaimeana oven takaa.
”Missä sä olet?” brunette kysyi.
”Vessassa. Värjään tukkaa”, toinen sanoi, ennen kuin Kentin ehti kysyä lisäkysymyksiä.
”Okei. Eli en sitten häiritse”, tämä totesi.
Alexy oli tyytyväinen poikaystävänsä päätökseen, vaikka häntä ärsyttikin se, ettei ollut enää yksin kotona. Jotenkin kaikki rauha oli kadonnut kuin tuhka tuuleen sillä sekunnilla, kun Kentin oli avannut oven ja paiskannut kassinsa lattialle. Lisäksi hänellä olisi tunne, ettei päivä jatkuisi kovinkaan hyvin...
Kentin oli kotiin tultuaan siirtynyt olohuoneeseen kannettavansa kanssa. Hän tiesi, ettei Alexy kaivannut häntä hiuksiaan värjätessään, joten päätti pysytellä syrjempänä. Tämä kyllä ilmottaisi, jos sattuisi jotain tarvitsemaan.
”AAAAAAA!! Voi vittusaatananperkele!” kylpyhuoneesta kuuluva yhtäkkinen karjaisu sai bruneten ihon kananlihalle. Mitä helvettiä Alexy oli tehnyt, sytyttänyt itsensä tuleen?
Kentin laski tietkoneen sohvalle ja kiirehti äkkiä katsomaan, mitä pojalle oli tapahtunut.
”Alexy!” hän kutsui yrittäessään avata kylpyhuoneen ovea mutta turhaan. Se oli lukossa.
”Alexy, mikä nyt? Avaa ovi!”
”EN!”
”Mikset avaa?”
”Vitun kauppa ja vitun hiusväri!”
Kentin kuunteli oven takaa kuuluvaa sadattelua.
”Kaikki on ihan pilalla!”
”Mikä on pilalla? Hei, avaa nyt se ovi, naapuritkin raivostuu, jos me huudetaan toisillemme oven läpi!”
”Ihan vitun sama”, Alexy päsähti, mutta avasi kuitenkin kylpyhuoneen oven. ”Katso, KATSO nyt tätä tukkaa! Pilallapilallapilalla!”
Kentin ei paljoakaan ymmärtänyt hiusväreistä, koska itse ei koskaan ollut niitä edes kokeillut, mutta huomasi kyllä välittömästi, että Alexyn tukka ei ollut samanlainen kuin yleensä. Hiusten sininen väri oli jotenkin vihreämpi kuin yleensä ja tyvestä lähempänä violettia. Näky oli koominen, ja brunette oli lähellä purskahtaa nauruun, mutta Alexyn sinisten silmien suorastaan jäätävä katse esti häntä.
”Just joo, naura vain siinä! Vittu tämä on ihan pilalla!”
”Alexy”, Kentin aloitti. Olisi parempi saada toinen rauhoittumaan; mitä sekin raivosi niin kovaan ääneen tuollaisesta asiasta. ”Se saadaan kyllä korjattua.”
”Ai saadaan vai!?” toinen päsähti. ”Ja niin miten muka?”
”Käy parturissa kysymässä, kyllä siellä osataan auttaa.
”Ja ihan kuin mä voisin lähteä tämännäköisenä yhtään minnekään! Hitto kaikki kaupat ja nämä uudet paskavärit. Pilaavat kaiken.”
”Alexy, kyllä sä sen verran voit ulos mennä. Ne ovat vain hiukset.”
Sitä lausetta Kentinin ei olisi kannattanut sanoa.
”VAIN HIUKSET!” Alexy toisti. Hänen äänestään ja ilmeestään saattoi huomata, miten raivo hänen sisällään leimahti nyt ilmiliekkeihin. ”NE EIVÄT OLE VAIN HIUKSET! Mitä säkin muka tiedät!?”
”Alexy, ihan totta. Mä tiedän, että hiukset on sulle tärkeät, mutta on ulkonäköäkin tärkeämpiä asioita. Ei ole niin väliä, miltä sinä tai muut näyttävät.”
”Ai, ihanko totta?” nuorempi kysyi suorastaan ilkeästi. ”No, siinä tapauksessa sinähän voitkin palata yläastetyyliisi vai? No, houkutteleeko?”
