Nimi: Ikuiset
Kirjoittaja: Kuurankukka
Beta: Jolandina
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Ainakin yrittää olla kauhuromantiikkaa
Paritus: Salazar Luihuinen/Godrick Rohkelikko
Vastuunvapaus: Herrat kuuluvat Rowlingille, enkä saa rahallista korvausta, taaskaan
Haasteet: Rare10, Halloween-haaste, Multifandom- haaste
A/N: Tämänhän siis piti alunperin mennä turnajaisiin. Ajatus kauhun ja romantiikan sekoituksesta tuntui aluksi ihan toivottamalta, mutta kun fiilikseen pääsi tätä oli ihana kirjoittaa. Ja uusi parituskin, ensimmäinen kerta kun kirjoitan jotain Tylypahkan perustajista. Biisin nimi taisi tulla Herra Ylpön samannimisestä kappaleesta, jota kuuntelin tätä kirjottaessa aika paljon. Betalle taas iso kiitos
Mielelläni otan vastaan niitä risuja kuin ruusuja, toivottavasti edes joku muukin tykkäilee tästä
IkuisetHuoneen raskas ovi avautuu hitaasti, kaistale valoa soljuu soihduin valaistusta käytävästä muuten pimeään huoneeseen, sinä pysähdyt ja etsit minua. Tunnen sen jokaisen veripisarani kautta, tunnistan tapasi hengittää ja liikkua, tiedän sinusta kaiken mutten kuitenkaan mitään. Lopulta suljet oven perässäsi ja astut peremmälle, rennolla sauvanheilautuksella sytytät huoneessa olevat kynttilät palamaan, sydämeni on jo valmiiksi sinun. Uneksin sinusta vain hetki sitten, jokin tuntematon, ehkä ikävä, synnytti unet, ja nyt olet siinä taas. Pitkien matkojen ja lukemattomien harmaiden päivien jälkeen ihossasi on vieras, kolea ja syksyinen tuoksu, mutta sen alta erotan kaiken tutun, sinut.
Harmaat silmäsi iskevät omaa tultaan kun vedät tuolin aivan nojatuolini läheisyyteen, varjot pyörteilevät laihtuneilla kasvoillasi, korkeissa poskipäissä ja kapeassa suupielessä ja jäävät pysyvästi silmäluomiin. Korpinsulan mustista, pitkistä hiuksistasi erottuu nyt ensimmäinen selvä hopeinen raita, ehkä se on etäisyys, joka on tehnyt sinusta vanhemman näköisen. Varomattomaksi käynyt sydämeni ainakin tahtoo uskoa niin, järki on heitetty jo kauan sitten syrjään eikä sillä ole enää samanlaista valtaa. Sinun tunteesi ovat pelkkiä häivähdyksiä tai nopeita välähdyksiä, joita on lähestulkoon mahdoton tavoittaa, ja sitäkin vaikeampi saada omaksi. Mikään ei ole ikinä varmaa tai pysyvää, paitsi se hetki, ajan hermo jolla parasta aikaa elämme. Olet yhtä arvaamaton kuin mustat tuulet merellä, toisena hetkenä hurjinta ukkosmyrskyäkin vaarallisempi, seuraavana täysin tyyni ja rauhallinen.
Ja minä olen kaivannut sitä kaikkea sinussa, hyvää mutta myös pahaa, en välitä kynttilöistä jotka yksi kerrallaan kuolevat ja muuttuvat vaaranmerkeiksi, sillä näen vain sinut. Helga ja Rowenakin tahtoisivat varmasti tavata sinut, keskustella matkastasi ja kaikesta Tylypahkaan liittyvästä, mutta juuri nyt et ajattele heitä. Olet siinä vielä tuntikausia, vähitellen terävät piirteet ja varjoisien silmien ilmeet sulavat vasten hiipuvia kynttilöitä, sydämeni hakkaa vasten luisia kaltereitaan, ylös taivaalle ja vapauteen, sen riemua on mahdoton hillitä. Olen kaivannut sinua, enemmän kuin ehkä tiedätkään. Se on väärin, vaarallista, hurjaa, polttavaa ja pysäyttämätöntä.
