A/N: Kommentit sai sen verran tsemppaamaan että sain kirjotettua jotain, peräti kaksi lukua jonka piti aluksi olla yksi mutta sitten se venyi niin pitkäksi että pätkäisin kahtia:D Oonhan mä tietty alottanu nää jo aikasemmin mutta juoni on muuttunu matkan varrella ja muuta sellaista. Victoria/Frankia tulossa kyllä, mutta haluan että se etenee hitaasti, jotenka kärsivällisyyttä
Kiitos kommenteista, ne pelastaa aina päivän<3 Yritin änkeä toiseen lukuun vähän Potteria ja jälkikasvua kun sitä pyydettiin
1o.luku
Petturi, osa 1/2Aika söpösti oikeastaan.Hämmentävä ajatus keskeytyi, kun McGarmiwan teräksinen ääni kuului taialla vahvistettuna läpi aulan.
”Oppilaat, olemme saaneet syyn olettaa, että entiset kuolonsyöjät hyökkäävät tänne pian. Korpinkynnet, beauxbatonsilaiset ja durmstrangin oppilaat, menkää tyrmiin. Puuskupuhit ja rohkelikot salaisuuksien kammioon. Isabelle Yaxley, päästä sinä heidät sisään. Luihuiset heidän oleskeluhuoneeseensa. Johtaja- ja valvojaoppilaiden tehtävänä on valvoa evakuointia. Täysi-ikäiset, joilla on sauva mukana, saavat jäädä taistelemaan.”
Isabelle? Oliko Isabellekin kärmeskieli? Miksei Isabelle ollut kertonut hänelle? Victorialla oli petetty olo. Ehkä hän oli huolellisesta suojakuoren rakentamisesta huolimatta alkanut pitää Isabellea ystävänään. Sellainen ei saanut toistua.
Kesti ensin hetken, kun oppilaat yrittivät saada tolkkua tapahtuneesta. Sen jälkeen syttyi pakokauhu.
Victoria ei mennyt paniikkiin. Hän potkaisi jalasta epämukavat kengät, purki nutturansa ja otti siitä pidikkeenä olleen sauvansa. Hän ei ollut viime hyökkäyksen jälkeen mennyt mihinkään ilman sauvaansa. Hetken epäröityään hän repi mekkonsa sivusauman reiden puoliväliin asti. Pitkä helma olisi vaikeuttanut liikkumista. Hän puristi tiukasti sauvaansa. Jos kuolonsyöjät hänet halusivat, niin sopi tulla yrittämään.
Ikkuna räjähti, ja typertyneet seisoskelijat saivat yllättävästi vauhtia. Lipetit tainnutti ikkunasta lentäneen hahmon.
Victoria kääntyi ympäri ja oli törmätä Teddyyn, joka osoitti häntä sauvalla suoraan kasvoihin.
”Saamarin Valedro! Tiedän, että olet tämän takana!” Teddy karjui: ”Haluat tapattaa meidät kaikki!”
”Lupin hei, älä ole typerä,”Victoria sanoi miettien oliko Teddy juonut tuliviskiä joulutanssiaisten kunniaksi.
”Minä tiesin heti, alusta alkaen että olet läpimätä epäsikiö!”
”Eihän minulla olisi mitään motiivia käskeä kuolonsyöjiä tänne”, Victoria sanoi.
Okei, Teddyn kuoleminen ei haittaisi häntä. Eikä Hughin. Ja hyökkäyksen takia hänen ei tarvinnut tanssia Frankin kanssa.
Hän tainnutti Teddyn. Yksi riesa vähemmän.
Paitsi vaan että...
”Valedro tappoi Teddyn! Se on noiden puolella!”
... näin.
Kostonhimoiset kengänpohjannuolijat lähtivät survoutumaan aulasta pois yrittävien nelosluokkalaisten porukan läpi.
”Murhaaja!”
Victorian lähellä seisovat oppilaat kääntyivät katsomaan häntä. Rohkelikot yrittivät kirota hänet, Victoria torjui kiroukset leikiten. Jos heidän taikataitonsa olivat tällä tasolla, näiden ah niin uljaiden rohkelikkojen kuuluisi keskittyä aulasta pois pääsemiseen eikä oman puolen noidan kimppuun hyökkäämiseen.