”Miten tähän yhtään liittyy se, miltä näytin vuosia sitten?” Kentin kysyi hivenen kylmästi. Alexyn pisteliäs äänensävy oli iskenyt herkkään kohtaan. Häntä alkoi ärsyttää tämän asenne ja sitäkin enemmän se, että tämä osui vihjailuissaan täysin oikeaan.
”Voi kyllä se liittyy. Sinä et haluaisi enää koskaan näyttää siltä,
Ken, ihan niin kuin minä en halua näyttää tältä.”
”Älä sano mua Keniksi!” Kentin kivahti. ”Ja se on eri asia! Ulkonäöllä ei ole asian kanssa mitään tekemistä vaan kaikella muulla! Minä kasvoin!”
”Joo niin varmaan. Ehkä kolme senttimetriä.”
”Syö pääsi! Sä et tiedä, millainen mä silloin olin. Me ei ollut edes tavattu!”
Sinihiuksinen poika sylkäisi lavuaariin ja katsoi brunettea hivenen halveksuvasti.
”Entäs sitten? Olen silti kuullut ja nähnyt tarpeeksi todisteita. Ethän sä käytä enää edes vanhoja lasejasi. Mikä niissä muka oli vikana? Ei kun hei, nehän olivatkin osa luuserilookiasi, eivätkä tätä wannabe-kovista!”
”Turpa kiinni, vitun hintti!”
Kentin syöksähti lähemmäs ja tarrasi kiinni Alexyn paidan kauluksesta. Tämä oli häntä useamman sentin pidempi, minkä seurauksena saattoi hivenen katsoa häntä nenänvarttaan pitkin. Ja niin tämä tekikin.
”Vai hintti!? Hyvähän se on toisen
kundin haukkua
poikaystäväänsä! Irti musta!” Alexy älähti sitten ja tarttui kiinni bruneten ranteista. Raivo hänen sisällään suorastaan komensi häntä vääntämään käsiä niin, että luut murtuisivat, mutta eihän hän tietenkään niin aikoisi tehdä. Alexy ei koskaan kävisi poikaystäväänsä käsiksi, oli miten vihainen tahansa. Sitä paitsi sanat tuntuivat satuttavan vieläkin enemmän.
”Mitä sä edes tulet arvottamaan asioita puolestani!?” hän tokaisi irrottaen otteensa toisesta. ”En välitä paskaakaan mielipiteistäsi!”
”Eikä mua kiinnosta vittujakaan sun hiusongelmat!”
”Miksi sitten edes tulit tänne!?”
”Mä luulin, että sulla oli jokin oikea hätä!”
Alexyn käsi puristui nyrkkiin ja suorastaan rukoili päästä mottaamaan Kentiniä, mutta poika eväsi pyynnön.
”Painu vittuun siitä hätiesi kanssa!” hän kiljui. ”Mene pois, häivy, katoa!”
Hän yritti lähteä kylpyhuoneesta, mutta Kentin oli hänen edessään.
”Etkö sä kuule!?” hän ärähti. ”Häivy! Sinä olet tiellä!”
”Vai olen minä tiellä”, Kentin totesi perääntyen askeleen verran. Viha ja henkinen kipu saivat hänet nauramaan ilottomasti sanojensa lomassa. Brunette ei muistanut, milloin oli viimeksi tuntenut olonsa yhtä tyhjäksi. Ehkä silloin, kun hän oli joutunut vasten tahtoaan kadettikouluun.
”Hyvä on!” hän äyskähti sitten. ”Pysy täällä sitten vaikka loppuelämäsi, ihan vitun sama. Minä häivyn!”
Brunette kiskoi maihinnousukengät jalkaansa ja lähti ulos paiskaten perässään oven kiinni äänekkäästi. Raivokas Alexy jäi kylpyhuoneeseen. Hän potkaisi vihaisena seinää, johon iskeytyviä varpaita alkoi sattua. Hän sadatteli kovaan ääneen kipua ja istahti lopulta pöntönkannelle.
Helvetin Kentin, mikä oikeus sillä on tulla päättämään, miten tärkeä asia hänen hiustensa väri on! Alexya suoraan sanoen vitutti tukkansa ulkonäkö niin paljon, että hänen teki mieli repiä hiuksensa yksitellen pois päästään. Mitä vain, kunhan hänen ei tarvitsisi nähdä niitä enää ikinä. Kukaan muukaan ei saisi niitä nähdä. Ne olivat niin rumat, hän oli niin ruma...