Melko pian sormesi kietoutuvat omiani vasten, huulesi pyyhkäisivät vaalean ihon yli ja painuivat ennen pitkää kaulan syrjälle. Mustat hiuksesi valuvat olkapään yli, ikään kuin vahingossa sormeni uppoavat niiden sekaan, kun vedän sinut itse hitaaseen suudelmaan. Silmäsi palavat keskellä hämärää, hengityksesi on kuuma sekoittuessaan omaani, etkä epäröi hetkeäkään tullessasi iholle. Kielesi tutkii tarkasti jokaisen kohdan, näykit levottomana alahuulta ja suutelet pois aikaansaamasi rubiinihelmet.
Hymyssäsi on enemmän yötä kuin päivää, kun riisut hienon hopeisen matkaviitan kapeilta harteiltasi tuolin selkänojalle, harot punaiset hiukset pois kasvoiltani ja upotat meidät molemmat pitkän katseen pyörteeseen. Kätesi hivelee jo lantiotani, linna huokailee enää pelkkää hiljaisuutta ja pimeää kurpitsajuhlan lyhtyjen sammuttua yksi kerrallaan mutten ajattele valoja, vaan sinua. Olet vaativampi kuin viimeksi, haluat ja saatkin kaiken, niin kuin aina, sitten lopulta. Luihuinen voittaa aina.
Huoneessa on tukahduttava kuumuus, vaara ei pääse sen läpi aisteihini asti, enkä siksi tajua mitään. Sitä pahuutta, johon kääriydyt ja vedät minutkin, käärme on houkutellut leijonan vuoteeseensa ja riisunut sen lempeästi kynsistään ja taljastaan. Viimeisetkin kynttilät ovat tunteja sitten sammuneet, mutta erotan silti vaivatta jokaisen ääriviivasi ja rajakohtasi, kun makaan sylissäsi. En ihmettele hiljaisuuttasi, koska ainahan sinä olet ollut sellainen, puhunut vähän ja harkiten. Eikä enää ole mitään sanottavaakaan, Tylypahkasta ja sen tulevaisuudesta ehtii puhua myöhemminkin. Sanoilla sinäkin voit murhata, muttet hiljaisuudella.
Toisella kädelläsi piirtelet muodottomia aaltoviivoja ja ympyröitä kylkeni vaaleaan, mutta yhä hehkuvaan ja palavaan ihoon. Oikea kätesi puristuu kerran tai kahdesti nyrkkiin, ilman että huomaan mitään. Viimeistään sillä hetkellä synkkä tulevaisuus esteineen lipuu näkymättömien verhojen taakse odottamaan, juuri unen ja valveen herkässä rajapinnassa. Pimeyden takia en näe julmaa väristystä, joka vääristää jokaista piirrettäsi, enkä tiedä kuinka mustaa sydänveresi loppujen lopuksi onkaan. Havahdun kunnolla hereille tuntiessani sinun liikkuvan, kysyvä lantion hipaisu mutta olet jo noussut vuoteesta. Pysyt aloillasi, selkä minuun päin niin kauan, että melkein kysyn jotain tai pyydän sinua palaamaan takaisin viereeni. Mutta samassa liikut taas, palaat vuoteen luokse ja ojennat täyttä viinipikarillista. Enkä osaa epäillä mitään, luotan jokaiseen särmään ja säröön kehossasi ja sielussasi, olen luottavainen juuri silloin kun ei pitäisi, liian jääräpäinen uskoakseni yhteenkään niistä juoruista, joita sinusta kerrotaan koulussakin.
Istut leveän pylvässängyn laidalle, viini maistuu paremmalta kuin koskaan ennen ja täyttää jokaisen kohdan kehostani entistä miellyttävämmällä lämmöllä. Ojennan tyhjän pikarin sinulle, kuulut laskevan sen lähellä olevalle pöydälle ja samassa tunnen jälleen ihosi vasten ihoani. Nojaat kyynärpääsi tyynyyn ja katselet kasvojani herkeämättömästi, aivan kuin odottaisit jotain tapahtuvaksi. Hetkellinen pehmeys on jäänyt terävyyden ja kovuuden alle, piirteesi ovat silti kaikkea muuta kuin rumat ja silmiesi harmaatuli yhtä kaunista kuin aina ennenkin. Kurotan hieman yltääkseni suutelemaan sinua uudelleen, yllättäen kuitenkin vetäydyt taaksepäin etkä tarjoa mitään vastausta kysyvään katseeseeni.