”Minä vain tainnutin hänet! Lupin hyökkäsi kimppuuni!” Victoria huusi, mutta hän olisi voinut yhtä hyvin puhua seinälle, joka tosin olisi ollut vähemmän aggressiivinen.
Tilanteen järkyttävä epäoikeudenmukaisuus värjäsi Victorian näkökentän reunat punaisiksi. Hän oli ollut valmis taistelemaan henkensä edestä, ja nuo kuvittelivat hänen suunnitelleen koko hyökkäyksen. Victoria harkitsi vakavissaan puolen vaihtamista. Hän sai osakseen vain vihaa, pelkoa, ikuisen ulkopuolisuuden ja pohjattoman yksinäisyyden. Nämäkö puhuivat suvaitsevaisuudesta? Hän ei kylläkään koskaan voisi ryhtyä johtamaan kuolonsyöjiä. He olivat tappaneet hänen oikeat vanhempansa ja kiskoneet hänet siitä tutusta todellisuudesta tähän painajaismaiseen helvettiin, jonka pääpiruna häntä itseään pidettiin.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan häntä. Tämä kiistaton tosiasia viilsi hänen rintaansa. Victoria langetti loitsun, joka muutti hänen ruumiinsa savun kaltaiseksi läpäistäväksi aineeksi, ja sukelsi kauniisti katetun pöydän alle. Häntä uhanneet velhot räpyttelivät hämmentyneinä silmiään tytön kadotessa. Hän antaisi kuolonsyöjien ja tylypahkalaisten tuhota toinen toisensa. Minkä vuoksi hän taistelisi? Hän ei koskaan kuitenkaan löytäisi täältä sitä mitä etsi unissaan. Hän jatkoi hitaasti ryömien matkaansa taistelun nostattaman pölyn ja yleisen sekasorron turvin, ja loitsunsa avulla taistelevat ihmiset astelivat hänen savuruumiinsa läpi huomaamatta tyttöä. Hän suuntasi kohti ulko-ovea.
Hän ryömi kahden vierekkäin makaavan ruumiin läpi silmiään kiinni pitäen. Hetken kuluttua hän näki kammottavan tutun, vaalean kuontalon omaavan hahmon makaamassa tiellään. Se oli Frank. Pojan silmät tuijottivat tyhjyyteen. Silmät olivat erikoisen väriset, pohjavärinä hyvin haalea sinertävänharmaa, iiriksen ympärillä tummanvihreä rengas ja pohjavärin päällä satunnaisia meripihkanvärisiä viiruja. Victoria ravisti päätään ja yritti keskittyä. Oliko Frank... kuollut? Victoria yritti tunnustella hänen pulssiaan, hänen kätensä solahti Frankin kaulasta läpi ja hän tunsi Frankin kaulavaltimon sykkeen. Kokemus oli kuvottava ja hän vetäisi kätensä kiireesti pois.
Frank oli elossa. Se, että hän oli elossa, tarkoitti sitä että hän oli myöskin vaarassa kuolla huonosti tähdättyyn kiroukseen. Victoria etsi lähistöltä Frankin taikasauvan, käpersi pojan kämmenen sen ympärille ja herätti tämän sitten vetäydyttyään kauemmaksi ettei Frank voisi nähdä häntä. Hän katsoi kun Frank kömpi pystyyn ja ryntäsi mukaan kahakkaan. Frank oli auttanut häntä, ja nyt hän tasasi tilit. Kyse ei ollut kerta kaikkiaan mistään muusta. Victoria lähetti mielikuvitus- avada kedavran mielessään kuiskuttelevaa pientä epäilijää kohti.
Ulkona hän purki savuruumisloitsun, langetti harhautusloitsun ja kutsuloitsui matkalaukkunsa ja käärmeensä. Puettuaan kengät ja talviviitan ja Tontun kiemurreltua turvaan kylmältä hänen kaulansa ympärille hän lähti kahlaamaan kohti Kiellettyä metsää.
Metsän suojissa oli vähemmän lunta, ja Victoria lisäsi vauhtia. Hänen oli päästävä pois, minne vain. Hänen suunsa vääntyi kun hän muisti kuinka avoimen murhanhimoisesti häntä oli katsottu. Se oli niin mahdottoman
epäreilua. Hän oli muiden silmissä niin paha, että he uskoivat hänen olleen hyökkäyksen takana, vaikkei hän ollut tehnyt heille mitään pahaa koskaan, ainoastaan silloin kun hän ei kyennyt hillitsemään raivoaan, ja hänen omatoimiset taikavoimat olivat ottaneet ohjat.