**
Alexyn raivo laantui reilussa puolessa tunnissa. Koko sen ajan hän pysyi kylpyhuoneessa ajatellen häijyjä Kentinistä ja vihaten hiuksiaan. Lopulta hän lipui eteiseen ja etsi hattuhyllyltä pipon, johon piilottaa todisteet epäonnistuneesta tukanvärjäyksestään. Mikään mukaan ei ollut onnistunut. Hänestä ei tuntunut omalta itseltään. Aggressio oli poistunut kehosta jättäen jälkeensä tyhjyyden ja inhon itseä kohtaan. Hän oli huutanut rakkaalleen, haukkunut tätä, loukannut tarkoituksella, ja saanut siitä jopa itselleen tyydytystä. Hän oli hirveä ihminen. Hän oli ajanut Kentinin pois kotoa. Mihinköhän se oli mennyt?
Pojan teki mieli etsiä puhelin käteensä ja soittaa poikaystävälleen, mutta häpeä söi ne ajatukset suihinsa. Mitä hän muka voisi edes sanoa Kentinille, jota hänen sanansa olivat selvästi satuttaneet? Anteeksipyyntö ei koskaan tulisi riittämään, ja selittelyt olivat turhia. Oliko hän nyt menettänyt Kentinin täysin? Hän ei tiennyt. He eivät koskaan ennen olleet riidelleet näin: kaikki erimielisyydet oli aina selvitetty puhumalla läpi. Se, että nyt oli käynyt toisin, pelotti Alexya. Voitaisiinko tilanne korjata?
Kyyneleet alkoivat vieriä pitkin Alexyn poskia. Hän painoi otsansa vasten eteisen vaatekaappia ja itki. Hartiat hytkyivät pätkivien hengenvetojen tahdissa. Alexy ei kuitenkaan antanut itsensä itkeä kauaa. Hän ei voisi jäädä yksin, hän sekoaisi muuten. Nuorempana Armin oli ollut aina läsnä ja tukemassa, kun hänellä oli vaikeaa, mutta nykyisin veljen olkapää ei ollut yhden pyynnön päässä. Poika asui omillaan muualla, samassa kaupungissa tosin, mutta silti liian pitkän matkan päässä. Ja jos totta puhuttiin, Armin ei varmaankaan jaksaisi kuunnella veljensä avautumista riidasta. Oli myös mahdollista, että Kentin oli mennyt tämän luo, olivathan he läheisiä ystäviä. Ei, hän ei voisi sotkea veljeään tähän. Se ei tuntunut ymmärtävän parisuhteista ja romantiikasta hölkäsen pöläystä, mikä mitä luultavimmin selitti sen, miksei Armin koskaan ollut seurustellut paria kuukautta kauempaa.
Alexy tarvitsi nyt tyttökaverin tukea. Hän puntaroi hetken Violetten ja Candyn välillä, ennen kuin päätyi jälkimmäiseen. Mitä ilmeisimmin Candy osaisi neuvoa paremmin parisuhdeongelmissa. Violette oli herkkä tyttö, ja Alexy pelkäisi, että tieto hänen ja Kentinin riidasta vain huolestuttaisi tätä. Candy toivon mukaan osaisi suhtautua tilanteeseen järkevästi ja rohkaisevasti. Olihan se tottunut vaikka mihin, kiukuttelevaan Castieliin, ongelmia aiheuttavaan Ambreen... häneen. Lisäksi Candy oli tuntenut Kentinin jo kauan ennen häntä ja tunsi tämän oikut.
Puhelimensa löydettyään poika soitti ystävälleen välittömästi. Hälytyksiä ehti kuulua kaksi, kolme, neljä... kuudennen jälkeen Candy viimein vastasi.
”Hei!” hän tervehti puhelimeen iloisesti.
”Candy”, Alexy parkaisi heti alkuun. ”Auta mua!”
”Mitä nyt?”
Tytön ääni muuttui hetkessä huolestuneeksi.
”M-minä ja Kentin riideltiin”, poika nyyhki. ”Me ei olla koskaan ennen... Mä sanoin sille tosi rumasti, ja se lähti kotoa, eikä varmaan enää palaa koskaan!”
