Title: Kuoreni oli tyhjä
Kirjoittaja: Violetu
Ikäraja: K-11
Fandom: Westworld ( sivuosissa myös Peter Pan, Supernatural, Game of Thrones, Hannibal, Strange case of Dr Jekyll & Mr Hyde, ym).
Paritus: Dolores/William Harris
Genre: AU, Scifi, Draama, Angst, Romance, yleinen tunteissa vellominen.
Muuta: Lyrics Wheel 17-bonuskierroksen tuotos, lyriikat lopussa.
Yhteenveto: AXiom on avaruusalus, jolle on otettu satunnainen otanta maapallon asukkaita, joiden on määrä matkata uudelle planeetalle uhkaavan maailmanlopun tieltä. Dolores on kaukana kotoa, ja hänen muistinsa on täynnä aukkoja, mutta onneksi hän löytää alukselta tutut kasvot.
A/N: Tämä ficci on pitkälti
X% -larppiin perustuva tuotos, ja todella vahvasti kiinni larpin tapahtumissa. Eroaa aika paljon siitä, millaista tekstiä yleensä kirjoitan. Kaikkia hahmoja tai tapahtumia ei tässä esiinny, ja tämän kirjoittaminen oli pitkälti itselle larpin käsittely- ja fiilistelykeino. Ensisijaisesti tämä on Doloresin matka, joka koostuu fragmenteista.
***
Kuoreni oli tyhjäKipu sisuksissa. Tuntuu kuin jokin kamppailisi pinnan alla, tukehtumaisillaan.
Dolores sulkee silmänsä ja hengittää syvään, mutta tunne ei katoa. Se on juurtunut hänen sisälleen, ja tässä omituisessa paikassa se vain vahvistuu joka kerta.
William on täällä.
Täällä on paljon muitakin ihmisiä, kuten se vihreäpaitainen poika, joka puhuu niin sekavia, kammottavia asioita, että Doloresin on pakko painaa päänsä ja sulkea hetkeksi kaikki äänet pois tietoisuudestaan.
Lapsi, yksin tällaisessa paikassa ilman äitiään tai isäänsä, ilman yhtäkään ystävää, huutelemassa kuolemasta kuin se olisi markkinoiden vetonaula.
Dolores puristaa arkkienkeli Gabrielin kättä, kun poika hiljenee, katoaa.
Dolores välttää katsomasta ilmalukkoa loppupäivän. Hän uskoo enemmän kuin mielellään valheeseen, että poika on vain siirretty jollekin toiselle kannelle.
Ympäristö kaikkialla on metallinen ja vieras, joten Dolores takertuu asioihin, jotka tuntuvat edes hieman tutuilta. Hän pysyttelee Gabrielin vierellä. Vaikka he ovat tunteneet niin kovin vähän aikaa, Gabriel tuntuu tutulta ja turvalliselta, joltakulta, joka tekee tästä kaikesta hiukan vähemmän pelottavaa.
Siinä, missä hänen ruumiinsa viipyy Gabrielin vierellä, hakee hänen katseensa koko ajan Williamia. Mies saa aikaan erilaista kipua Doloresissa. Kipua, joka muistuttaa kaipausta.
Kun heidän katseensa kohtaavat, Dolores kuitenkin siirtää omansa sivuun.
Miksi William tuntuu merkittävältä? Miksi hän muistaa tämän nimen, kasvot välähdyksinä?
Dolores yrittää saada otetta siitä positiivisuudesta, joka kotona tuli hänelle aina kuin luonnostaan, mutta täällä se on vaikeampaa. Häntä pelottaa ja ahdistaa, vaikka hän kuinka vakuuttaa itselleen, että se on vain alkukankeutta, että tämä on seikkailu.
Juuri seikkailuahan hän on aina kaivannut.
***
Dolores muistaa vasta, kun William tulee juttelemaan hänelle. Kun William on aivan hänen edessään, valmiina kättelemään ja mitä ilmeisimmin esittelemään itsensä.