Hän jatkoi epätoivoista rämpimistään kunnes liukastui jäisellä pohjalla ja kaatui. Hän oli uskomattoman uupunut, hänen raajojaan särki ja kasvonsa olivat tunnottomat kylmästä. Hänen olisi tehnyt mieli vain jäädä siihen makaamaan. Sekavuudestaan huolimatta hän ymmärsi ettei voinut tehdä niin. Oli silkkaa tuuria, ettei mikään ollut hyökännyt hänen kimppuunsa. Ylös vaivalloisesti noustessaan hän satutti kämmenensä johonkin. Victoria tunnusteli sitä varoen kiroillen samalla raivokkaasti.
”Valois”, Victoria kuiskasi.
Taikasauvan valossa hän näki esineen olevan sormus, jossa oli kömpelö, musta, keskeltä haljennut kivi. Victoria tunnisti sen Potterin kuvauksen perusteella elpymyskiveksi. Elpymyskiveksi, ehkä joka voisi lopettaa tämän kaiken. Hän tuijotti kiveä ja käänteli sitä verisessä kädessään. Hän pisti sen sormeensa. Aamulla hän päättäisi mitä sillä tekisi.
Tähdet loistivat todella kirkkaina metsän reunalta avautuvan maiseman yllä. Yö oli värjännyt sinisiksi kauas jatkuvat pellot, pienet vuoret, niityt, kukkulat ja satunnaiset maatalot peittävät lumikerrokset. Tylyahossa useissa taloissa paloivat valot. Tyyni ilma toi mukanaan vaimeita ääniä taistelusta.
Victoria tuki matkalaukun lumen avulla tuulensuojaksi ja kasasi kaikki vaattensa keoksi. Hän kaivautui kekoon ja käpertyi sykkyrälle tuntien olonsa kertakaikkisen, pohjattoman yksinäiseksi. Kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen.
Hän ehti tuskin avata silmänsä, ennen kuin joku huusi: ”Tainnutu!”, ja hän vaipui jälleen pimeyteen.
11.luku
Petturi, osa 2/2Huone, jossa oli valkoiset seinät, patja lattialla ja reikä huoneen nurkassa tarpeiden tekoa varten. Ei ollut ovia, ikkunoita, ei näkyvää valonlähdettä, itse seinät hohtivat haljua valoa. Tytöllä ei ollut päällään rihman kiertämää, mutta jostain syystä elpymyskivisormus oli hänen sormessaan. Hän oli vankina, mutta oli selvää ettei kyseessä ollut Azkaban. Hän käveli huonetta eestaas. Kuka hänet oli vanginnut? Kuolonsyöjät vai ministeriö? Hän kallistui enemmän ministeriön suuntaan, kuolonsyöjäthän olisivat langettaneet häneen komennuskirouksen sillä sekunnilla. Jos kyseessä oli taikaministeriö, johtuiko pidätys siitä että häntä epäiltiin kuolonsyöjien johtajaksi ja iskun organisoijaksi? Eihän kukaan voisi rohkelikon wannabesankareita lukuunottamatta kuvitella niin. Hänestä tuntui silti että se oli todennäköisin vaihtoehto, kun ottaa huomioon että hän oli paennut. Mikä hulluus häneen oli oikein iskenyt silloin? Victoria lopetti eestaaskävelyn ja istui seinää vasten tiukasti polviaan halaten. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut edes jonkinnäköiset vaatteet, sillä hän oli varma että huonetta vahdittiin jollain taikasysteemillä. Hän toisti pyyntönsä ääneen, ja sängyn päälle tupsahti valkoinen sairaalavaate pienen viiveen jälkeen.