”Riitelitte?” Candy toisti. ”Miksi, mitä tapahtui?”
”No, mulla on ollut huono päivä tänään ja mä värjäsin tukkaa, ja SE MENI PIELEEN!” Alexyn ääni kiihtyi. ”Mun tukka näyttää nyt siniseltä, homeiselta heinäpaalilta, ja sitten mä purin kaiken vitutuksen Kentiniin.”
”Voi Alexy”, tyttö tyytyi sanomaan. ”Kaipaatko seuraa? Tuletko käymään, vai otatko mut sinne?”
”Joo, tule tänne! Kiitos Candy”, poika sanoi surullisella äänensävyllä.
Onneksi tyttö asui lähellä. Mitä hän tekisikään, jos tämän koti olisi kauempana?
Candy soitti ovikelloa kymmenen minuutin sisällä puhelun katkaisemisesta. Alexy suorastaan laukkasi ovelle päästämään ystävänsä sisään.
”He-” tyttö aloitti ja joutui yllättäen tiukkaan halaukseen. Alexy harrasti edelleen ahkerasti toisten rutistamista.
”Ihanaa, että sä tulit! Kerro mulle, mitä mä teen!”
Poika irrotti otteensa tytöstä ja katsoi tätä anovasti. Candyn täytyi hetken käydä tilannetta päässään läpi.
”Mennään olohuoneeseen”, hän ehdotti sitten. Alexy olisi saatava istumaan johonkin ja rauhoittumaan. Pystyssä poika kävi aivan ylikierroksilla tunteiden vuoksi.
Sohvalle päästyään Alexy huomasi vieressään kannettavan tietokoneen, jonka Kentin oli siihen unohtanut. Se oli vaipunut itsestään horrokseen, ja sinitukkainen katsoi sitä surullisena.
”Kentin”, hän parkaisi heikosti. ”Sen tietokone jäi tähän!”
”Älä siitä välitä”, Candy pyysi. ”Kerro sen sijaan tarkasti, mitä kaikkea on tapahtunut.”
Alexy aloitti kertomuksen aina aamusta, jolloin hän oli nukkunut pommiin, koska ei ollut saanut unta ennen kolmea, ja lähes myöhästynyt koulusta. Hän sisällytti väliin jok'ikisen punaisen liikennevalon ja mulkaisun naapurilta ja lopetti avautumisen Kentiniin, joka oli kotoa lähtiessään nauranut ilottomasti sanat täynnä vihaa.
”Ja nyt mun tukka on pilalla, ja Kentin lähti, ja kaikki on pilalla!” Alexy ulvoi. ”Katso!”
Hän riisui pipon päästään. Candy avasi suunsa mutta ei saanutkaan sanotuksi mitään. Hän tuijotti ystävänsä sinisenkirjavaa tukkaa kaikin puolin hämmentyneenä.
”Hirveä!”, Alexy inisi ja rutisti pipoa käsissään.
Candy tuli siihen tulokseen, että oli parempi olla kommentoimatta pojan hiuksia. Tämä kärsi niistä ja kaikesta muusta jo tarpeeksi muutenkin.
”Sulla on ollut aikamoinen päivä”, Candy totesi sitten, kun ei tiennyt, millä muullakaan rikkoa hiljaisuus.
”Onko tänään perjantai kolmastoista?” surkea ääni kysyi.
”Nyt on tiistai.”
”Epäonnea yhtä kaikki.”
Alexy painoi päänsä polviinsa ja niiskaisi.
”Kannattaako mun pyytää Kentiniä takaisin vai odottaa, että se ehkä joskus tulee itse?”
Candy näytti mietteliäältä.
”Hmm... Vaikka mä olen tuntenut Kentinin kauan, mä en suoraan sanoen tiedä. Kentin on aina ollut tosi herkkä ja katkeroituu helposti. Johtuu kai siitä, että sitä kiusattiin koulussa tosi paljon.”
”Ja sitten mä alennuin kiusaamistasolle ja haukuin sitä!” Alexy ulvahti. ”Nyt se vihaa varmaan muakin, ja haluaa kostaa!”