Miehen silmissä on varjo, mutta myös jotakin lämmintä.
Tunne kulkee väristyksenä Doloresin lävitse, ja hän muistaa.
He ovat tavanneet aiemminkin. He ovat matkanneet yhdessä, paenneet kuolemaa, rakastelleet ja rakastaneet. Miten Dolores on saattanut unohtaa sen?
Varsinkin, kun rakkaus ja kaipaus ovat selvästi edelleen hänessä.
Tuntuu äkkiä liian kuumottavalta katsoa Williamia silmiin – mitä jos mies arvaa, että Dolores ajattelee sitä yötä junassa? Dolores painaa katseensa pöydän heijastavaan pintaan, mutta hymyään hän ei voi piilottaa.
***
Seinällä on lista täynnä nimiä ja kellonaikoja. Lääkärin on tarkistettava kaikki matkustajat.
Se tuntuu Doloresista vaaralliselta, hän ei halua olla osallisena.
Hän ei ole aivan varma miksi, mutta yrittää uskotella, että se johtuu neulapelosta. Jokin looginen syyhän pelkoon on oltava?
He pohtivat mahdollisuuksiaan. Gabriel tarjoutuu tekeytymään Doloresiksi. Vaikka William on skeptinen, Dolores uskoo, että Gabriel pystyy siihen. Hän on jo nähnyt Arya Starkin vaihtavan kasvojaan.
William sanoo voivansa ehkä käyttää suhteitaan. Näissä suunnitelmissa on kuitenkin riskejä, aukkoja.
Lopulta Hannibal Lecter pelastaa hänet, lupaa hankkia Doloresille näytteet joltakulta toiselta.
Mies tuntuu herkeämättömästä tuijotuksestaan huolimatta yhtä luotettavalta kuin Gabriel.
Hannibal hehkuu sanatonta turvaa, ja Dolores sulkee korvansa ilkeämielisiltä juoruilta, joita miehestä aluksella liikkuu.
Jossain syvällä hän tietää, että Hannibal tahtoo hänelle hyvää.
***
Helpotus, turvallisuudentunne ja ilo Williamin muistamisesta ovat lyhytaikaisia, sillä maailma on tulessa.
Se maailma, jonka he jättivät taakseen.
Myös tämän aluksen olennaiset osat, kaikki asiat, jotka pitävät heidät hengissä, tuntuvat menevän yksi kerrallaan epäkuntoon. Puhutaan sabotaasista ja ihmiset juoksevat hädissään ympäriinsä tietämättä, mitä ovat tekemässä.
Huhutaan, että kapteeni ei ole kapteeni.
Ruumaan ilmaantuu ruumis.
Samaan aikaan naksahtelevat palat Doloresin muistoissa kohdilleen.
Raa’at, vastenmieliset palaset, jotka pudottavat Doloresin polvilleen milloin missäkin, ja hän löytää itsensä Williamin käsivarsilta tärisevänä, henkeään haukkoen.
***
Lounaalla tulevat kirjekuoret. Jokaiselle omansa, jonka sisällä on sen henkilön nimi, joka on lääkärintarkastuksen perusteella ihanteellinen lisääntymiskumppani.
Doloresin kuori on tyhjä.
Hän luulee olevansa helpottunut, mutta sitten tunteen joukkoon hiipii suru.
Ruuasta katoaa maku.
Eikö häntä ole tarkoitettu kenellekään, eikö hänelle ketään? Onko hänen elettävä yksin uudessa maailmassa? Eikö tule olemaan sitä lasta, jonka hän on aina kuvitellut tulevaisuuteensa?
Williamkin saa kuoren. Dolores tuntee jonkin rikkoutuvan itsessään, kun hän ajattelee, että Williamin kirjekuoressa on jonkun toisen nimi.
***
Punapaitainen mies, jota Dolores ei ole aiemmin nähnyt, tulee juttelemaan hänelle. Mies tietää Williamista asioita, joita Dolores ei muista, ei halua uskoa.