Täytyi käydä läpi faktat, tehdä oletuksia, luoda suunnitelmia. Victoria takertui tähän ajatukseen.Voisiko huoneessa yrittää käyttää taikuutta? Olihan Victoria aiemminkin käyttänyt taikuutta ilman sauvaa, tosin alitajuisesti. Hän penkoi mielestään mahdollisimman monta epäoikeudenmukaista kokemusta ja yritti lietsoa itseään valtavaan, maagiseen kiukkuun, päästää valloilleen ylitsepursuavan taikuutensa ja suunnata sen ympärillä oleviin viileän välinpitämättömiin seiniin. Yhtä välinpitämättömiin kuin opettajat silloin kun rohkelikot kettuilivat hänelle. Potterkin, joka oli ollut olevinaan niin kaveria Mungossa ja Viistokujalla, oli aivan sokea Ted helvetin Lupinin oikuille ja kehui vain, että kuinka Teddy oli tullut aivan vanhempiinsa, ja kuinka vanhemmat olivat olleet suuria sankareita. Keneenkään ei voinut luottaa, Isabellekin, se selkäänpuukottaja oli salannut olevansa kärmeskieli vaikka tiesi ihan hyvin Victorian olevan kärmeskieli ja ehkäpä haluavan jakaa kokemuksia jonkun kanssa... AIVAN KAIKKI PETTUREITA JA TEKOPYHIÄ ÄÄLIÖITÄ SE TYPERÄ ITSETUHOINEN LONGBOTTOMKIN JOKA VAIN VAIKEUTTI TÄTÄ KAIKKEA EIKÖ SE TAJUNNUT MITÄÄN!
Se toimi. Victoria tunsi mahansa tienoilla särkymisen tunteen. Voima eteni näkymättömänä, hitaana, massiivisen vahvana kohti Victorian ihoa, mutta sitten se törmäsi johonkin ja hiipui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Joku suojausjuttu varmaankin. Se olisikin ollut liian helppoa.
Mitäs sitten? Victorian katse osui kädessään olevaan sormukseen. Hänen pulssinsa nousi. Hän vähän ihmetteli miksi oli saanut pitää sormuksensa, mutta miksei se voisi olla avain vapauteen? Ehkä hän voisi saada neuvoja armaalta isukiltaan? Hän käänsi kiveä kolmasti.
Mies, jolla oli hiukan harmaita hiuksia, syvät naururypyt silmäkulmissa ja siistit työvaatteet. Nainen, jolla oli hieman liikakiloja ja sydämenmuotoiset kasvot, päällä vaatteet, joita käytti hoitaessaan puutarhaa.
”Victoria”, Maggie sanoi.
”Te... minä... anteeksi”, Victoria sanoi.
Hänen olonsa oli lamaantunut. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että hänen jästivanhempansa saattaisivat ilmestyä. Miten typerää.
”Älä pyytele anteeksi. Ei tälle voi enää mitään.”
”Sam on oikeassa, Victoria.”
”Te olette kuolleita”, Victoria sanoi.
”Niin olemme, kultaseni”, Maggie sanoi.
”Mutta minä puhun teidän kanssanne”
”Niin puhut. Elpymyskivi, kuoleman varjelus, joka tuo takaisin rakkaat kuoleman takaa, mutta ei poista sitä tosiasiaa etteivät kuolleet kuulu tähän maailmaan. Mekään emme voi jäädä tänne pitkäksi aikaa”, Sam sanoi ja silitti Victorian hiuksia.
”Minä olen pahoillani teidän puolestanne. Se oli minun syyni, te olitte sivullisia, jos olisin taikonut aiemmin, olisin voinut pelastaa teidät!”
”Kultaseni, se ei missään nimessä ollut sinun vikasi. Me tiesimme riskit kun otimme sinut hoitaaksemme”, Maggie sanoi tiukasti.
Victoria nyökkäsi vastaan sanomatta. Hänen oli vaikea muistaa miksi oli alunperin kääntänyt kiveä. Ai niin, hän oli vankina. Ja hän voisi kysellä Voldemortista.
”Pystyttekö te auttamaan minut täältä pois? Tiedättekö mitä minulle tapahtuu?”
”Joudut oikeudenkäyntiin missä sinua syytetään petturuudesta. Emme usko että sinulla on hätää, olethan alaikäinen ja lisäksi syytön”, Sam sanoi ja molemmat kasvattivanhemmat hymyilivät rauhoittavasti.
Victoria ei ollut selviytymisestään varma. Hänhän oli tieten tahtoen jättänyt koulun oman onnensa nojaan, ja jopa toivonut kaikkien kuolevan taistelussa. Hänen vatsaansa väänsi, mutta hän piti kasvonsa ilmeettöminä. Sam ja Maggie olivat kuolleet, tuskin heitä tarvitsisi enempää stressata. Voisi luulla ettei kuolleilla olisi kauheasti murehdittavaa, mutta molemmat vainajat näyttivät kalpeilta ja pahoinvoivilta. He tuntuivat vähemmän... todellisilta.