”No, no, rauhoitu”, Candy pyysi. ”Lienee itsestäänselvää, että Kentin on loukkaantunut. Sanoithan sä sille rumasti... Mutta mä kuitenkin uskon, että se pystyy antamaan sulle vielä anteeksi, kunhan on vain rauhoittunut.”
”Ja milloin sekin tapahtuu? Kymmenen vuoden kuluttua?”
Alexyn ääni oli täynnä itseinhoa. Candy katsoi häntä surullisesti. Tämä pyyhkäisi hiuksia silmiltään ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
”Nyt on mun vuoro halata sua”, Candy sanoi.
”Kiitos.”
Alexy rutisti tyttöä niin tiukasti itseään vasten, ettei lopulta voinut enää sanoa, kuka halasi ja ketä. Candy joutui lopulta irrottamaan itsensä pojan otteesta pelastaakseen kylkiluunsa.
”Olisi kiva kyllä tietää, minne Kentin on mennyt”, tyttö totesi päästyään irti.
Alexy vinkaisi.
”Mitä nyt?” Candy kysyi hämmentyneenä.
”Mitä jos Kentinille käy jotain? Jos se eksyy tai tai tai joutuu pahoinpidellyksi tai...”
”Sulla on vähän liian vilkas mielikuvitus”, Candy huokaisi laskien kätensä pojan olalle. ”Kentin tuntee kaupungin, eikä sitä kukaan tähän aikaan hakkaa. Mutta voisi sille silti soittaa.”
”Ei se kuitenkaan halua puhua mulle.”
”Ehkä ei, mutta jos mä soitan. Ei Kentinin tarvitse edes tietää, että säkin olet paikalla. Ja mä voin vaikka esittää, etten tiedä riidasta.”
”No, miten haluat...”
Candy selasi kännykkänsä puhelinluettelosta esiin Kentinin tiedot ja valitsi soiton. Puhelin alkoi hälyttämään. Samaan aikaan eteisestä alkoi kuulua sekä Candylle että Alexylle varsin tuttu soittoääni.
”Ei se ottanut puhelintaan mukaan”, Alexy sanoi surkeana. ”Miten siihen nyt saa yhteyttä!?”
”Ei ehkä saakaan”, Candy totesi. ”
Ellei jotenkin muuten saa selville, missä Kentin on”, hän lisäsi äkkiä nähdessän ystävänsä kauhistuneen ilmeen.
Hän mietti hetken.
”Armin on Kentinin paras ystävä, ehkä se on mennyt hänen luokseen”, tyttö ehdotti sitten.
Alexyn kasvot kirkastuivat hitusen.
”Olisiko?”
”En tiedä, mutta mahdollisesti. Kentin ei loppujen lopuksi viihdy juurikaan yksin. Ja ystävän tuki on aika todennäköinen tuki.”
Alexyn aivot raksuttivat aikansa pohtien tytön sanoja. Hänen kasvoilleen ilmestyi määrätietoinen ilme.
”Kelpaa”, hän ilmoitti sitten. ”Soita Arminille!”
Candy nyökkäsi pienesti ja alkoi etsiä puhelimestaan Arminin numeroa. Tytön yllätykseksi hälytysääniä ehti tulla vain muutama, ennen kuin Armin vastasi. Yleensä tälle piti soittaa ainakin viisi kertaa, ennen kuin tämä huomasi, että häntä yritettiin tavoittaa.
”Moi”, poika vastasi puhelimeen äänellä, joka ei Candysta kuulostanut järin tyytyväiseltä.
”Moi”, tyttö tervehti takaisin. ”Missäs olet?”
”Kotona”, Armin tokaisi kuulostaen siltä, että olisi mieluummin missä tahansa muualla. ”Miksi?”
”No...” Candy aloitti ja vilkaisi Alexya, joka näytti siltä, että lähtisi kohta kiipeilemään pitkin seiniä. ”Oletko nähnyt Kentiniä?”
”Alexy on puhunut sulle.”
”Öh, joo, niin on.”
”Mä tiesin. Kentin on täällä”, Armin kertoi sitten oltuaan hetken hiljaa. ”Se keskeytti mun animemaratonin.”
”Luuletko, että siitä on vielä selvittämään tätä asiaa?”
”Nooo...” Armin venytteli sanojaan ja kuulosti epävarmalta. ”Se on suoraan sanoen vittuuntunut. En kyllä ihmettele, kun on idioottiveljestäni kyse.”
