Title: Ei niin tyhjää
Ikäraja: Sallittu
Genre: Lievä angst
Pairing: Mahdollista tulkita Remus/Sirius
Disclaimer: Hahmot ovat luonnollisesti Rowlingin enkä hyödy tästä rahallisesti.
Summary: Remus on yksin ja masentunut Siriuksen kuoleman jälkeen.
A/N: Löysin koneen varastoista vanhan ficin ja pistin sen uuteen uskoon.
Ei niin tyhjää
Onko olemassa jotain rajaa kuinka paljon ihminen voi kärsiä elämänsä aikana? Olen melko varma että jos on, niin minun kohdallani se raja on jo ylitetty. Joku on selvästi unohtanut painaa stop-nappulaa. Usein mietin, miksi juuri minulta viedään kaikki rakas? Onko kohdallani klisee ”kaikki mihin kosken tuhoutuu”, totta? Pitäisikö minun sulkeutua yksinäiseen huoneeseen ja pysytellä tiiviisti siellä? Piti tai ei, juuri niinhän minä teen. En voi hyväksyä sitä, että ihmiset, joiden uskoisi elävän ikuisesti nuorina ja kauniina katoavat maailman jaloista aivan liian aikaisin.
Remus istui yksin Kalmanhanaukio kahdentoista tunkkaisessa olohuoneessa ja tuijotti takkatulta. Hän vihasi itseään niinä hetkinä jolloin ei onnistunut työntämään itsesäälinsä aaltoja pois. Hän tiesi, ettei ollut ainoa joka kärsi. Hän tiesi, ettei hänen tuskansa ollut tärkeintä. Hän tiesi, että pitäisi pysyä vahvana ja kantaa vastuuta. Remus huokasi ja painoi kasvot käsiinsä. Yläpuolelta kuului sekaisia ääniä jotka riitelivät luultavasti jostain tärkeästä, tai mahdollisesti siitä, kenen vuoro olisi mennä kysymään Remuksen mielipidettä johonkin ongelmaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen joku alkoi laskeutua narisevia rappusia. Remus sulki silmänsä ja toivoi sydämensä pohjasta, että olisi ollut väärässä eikä kukaan pyrkisi hänen puheilleen juuri nyt. Nyt hän ei jaksaisi esittää tarkkaavaista ja pohtia ratkaisuja maailmanlaajuisiin ongelmiin.
- Remus? kuului kuitenkin Molly Weasleyn varovainen ääni jota säesti hento koputus Remuksen tiiviisti lukitsemaan kaksoisoveen.
Remus ei vastannut. Hiljaisuus peitti alleen pölyn ja tunkkaisen ilman. Koko talo tuntui tyhjälle ja valottomalle. Muistot kaikuivat tyhjistä seinistä huutaen vapautusta kylmän talon seinien sisältä. Remuksesta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt siinä huoneessa. Muualla elämä jatkui naurun ja riemun avustuksella, mutta siinä suuressa huoneessa aika oli kertakaikkisesti luovuttanut. Lakannut olemasta.
Hitaasti Remus nousi suuresta punaisesta satiinipäällysteisestä nojatuolista ja käveli raskain askelin vanhan arvokkaan oloisen lasivitriinin luokse. Hän kaatoi tuliviskiä kristallilasiin ja palasi istumaan. Oven takana oli hiljaista, Molly oli luovuttanut yllättävän nopeasti.
Tuli loimotti edelleen takassa rätisten iloisesti. Se tuntui ivaavan Remusta, pilkkaavan ja nauravan hänen surkeudelleen. Remus kaatoi paukkunsa kurkustaan alas ja tunsi kuinka neste poltteli hänen kurkkuaan. Suljettujen luomiensa takaakin Remus näki liekkien tanssivan tulisijassa. Yksinäinen kyynel pääsi pakenemaan luomien alta ja valumaan kuluneen miehen poskelle. Nopealla, tottuneella liikkeellä Remus kuitenkin pyyhki sen pois ja kääntyi tuolillaan kauemmas tulesta.
- Kuutamo miehet eivät itke, 14-vuoden ikäinen Sirius Musta ilmoitti ylevä ilme kasvoillaan.
Remus makasi sängyllään kelmien makuusalissa itkien ja katsahti Siriusta surkeasti.
Sirius tuhahti ja istahti tummat hiukset hulmahtaen sängyn jalkopäähän.
- Eivät kyyneleet auta. Tunnustat vain olevasi haavoittuvainen ja maailma kohtelee sinua entistä julmemmin. Et tarvitse kyyneliä koska olen aina kanssasi. Ja Sarvihaara on myös. Tosin ei nyt, sillä hän jahtaa sitä Evansin tyttöä jossain päin pihamaata, Sirius selitti vakavana.
Katsoessaan ystävänsä komeita, mietteliään vakavaan ilmeeseen taipuneita pojankasvoja ei Remus voinut olla naurahtamatta.
- Tiedätkö Kuutamo. Olet oudoin tapaamani ihminen, Sirius sanoi päätään pudistaen ja nousi rauhallisesti ylös sängyltä.
- Mitä tarkoitat? Remus kysyi tuntien tutun epävarmuuden valtaavan itsensä.