Sallit kuitenkin sormieni hivellä leukaperiäsi ja suun hienopiirteistä kaarta, etkä siirrä katsettasi sekunniksikaan pois. Vihreä ja harmaa kohtaavat kerta toisensa jälkeen, annan itseni hukkua ja unohtua silmiisi useaksi minuutiksi. Vähitellen viinin ja nautinnon jälkihehkun lämpö alkaa kuitenkin haihtua, ja vedän peitteitä tiukemmin ympärilleni. Sinäkin tulet lähemmäs, huulillesi livahtaa hetkeksi outo hymy, jota en milloinkaan ennen ole nähnyt. Siinä on jotain kauhistuttavaa, pahaenteisyyttä olen nähnyt ennenkin suupielissäsi, mutten koskaan mitään tuon kaltaista. Hetki menee kuitenkin hyvin nopeasti ohi. Yllättäen on entistä kylmempi, vaikka makaat aivan vieressä ja vaikka peitot on vedetty lähestulkoon leukaan saakka. Väristys alkaa sydämestä, kylmä puistatus ratsastaa kylkiä ja selkää pitkin alaspäin. Otsa kostuu äkkiä viileästä tuskanhiestä, vaikkei kipuja olekaan.
Otsani rypistyy hämmästyksestä, tiukennan otettani hoikasta käsivarrestasi ja yritän ymmärtää, mitä on tapahtumassa. Koleus on kuin varas kuolemaan viittaan puettuna, se hiipii samalla lailla ja on melkein näkymätön. Sinäkin tiukennat omaa otettasi, toisaalta silität lähestulkoon hellästi tyynylle asti valuvia punertavia hiuksiani. Täysin odottamatta kaikki on kääntynyt ympäri, ikään kuin päivä olisikin yhtäkkiä yötä, tai maailma täysin erilainen paikka mitä aina luullaan. Väristykset muuttuvat puistatuksiksi, kylmyys huurruttaa huuliani ja silmäripsiäni, enkä saa tahatonta vapinaa loppumaan. Otan kehossani riehuvan myrskyn kiintopisteeksi käsivartesi, jota puristan yhä, ilman että kunnolla edes tajuan asiaa. Siitä on kuitenkin apua, kylmänsävyinen laine vetäytyy hetkeksi pois ja saan jopa sanottua pari ihmettelevää sanaa.
Vastauksesi on tyynnyttelevä, ei mitään hätää, minuakin paleltaa, ehkä sinä olet sairastumassa, yritä vain nukkua, minä olen tässä. Päässäni pyörii, pyörii ja pyörii, mikään ei ole enää normaalia. Kaikki on todellakin pyörähtänyt ylösalaisin, ajatuksetkin vilistävät, vilistävät ja vilistävät, sydämessä alkaa maistua paniikki. Sinä puhut taas, sanot jotain mitä en kuitenkaan kuule, en osaa lukea sitä huulilta vaikka olet aivan lähellä. Yritän tehdä jotakin, mitä tahansa karkottaakseni jään iholtani ja sydämestäni, vapinasta on tullut kuumehorteisen tärinää. Sitäkin hirvittävämpää kuitenkin on, kun tajuan, etten pysty liikahtamaankaan. En sentin senttiä, olen valettuna muottiin ja ansaan, ponnistelen lujasti mutta turhaan, sillä edes sormeni eivät suostu liikahtamaan. Huudan itseni kuuroksi, mutta äänettömästi, sisälläni riehuu jokin jota ei voi pysäyttää.
Katson avuttomasti sinuun, en voi kääntää katsettakaan pois vaikka haluaisinkin. Sinä hymyilet nyt, samalla kun jatkat hiuksieni silittelyä, et tee mitään auttaaksesi. Tajuan kaiken mitä kehoni ulkopuolella tapahtuu, kuulen hitaan hengityksesi ja tunnen lakanoiden silkkisyyden, en vain pääse liikkeelle. Ehkä se on pelkkää painajaista johon olen vajonnut, nukahdin huomaamattani enkä erota todellisuutta. Paitsi ettei se ole mahdollista, edes painajaisissa ei voi mitenkään olla niin kylmä. Aivan kuin olisin syväjäätymässä ja halvaantumassa sisältäpäin samaa aikaa, voimatta vaikuttaa asiaan itse.