”Joo, mutta onko se lainkaan kykenevä selvittämään välejä? Alexy hyppii seinillä koko jutun takia.”
”En minä tiedä”, Armin sanoi kuulostaen nyt jopa hivenen kyllästyneeltä. ”Tämä on sitä paitsi Kentinin ja Alexyn välinen juttu. Miksi ne edes sekoittavat meidät tähän?”
”Hädässä ystävä tunnetaan”, Candy totesi. ”Kyllä säkin sen tiedät.”
”No joo, mutta silti! Ei kukaan ole munkaan riitoja selvitellyt kuin joskus viisivuotiaana. Alexy ja Kentin on vähän sitä vanhempia.”
Candy kuunteli Arminin turhautunutta ääntä ja tarkkaili vieressään istuvaa Alexya, joka oli alkanut heijata itseään edestakaisin. Se riitti hänelle.
”Me tullaan sinne. Älä päästä Kentiniä lähtemään.”
”Mitä!? Etkö sä juuri kuullut mitä-”
”Ihan sama, me tullaan sinne. Ihan sama vaikka Kentin purisi Alexylta pään poikki. Mä en kestä Alexya tässä tilassa... Se tarttee Kentiniä.”
Armin huokaisi syvään.
”Tee mitä teet. Mä yritän jatkaa Shingeki no Kyojinin katsomista.”
Candy sulki puhelimen sen kummemmin hyvästelemättä mustatukkaa ja käänsi katseensa tämän veljeen. Nyt Alexy halasi polviaan tiukasti ja oli haudannut sinisenkirjavan päänsä syliinsä.
”Alexy, mennään.”
Poika valpastui kuin pystykorva ja tuijotti Candya suurin silmin.
”M-me-mennään? Minne?”
”Arminin luo. Kentin on siellä.”
”Mi-mä-a-ke-siis-ke...” Alexy yritti sanoa ainakin viittä asiaa kerralla. Samaan aikaan hän nousi sohvalta niin nopeasti, että kaatui lopulta lattialle.
”Ke-kentin...?” hän vinkaisi kasvot mattoa vasten.
”Niin, Kentin. Sinun poikaystäväsi, jos satut vielä muistamaan”, tyttö kertoi ja nousi auttamaan ystävänsä ylös.
**
”Te tulitte”, Armin totesi laiskasti Candylle avattuaan tälle ja veljelleen oven.
”Jep, niin tult-”
Tytön puhe hukkui Arminin yhtäkkiä alkaneen naurun alle. Tämä peitti suunsa kädellään ja yritti olla katsomasta veljensä hiuksia. Alexy tajusi samalla, että hänen tukkansa oli yhä hirveä ja kaikkien nähtävillä. Hän tarrasi siihen kiinni molemmilla käsillään.
”Turpa kiinni!” hän äyskähti veljelleen.
”Ja tosta se kaikki lähti”, Armin sai naurunsa lomasta sanottua. ”Te olette molemmat täysidiootteja.”
Hieman kauempaa kuului, kuinka ovi pamahti kiinni. Kentin oli livahtanut keittiöön.
”No niin, hoitakaa tää nopeasti”, Armin ilmoitti vakavoituen. ”Ja lähtekää sitten. Te kaikki häiritsette mun animemaratonia.”
Hän kiskaisi oviaukkoon jääneen kaksikon sisään ja sulki oven heidän perässään. Sitten hän marssi keittiön ovelle.
”Kentin perkele, nyt pois sieltä! Tee aselepo idioottiveljeni kanssa tai syö se, ihan sama, mutta nyt sovitte riitanne jotenkin ja jätätte mut sitten rauhaan!”
Armin veti oven auki. Kentin seisoi tiskipöytään nojaten ja mulkoili ystäväänsä teeskennellyllä välinpitämättömyydellä. Mustatukka irvisti ja lähestyi poikaa. Hän tarrasi tätä käsivarresta ja kiskoi mukanaan olohuoneeseen, vaikka tämä pyristelikin vastaan.
”Irti! Mä en halua nä...”
Kentinin lause katkesi, kun hän näki Candyn vieressä seisovan Alexyn. Hänen ilmeensä muuttui ensin pelästyneeksi, sitten vihaiseksi ja siitä epävarmaksi. Hän katsoi suoraan poikaystäväänsä kulmat aavistuksen kurtussa ja pureskeli alahuultaan.