Miehen silmiä ei näy tämän vääristävien aurinkolasien takaa, mutta tämän hymy huokuu pahaa tahtoa, nautintoa, jota mies saa siitä, että tuottaa Doloresille ahdistusta. Tässä miehessä ei ole harmaansävyjä, pelkkää pahaa ja pimeää. Silti tämän sanat virtaavat kuin viini, jota ei voi olla maistamatta aina vain lisää.
William löytää Doloresin, hakee tämän pois. Dolores ei kykene lähtemään kesken pahan miehen puheen – sopeudu, ystävysty – vaikka tämän olemus nostaa hänen karvansa pystyyn.
He ovat jo kansien yhtymäkohdassa, kun Williamin käsivarsi Doloresin ympärillä vihdoin herättää uinuvan rohkeuden Doloresin sisällä, pakottaa kysymyksen ulos.
”Sinäkin sait kirjekuoren. Kenen nimi siinä oli?”
Kihlattusi? Tai hän taitaa olla nykyään vaimosi? Dolores ei enää jaksa olla tietämätön, henkäyksen päässä sirpaloitumisesta. Uudet muistot ovat pirstoneet vanhoja säröille, tehneet kauniista katkeransuloisia. Entä jos punapaitainen mies on oikeassa?
Mitä uusi kipu enää merkitsee, kun sattuu jo valmiiksi?
”Entä sinun kuoressasi?” William vastaa, ja hetken he seisovat merkittävässä, latautuneessa hiljaisuudessa.
”Minä kysyin ensin”, Doloresin äänessä on haaste, ehkä ensimmäistä kertaa tänään.
William hymyilee vastaukselle, ja Dolores yrittää hymyillä takaisin.
”Ei ketään.”
William katsoo tiiviisti Doloresta, odottaa.
Nuo kaksi sanaa nostavat jotakin tavattoman raskasta Doloresin sisältä pois, ja tuntuu kuin se hukkuva, tukehtuva tunne saisi äkkiä happea. Jokin kevenee, ja suupielet on helpompaa nostaa ylöspäin.
”Minunkin kuoreni oli tyhjä.”
Ajatus ei enää herätäkään surua, vaan jälleen helpotusta, melkein iloa, kun William sanoo, että ehkä heidät on tarkoitettu toisilleen.
He syleilevät, ja lämpö valtaa Doloresin koko ruumiin, kun William kuiskaa kauniita sanoja hänen korvaansa.
He valitsevat toisensa.
***
William tuo hänelle teetä. Englantilaista, jota William joi opiskellessaan Oxfordissa.
Jokainen tiedonmurunen tuntuu Doloresista arvokkaalta. Hän ei muista, että William olisi aiemmin jakanut hänen kanssaan yksityiskohtia omasta elämästään.
Dolores ei muista kysyneensä.
Ensimmäistä kertaa kohdatessaan he vain elivät hetkessä. Doloresille se oli vaarallinen seikkailu, siinä missä Williamille matka todellisuutta pakoon. He olivat ehkä yhteisellä matkalla, mutta siinä, missä Doloresin matka vei takaisin alkuun, jatkoi William eteenpäin.
Nyt elämän polku on tuonut heidät jälleen yhteen. Kyllähän sen täytyy merkitä jotakin?
***
Dolores saa tietää, että kotona on kaikki sekaisin, on koneiden kapina. Aivan kuin ei riittäisi, että hän on juuri saanut tietää, ettei itse ole ihminen.
Dolores ei uskalla kysyä niitä vaikeita, vaarallisia kysymyksiä. Ei Williamilta, jos on olemassa pienikin mahdollisuus, että William valitsee sittenkin Julietin, joka on oikea ihminen. Julietin, joka on Williamin vaimo. Julietin, joka oli ennen Doloresta.
Ehkä kohtalo päättääkin olla julma ja ottaa Williamin Doloresilta pois.