- Kun lasken leikkiä, sinä alat itkeä ja kun olen vakavissani sinä alat nauraa, Sirius vastasi virnistäen. - En ymmärrä sinua lainkaan.
Huojentuneena Remus hymähti ja hetken hiljaisuuden jälkeen vastasi:
- Luulen, että tuo oli ensimmäinen kerta koskaan kun näin sinut vakavana.
Sirius näytti hetken hämmentyneeltä, sitten virne kohosi taas hänen kasvoilleen ja taipuneena hovikumarrukseen hän lausahti:
- Siinä tapauksessa lupaan pitää huolta siitä, että tämä valitettava tapaus ei tule toistumaan.
Remus hymyili muistolle ja huokaisi syvään, kuinka paljon hän olisikaan antanut, jos olisi voinut auttaa Siriusta pitämään lupauksensa. Kyyneleet yrittivät edelleen läpäistä muurin, jonka Remus oli asettanut niiden tielle monia vuosia sitten. Remus nousi ylös tuolistaan ja siirtyi jälleen lasivitriinin luokse. Hän katseli erilaisia koriste-esineitä ja perintökalleuksia joita vitriini suorastaan pursusi. Mollyn aloittama siivousurakka ei selvästikään ollut vielä ulottunut tänne asti. Katseltuaan hetken kiinnostuneena arvokkaannäköistä oopperanaamiota Remus nappasi tuliviskipullon, nosti sen huulilleen ja antoi polttavan nesteen valua jälleen kurkustaan alas. Jollain keinollahan tunteet oli tukahdutettava. Päätään pudistellen Remus asteli huoneen poikki ja avasi lukitun parioven astuen synkkään aulaan. Keittiöstä kaikui puheensorinaa joka tuntui etäiseltä. Remuksen päähän pälkähti ajatus mennä kuuntelemaan kiltalaisia ja mahdollisesti auttaa jonkin ongelman ratkaisemisessa. Tämän kerran Remus kuitenkin päätti pistää oman halunsa muiden edelle. Hän tahtoi ulos, talon tunkkainen ilma tuntui tukahduttavalta. Remus pystyi maistamaan suussaan edellisen savukkeen kaiun, mutta kaipasi jo uutta. Kädet täristen yllättävästä nikotiinin himosta Remus avasi ulko-oven ja astui ulos tuuliselle Kalmanhanaukiolle.
- Enhän minä edes polta, Remus mutisi itsekseen seisahtuessaan portaiden alapäähän Kalmanhanaukiolle ja sytyttäessään kaipaamansa uuden savukkeen.
Ilma oli kylmä ja lintujen laulu oli vaiennut aivan kuin nekin tahtoisivat kunnioittaa Siriuksen muistoa. Remus seisoi paikoillaan antaen tuulen tuivertaa hänen hiuksiaan ja puhdistaa kyynelten muiston hänen kasvoiltaan. Tuuli sai hänet tuntemaan olonsa hieman paremmaksi. Remus olisi voinut vannoa, että Sirius ja James olivat siinä. Hän oli varma, että he olisivat kehottaneet häntä jatkamaan heiltä kesken jäänyttä taistelua.
- Olenhan viimeinen, Remus kuiskasi tuulelle ja lisäsi mielessään: - On aika maksaa Matohännälle potut pottuina.
- Onkohan hän istunut siinä kirotussa huoneessa hieman liian pitkään? Onko Matohännän olemassaolo unohdettu? Onko hän lakannut laatimasta kostosuunnitelmaa? Eikö hän ole lainkaan katkera? Sirius tivasi tuijottaen Remusta, joka heitti savukkeensa maahan ja suuntasi kulkunsa takaisin sisälle vienosti hymyillen.
- Äh, älä ole torvi. Hän on Kuutamo. Tietysti hän tarkoitti sillä jotain syvällisempää, ei virallisesti viimeistä meistä.
Sirius katsahti Jamesia epäuskoisena, muttei ehtinyt sanoa mitään ennen kuin James avasi jälleen suunsa:
- Luuletko hänen pärjäävän?
- Miksi edes kysyt? Hän on sentään kelmi. Totta kai hän pärjää!
- Mutta hänellä ei ole enää kumpaakaan meistä auttamassa.
- Sarvihaara älä viitsi. Tässähän me olemme.
- Luuletko tosiaan hänen ööh vaistonneen meidät?
- Onko sinusta tullut sokea? Näithän itsekin hänen ilmeensä! Tuskin se oli lyhtypylväs joka sai hänet hymyilemään!
- Anturajalka älä nyt hermostu. Minun käy vain sääliksi häntä.
- Jestas. Olet ollut kuolleena liian pitkään! Sinusta on tullut entistä rasittavampi ja vielä pehmokin! Olenko meistä ainoa joka on pysynyt normaalina?
- Sirius sinulla on parta! Älä sinä puhu minulle normaalista! Ja sitä paitsi.. 15-vuotta ilman mitään fyysistä tekee tehtävänsä..
- Katso tuota pulua! Se tuijottaa meitä!
- Anturajalka pulut eivät voi nähdä meitä.
Sirius mulkaisi Jamesia närkästyneenä:
- Et ole pulu, et voi tietää sitä!