”Kentin”, Alexy inahti heikosti. ”Anteeksi! Mä olen pahoillani!”
Hän astui askeleen lähemmäs brunettea. Tämä vavahti hitusen kauemmas ja puristi kätensä nyrkkiin.
”Kentin... Kentin, ole kiltti!”
Alexyn kasvoille ilmestyi hätä.
”Mä tiedän, että sä olet vihainen. Ja sulla on syytäkin olla! Mä olin tyhmä... en olis saanut puhua sulle niin! Eihän se sun syy ollut, että tukanvärjäys meni perseelleen.”
Hän katsoi poikaystävänsä hitusen vaivautuneita kasvoja surullisesti.
”Voitko sä mitenkään antaa mulle anteeksi? Edes joskus?”
Pojista lyhyempi epäroi hetken. Hän siirsi katseensa maahan jatkaen alahuulensa jauhamista. Sitten hän kohotti päätään ja muutamalla askeleella asteli suoraan Alexyn eteen. Tämän kasvot kirkastuivat hitusen.
Kentin puristi oikeaa kättään yhä tiukemmin. Salamannopeasti hän nosti sen ylös, tähtäsi ja iski nyrkkinsä suoraan Alexyn vasempaan poskeen. Lyönnin voima sai sinihiuksisen pojan liikkumaan hivenen taaksepäin.
”Alexy!” Candy kiljaisi ja katsoi molempia poika sekä pelästyneenä että raivoissaan. ”Kentin! Mitä helvettiä!?”
Armin ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen katseensa kohde vaihteli nopeaan tahtin Alexyn, Kentinin ja Candyn välillä. Hän ei tiennyt, olisiko pitänyt olla kauhuissaan vai innostunut väkivaltaisesti juonenkäänteestä. Hän tunsi olonsa hivenen vaivautuneeksi ja toivoi, että joku sanoisi tai tekisi pian jotain.
Alexylla kesti hetki tajuta, mitä oli tapahtunut. Hän näki hetken tähtiä ja räpytteli silmiään kiivaasti. Vasen poski hehkui kipua, ja sylkeen sekottui raudan makua. Sitä maistellessaan hän ymmärsi, että Kentin oli lyönyt häntä. Eikä hän ollut siitä edes vihainen. Hän oli sen iskun ansainnut ja suorastaan odotti toista.
Mutta toista lyöntiä ei tullutkaan. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Kentin oli kietonut molemmat kätensä tiukasti hänen ympärilleen ja painanut päänsä hänen olkaansa vasten. Yllättynyt Alexy vastasi halaukseen samalla voimalla. Hetken he vain seisoivat paikoillaan rutistaen toisiaan.
”Saat anteeksi”, Kentin sanoi hiljaa. ”Mä olen yhä vihainen, mutta saat anteeksi.”
”Kiitos. Mä olen niin pahoillani!” toinen sanoi itku kurkussa. ”En tiedä, mikä minuun meni. Enkä mä oikeasti tarkoittanut sanomiani asioita. Tai en mä oikeasti edes muista kunnolla, mitä sanoin, kunhan vain huusin, mitä ekana mieleen tuli! Mutta en mä niitä tarkoittanut...”
”Ihan sama. Sä kuiten... Tai... Ei mitään. Ei sillä ole enää väliä. Sä tulit mun perään tukka tossa kunnossa, kai se jo kertoo jotain.”
”Mä ihan totta luulin, että menetän sut ikuisesti.”
”Sinä olet tyhmä.”
”Tiedän.”
”En mä sua jättäisi ikuisesti.”
”Kiitos.”
”Vuodeksi voisin jättää.”
”Kentin!”
”Tai viideksi. Mutta en ikuisesti. Ja mäkin olen pahoillani, kun haukuin ja löin sua.”
”Ei se mitään. Mä olin ansainnut ne.”
Kentin irrottautui Alexysta ja kääntyi katsomaan Arminia ja Candya. Tai oikeastaan vain Candya, joka oli ristinyt kätensä leuan alle ja seurasi kaksikkoa herkeämättä. Armin kun oli kadonnut jonnekin, lähtenyt luultavasti hakemaan rynnäkkökivääriä, jotta he viimein älyäisivät häipyä.