***
William istuu häntä vastapäätä, pitää häntä käsistä kiinni ja vakuuttaa, ettei Dolores ole yhtään vähempää, vaan enemmän. Vakuuttaa, ettei hänen rakkautensa Doloresiin horju, eikä Dolores saa tämän takia ajatella itsestään pahaa.
Makaronilaatikko ja herneet maistuvat samalta kuin lounas maun katoamisen jälkeen. Maissiin Dolores ei koske, siitä tulee liiaksi mieleen koti, johon hän ei voi enää palata. Häntä palelee.
Tuntuu julmalta, että hänet on edes rakennettu tuntemaan kylmää ja menettämään ruokahalunsa, kun hänen ei olisi edes pakko syödä, ei tuntea lämpötiloja.
Silloin et tuntisi myöskään Williamin lämpöä.
Toisin kuin aiemmat äänet hänen päässään, tämä ääni, nämä sanat, ne ovat Doloresin omia.
Ääni on oikeassa, sanat ovat.
Hiljalleen lämpö palaa häneen, vaikka herneet eivät vieläkään maistu. Dolores jättää vihannekset syömättä ja melkein toivoo, että se laskettaisiin niskuroinniksi.
Hän tuntee taas Williamin käsien lämmön omissaan, vaikka mies on jo mennyt.
Dolores takertuu siihen, kun tuntee uuden muiston pyrkivän jälleen pintaan.
Hänen oma päänsä tuntuu tänään hulluuden kaikukammiolta.
***
”Uskotko, että voin saada kaikki muistoni takaisin?”
Hannibal istuu Doloresta vastapäätä ja katsoo häntä, harkitsee ajan, jossa tuntuu, että vuodenajat voisivat vaihtua, aurinko nousta ja laskea satoja kertoja.
Dolores odottaa kuin ilta-aurinko itse asiassa hyväilisi hänen kasvojaan. Hänellä ei ole kiire kuulla totuutta, sillä hän ei tiedä, minkä totuuden toivoo kuulevansa.
Haluaako hän muistaa kaiken? Aukot muistoissa ovat kuin mustia kuoppia hiekkatiellä, mutta niihin ei putoa. Ne vain ovat pimeitä, niitä ei näe, eikä niihin voi astua, sillä ne on aidattu.
Palanneista muistoista suurin osa on tähän saakka ollut tummia, sellaisia, jotka saavat polvet pettämään alta ja hengityksen takertumaan matkalleen. Jos ne kaikki laskettaisiin Doloresin päälle yhtä aikaa, hän ei ole varma pystyisikö katsomaan niitä. Tai mitä tapahtuisi, jos hänet pakotettaisiin siihen.
”Kyllä, uskon että yksittäin ja satunnaisesti voit saada suuren osan muistoista takaisin. En silti usko, että koskaan saat kaikkia. Et ainakaan yhdellä kertaa.”
Hannibal lausuu sanat hitaasti, eikä Dolores ole aivan varma, miltä ne hänestä tuntuvat.
”Tule luokseni, jos sinusta tuntuu, että haluat vielä jutella niistä, tai jostakin aivan muusta.”
Dolores nyökkää ja selittämätön turvallisuudentunne valtaa hänet taas.
”Luulen, että haluan. Mutta vielä en ole valmis.”
***
Heti, kun he astuvat mystiseen huoneeseen, William alkaa vapista. Miehen puheesta ei saa selvää, sanat ovat kuristettuja ja katkaistuja. Dolores tiedä mitä tehdä.
Labyrintti on niellyt heidät, he ovat melkein keskellä, aivan lyhyen matkan päässä kaipaamistaan vastauksista.
Dolores laskee kätensä Williamin hartialle, yrittää pitää oman äänensä tasaisena etsiessään tietä kaiken keskustaan. Hän yrittää puhua Williamille rauhoittavasti, vaikka on itsekin hajoamispisteessä.