”Älkää lähtekö vielä!” Victoria huusi käsittäessään mitä oli tapahtumassa.
”Emme voi lähteä, ennen kuin päästät meidät lähtemään, kultaseni, mutta toivon että teet sen pian. Me emme kuulu tänne, tämä maailma heikentää meitä”, Maggie sanoi ja hänen äänensä tuntui kuuluvan kaukaa.
”Voldemort! Kertokaa minulle hänestä! Miksi olen olemassa!?”
”Isäsi... hän ei ollut kovin kauaskantoinen sieluaan silpoessa. Hän on pieninä palasina siellä täällä ja hänen uhrinsa eivät ole hänelle suopeita”, Maggie sanoi.
”Etsi kirje. Siellä selitetään osa asioista, loput sinun täytyy selvittää itse. Piilotimme kirjeen isoäidin muotokuvan taakse”, Sam lisäsi.
”Okei, kiitos”, Victoria sanoi räpytellen kyyneliä pois,”Minä päästän teidät takaisin nyt.”
”Pikku tyttöni”, Sam sanoi ja halasi häntä. Samin syli tuntui kylmältä, etäiseltä, mutta silti tutulta.
”Rakastamme sinua, kultaseni”, Maggie sanoi ja rutisti häntä vuorostaan. Victoria erotti vienon mullan tuoksun.
Hän tiputti sormuksen lattialle, ja vainajat katosivat heti hänen irrottaessa otteen. Hän potkaisi sormuksen huoneen nurkkaan ja kaatui patjalle itkien vuosien suruaan. Hän itki jo toisena päivänä peräkkäin. Mikä häntä vaivasi?
Tuntien kuluttua huoneen seinään ilmestyi ovi josta astui kuusi auroria jotka kaikki tähtäsivät Victoriaa sauvallaan. Victoria käveli kuuliaisesti huoneestaan aurorien keskellä. Käytäviä, hissi, lisää käytäviä ja ovia ja turvatarkistuksia. Lopulta he ilmeisesti saapuivat perille, pyöreään huoneeseen, jossa istui useita noitia ja velhoja, ja jonka keskellä oli tuoli kahleineen. Ankeuttajia ei ollut, Victoria arveli sen johtuvan siitä, että hän oli niin arvaamaton kokiessaan negatiivisia tunteita. Victoria istui tuoliin ja käänsi kasvonsa ihmisiä kohti. Hän näki siellä tuttuja kasvoja, Potterin, McGarmiwan, neiti Clearwaterin ja itse taikaministerin, Kahlesalvan.
”Minä, Harry James Potter kuulustelen sinua. Kirjurina Percy Ignatius Weasley. Kyseessä ei ole tilanne, joka olisi jotenkin verrannollinen johonkin aiempaan tilanteeseen, joten en aio noudattaa tavanomaista protokollaa. Victoria Merope Valedro, sinua syytetään petturuudesta ja kuoleman välillisestä tuottamisesta useille ihmisille, kuolonsyöjien kokoamisesta ja käskemisestä hyökätä Tylypahkaan”, Potter sanoi väsyneellä, pettyneellä äänellä,”Kerro meille mitä tapahtui.”
Victoria yritti avata suutaan, mutta tuntui menneen aivan lukkoon. Miten hän voisi saada heidät uskomaan? Kuinka hän voisi sen selittää? Victoria katsoi vihamielisiä, pelokkaita, epäluuloisia kasvoja. Kuinka he muka uskoisivat tarinaa väärinymmärretystä luihuisesta jota rohkelikot kiusasivat?
”Tuota, voisinko saada totuusseerumia? Luulen, että en pysty, tai siis, että se olisi parempi niin”, Victoria sopersi pienellä äänellä.
”On harvinaista että syytetty pyytää tuollaista, mutta meillä on aina totuusseerumia siltä varalta että jossakin asiassa on suuria epäselvyyksiä”, Victorialle tuntematon noita sanoi ja kumartui ottamaan jostain pullon kirkasta nestettä.