Aika on lopullisesti pysähtynyt, koko maailma odottaa jotakin. En heti huomaa sitä, sillä keskityn vain tasoittamaan sydämeni panikoivaa rytmiä ja hidastamaan pelon ja hämmästyksen sekaista ajatuskarusellia: näkökenttäni rajat alkavat hiljaa haihtua ja taipua mustaan usvaan. Miten samaa aikaa voi olla niin pimeää ja kylmää, kun vielä puoli tuntia sitten makasin mistään murehtimatta sylissäsi? Totuus välähtää ja iskee kuten salama, sinulla on pakko olla jotain tekemistä tämän kanssa, kauhuntunteen siitä, etten elä pelon ja epätietoisuuden aiheuttaman varjon alla muutamaa minuuttia kauempaa.
Tiedän nyt, että tulen kuolemaan. Ja että sinä kaikista maailman velhoista ja noidista olet aiheuttanut tämän. Käärmeen nahka olikin todellinen eikä kuviteltu, et tullut takaisin kootaksesi suhteemme kokonaiseksi vaan raivataksesi minut pois tieltäsi. Mutta miksi? Otitko pienet erimielisyytemme koulun tulevaisuudesta niin raskaasti, että ainoa keino päästäksesi niistä yli oli murhata minut? Pupillini laajenevat totuuden sisäistämisen myötä, nyt sinäkin tiedät että minä tiedän, näen sen kasvoiltasi. Että asia on juuri niin kuin ajattelin. Ei mitään rakkauden tai kiintyvyyden tapaistakaan, pelkkää viettelyä alusta loppuun. Myrkkyä, tarjoamassasi viinissä täytyi olla jotain, mikä aiheuttaa tämän kaiken. Se olisi loppujen lopuksi juuri sinun tapaistasi, olit muutenkin etevämpi liemienkeittäjä kuin kukaan meistä kolmesta.
Paniikin siivet eivät enää kannattele sydäntäni, vaan sen rytmi ja voima ovat hiipumassa. Samoin hengittäminen, siitä on tullut vaikeaa ja kuolevaa. Vaikka joka puolella onkin pimeää, näen silti täydellisesti, kuinka kurotat kauemmas, irrotat pihtiotteeni käsivarresta kuvottavan hellästi ja alat vetää vaatteita päällesi. Kuoleman viisarit tikittävät hyvin nopeasti, huudan sinua sadat kerrat lopettamaan tämän kaiken, syytän sinua, kiroan sinut alimpaan helvettiin kanssani. Paitsi ettet kuule mitään siitä, ääntä ei synny, eivätkä huuleni suostu edes värähtämään. Viimeisenä silauksena heität komean viittasi harteille, on kammottavaa kuinka hyvältä näytät, vaikka kuolemani on tuleva sinun kätesi kautta. Kaikki ruumiintoiminnot ovat sammumassa, ne himmenevät kuten vihreä tähtiloisto silmistäni yksi kerrallaan. Kuinka vihaankaan sinua nyt, kun olet kaikki voimani riistänyt ja todellisen varjosi paljastanut, kun mikään entinen ei voi enää mitenkään palata.
Sysäät tornini pienen ikkunan auki ja palaat vielä hetkeksi vuoteen juurelle. En tunne yön viimaa kaiken sen muun kylmän keskellä, en tunne enää mitään muutakaan. Huulesi muodostavat kerta toisensa jälkeen sanoja, tuskin edes ulos kuiskattuja, mutten saa nytkään niistä selvää. Ainoa mitä voin tehdä, on katsoa kuinka muutut silmieni edessä suureksi, kiiluvasilmäiseksi korpiksi. Viimeinen asia jonka näen, on se kuinka lennät aukinaisesta ikkunasta vapauteen, elämään ilman minua.
Inhoan ja vihaan sinua enemmän kuin mitään muuta elävää.
Kuinka saatoit tehdä sen, miksi sinä, ja juuri nyt?
Unohtaa en voi, edes kuoleman mustien porttien edessä.
Itsesi takiako teit tämän kaiken, vai typerien puhdasveristen aatteiden?
Silti olit kauniimpi kuin kukaan tulee milloinkaan olemaan.
Etsin sinut vielä käsiini, toisessa elämässä, ajassa ja paikassa.
Tiedän nyt, ettemme edes me ole ikuisia.