”Öh... Pitäsiköhän meidän lähteä? Vaikka värjäämään tota sun tukkaa”, Kentin ehdotti. ”Hei Candy, mihin Armin meni?”
”Sanoi menevänsä oksentamaan, olette kuulemma liian imeliä”, tyttö selitti. ”Mutta ei siitä kannatta välittää. Mikä tärkeintä: teidän välit, onhan ne nyt kunnossa?”
”Onhan?” Alexy katsoi poikaystäväänsä koirapentuilmeellä.
”Miksi sä multa kysyt?” tämä kysyi hivenen ärsyyntyneellä äänellä. ”Joo on ne”, tämä vastasi sitten Candylle, joka näytti helpottuneelta. ”Kunhan tämä dorka pitää päänsä kiinni.”
Alexy irvisti brunetelle mutta näytti muuten kaikin puolin tyytyväiseltä. Hän kiirehti vielä halaamaan Candya.
”Kiitos, Candy”, hän sanoi rutistaessaan tyttöä tiukasti itseään vasten. ”Kiitos, kun autoit.”
”O-olepa hyvä”, tyttö vastasi. ”P-pi-pikku juttuhan se vain oli.”
”Ehkäpä sinulle”, poika myönsi, ” mutta mulle se merkitsee paljon. Ja Kentinille. Eikö niin?”
Hän loi poikaystäväänsä melko purevan katseen.
”Niin” tämä nyökkäsi pienesti. Hento hymy kareili hänen kasvoillaan.
”Okei”, Armin puuskahti katsoen olohuoneessa seisovaa kolmikkoa murhaavasti. Hän oli juuri palannut ”oksentamasta”.
”Nyt jumalauta joka iikka täältä ulos! Mä haluan katsoa animea kaikessa rauhassa!”
Alexy säpsähti ja päästi irti Candysta. Hän loi hivenen pelästyneen ja vihaisen katseen veljeensä.
”Minäkin kyllä voisin katsoa animea...” Candy sanoi kuin ohimennen suoristaen paitaansa.
Armin näytti hitusen mietteliäältä. Hänen kasvoillaan näkyi pilkahduksia ilosta, vaikka hän itsepäisesti pyrki ne peittämään.
”No Alexy ja Kentin ainakin vittuun täältä nyt ja heti. Candy voi jäädä, jos hän osaa pysyä hiljaa.”
”Osaan, osaan.”
Kentin tarttui Alexya kädestä.
”Tule, mennään. Jätetään nuo kaksi nörtteilemään.”
”Joo!”
Alexyn kasvoille levisi onnellinen hymy. He kiskoivat kengät jalkaansa, hyvästelivät Arminin ja Candyn ja lähtivät kotiin. Alexy olisi halunnut kulkea matkan käsi kädessä, mutta Kentin oli eri mieltä ja piti kätensä itsepäisesti housujensa taskuissa. Tämä oli selvästikin yhä vihainen, vaikka olikin antanut hänelle anteeksi hänen lapsellisen ja ilkeän kiukuttelun ja nimittelyn. Ja olihan tämä itsekin sanonut olevansa vielä vihainen.
”Tuota... Kentin”, pojista nuorempi sanoi hiljaa herättääkseen tämän huomion.
”Niin?”
”Kauanko sä aiot olla mulle vihainen?”
Kentin pysähtyi, veti syvään henkeä ja kääntyi katsomaan Alexya.
”Sä ihan totta kysyt tuota?”
”No... joo.”
”No, siinä tapauksessa sanon vain sen verran, että...”
”Että mitä?”
”...saat odottaa sovintoseksiä ainakin viikon.”
”Mitä!?”
”Itsepähän kysyit!”
”Mutta eikö me jo tehty sovinto?”
Kentin hymähti itsekseen ja alkoi jatkaa matkaa. Alexy unohtui seisomaan hänen peräänsä.
”Kentin!”
”Ala tulla jo! Hävettää liikkua sun kanssa, kun tukkasi näyttää tuolta.”
”Noinko sä puhut elämäsi rakkaudelle?”
”Elämäni idiootille vain. No niin, tule nyt, niin saatat saada ehkä vielä suukon tänään.”