Totuusseerumin alaisena oleminen oli parasta mitä hän oli eläissään kokenut. Niin vapauttavaa, niin huoletonta. Hän tunsi ruumiinsa rentoutuvan ja välittävän avoimesti kaikki hänen tunteensa.
”Oletko Victoria Merope Valedro?” Potter kysyi.
”Olen.”
”Oletko viisitoista vuotta vanha?”
”Kyllä.”
Victorian suu vastasi kuin itsestään. Ihmeellistä! Hänen silmänsä avautuivat avoimeksi hämmästyksestä.
”Käskitkö sinä kuolonsyöjien hyökätä Tylypahkaan?”
”En.”
”Olitko tietoinen heidän aikeistaan?”
”Olen elokuussa tapahtuneesta, itseeni kohdistuneesta hyökkäyksestä asti pelännyt että he hyökkäävät uudestaan, mutta en tiennyt että juuri sinä päivänä.”
”Mitä tapahtui sen jälkeen kun McGarmiwa tiedotti hyökkäyksestä?”
”Valmistauduin taistelemaan, mutta sitten Ted Lupin uhkasi minua taikasauvallaan. Tainnutin hänet. Hänen kaverit luulivat että tapoin hänet, ja yrittivät hyökätä kimppuuni. En halunnut sen jälkeen enää taistella.”
”Sinä siis puolustauduit kun Ted Lupin ja myöhemmin hänen ystävänsä uhkasivat sinua? Mitä loitsuja käytit?”
”Varjelumia.”
”Mitä teit sen jälkeen? Kerro tarkasti.”
”Muutin ruumiini savumaiseksi ja menin pöydän alle piiloon. Lähdin ryömien kohti ovea. Ennen ovelle pääsyä ryömin kahden ruumiin läpi. Vapautin Frank Longbottomin tajuttomuudesta. Ulos päästyäni kutsuin matkalaukkuni ja lemmikkikäärmeeni -”
”Savumaiseksi? Tarkoitatko savuutos-loitsua?” sama noita, joka oli antanut totuusseerumin kysyi ällistyneenä.
Yleisössä supatettiin.
”Kyllä. Olen osannut savuutoksen toisesta luokasta lähtien”, Victoria sanoi ja tunsi olonsa ylpeäksi. Ehkä hän oli outo, mutta sentään todella lahjakas.
”Jatka, Valedro. Mitä teit sen jälkeen kun olit kutsunut matkalaukkusi ja käärmeesi?” Potter sanoi ja hänen äänensä oli kolea.
”Minä juoksin metsään. Ja ai niin, löysin metsästä elpymyskiven. Laitoin sen sormeeni ja jatkoin matkaani. Tulin metsän reunaan ja leiriydyin sinne.”
Potter näytti monta vuotta vanhemmalta ja vihaisemmalta kuin koskaan. Hän tärisi.
”Minun esikoispoikaani, koulun juuri aloittanutta Jamesia kidutettiin, hänet meinattiin tappaa, ja oltaisiinkin tapettu jossen olisi pelastanut häntä. Victoria Merope Valedro, sinä olet niin vahva, että olisit voinut suojella heitä jokaista, mutta sinä lähdit pois koska
et halunnut taistella. Miksi et jäänyt? Tahdon tietää selityksen sille miksi poikani on tällä hetkellä Pyhässä Mungossa!”
”Minähän sanoin jo. Minä olin aikeissa taistella. Lupin osoitti minua sauvallaan ja syytti minua siitä että olin käskenyt kuolonsyöjien hyökätä sinne. Tajusin ettei ollut mitään järkeä taistella sellaisten puolella keiltä sain osaksi vain vihaa ja halveksuntaa. Vaikka olisin listinyt joka ikisen kuolonsyöjän, en olisi saanut siitä yhtään mitään.”
Saliin laskeutui hiljaisuus.
”Sinä listit kuolonsyöjät jo. Kellon lyödessä kaksitoista joka ikinen kuolonsyöjä makasi maassa kuolleena. Koska sinä et ollut suostunut johtamaan heitä, he kuolivat kaikki. Sitä minä mietinkin… että siinä että johtaisit heitä ei olisi mitään järkeä…”
Jälleen hiljaisuus. Potter tuijotti jonnekin kauas, hänen kaikki raivonsa oli hiipunut.
”Victoria Merope Valedro, sinut vapautetaan kaikista syytteistä.”