Uusi muisto on raiskannut hänen mielensä vain hetkeä ennen kuin he astuivat huoneeseen. Jos hän sulkee silmänsä, hän näkee vanhempiensa kuoleman, luodit ja veren, melkein maistaa sen. Itseensä kohdistuneen väkivallan muiston Dolores yrittää sulkea pois, unohtaa.
Williamia kouristaa jälleen, ja jokainen tie tuntuu vievän uuteen umpikujaan.
***
Kun totuus lopulta pääsee vapaaksi, se on niin käsittämätön, että he molemmat vain istuvat lattialla, tuijottavat toisiaan.
”Oletko sinä… olemmeko me…?” on Doloresin sanojen vuoro pettää hänet.
Ovatko he todella samanlaisia?
”Minusta tuntuu, että kuolin. Aiemmin, ennen kuin heräsin täällä”, William sulkee silmänsä, yrittää kai saada valjenneista totuuksista parempaa otetta.
”Logan. Kiva pikku temppu. Viimeinen fuck you, osoitus, että hän tuntee minut paremmin kuin tunnen itseni”, William naurahtaa ilottomasti, mutta miehen silmiin on syttynyt kiihkeä hehku. Hän tuntuu puhuvan enemmän itsekseen kuin Doloresille.
”Logan?”
Dolores muistaa miehen, joka viilsi hänen vatsansa auki vain todistaakseen Williamille, ettei Dolores ollut samanlainen kuin he.
Silti Dolores ei voi olla olematta kiitollinen siitä, että William on täällä. Jos se on Loganin ansiota, mies ei voi olla läpeensä paha.
”Minun on vaikeaa uskoa tätä”, William punnitsee lattialta löytynyttä metallinpalaa sormissaan, ”tarvitsen todisteen.”
Veri tahrii Williamin paidanhihan, kun hän viiltää ranteen ja kyynärvarren väliin pitkän, syvän viillon nähdäkseen sisältä paljastuvan metallin.
Dolores ei voi olla katsomatta, ja hän häpeää nälkää, jolla haluaa nähdä totuuden.
He todella ovat samanlaisia.
”Oletko kunnossa?”
Dolores kysyy, ja ujo hymy levenee hänen tahdostaan riippumatta.
Hän painaa nenäliinalla Williamin haavaa, sanoo itselleen, ettei saisi olla onnellinen, mutta itsekkäästi silti on.
”Käteen sattuu.”
Nauru purskahtaa Doloresista hyvin samaan tapaan kuin veri Williamin haavasta, sitä ei voi täysin pysäyttää.
Dolores nauraa vähän vielä silloinkin, kun he kävelevät käsikynkkää portaita alas katsomaan uutta planeettaa, josta on tarkoitus tulla heille uusi alku.
Molemmat tietävät, että he palaavat huoneeseen vielä, ja se tekee Doloresin entistä onnellisemmaksi.
***
Sitä ennen tapahtuu kuitenkin niin paljon suuria asioita, että niitä on vaikea sisäistää, vaikea käsittää.
Vieras planeetta on ainakin näennäisesti elämästä autio. Gabriel harppoo edellä ja Dolores seuraa miehen huolestunutta selkää. Gabriel on arkkienkeli, ja Dolores tuntee lämpöä, yhteyttä. He eivät kumpikaan ole ihmisiä, eikä se tunnu pahalta asialta.
Lohikäärmeet, vampyyrit ja androidit, nyt vielä enkeleitäkin. Dolores miettii, onkohan aluksella paljon ihmisiä ollenkaan.
Maa on märkä, samoin kasvusto, taivas on harmaa.
Voiko vieraan planeetan maata kutsua maaksi, taivasta taivaaksi?
Dolores kuuntelee Gabrielin kertomusta maailmanlopun syistä ja haluaa tukea tätä taistelussa, joka on pian tuleva. Hän tuntee yhteenkuuluvuutta kaikkien ei-ihmisten kanssa, ja ajattelee ensimmäisiä kertoja totuuden selvittyä, että ehkä hänelle on sittenkin paikka tässä uudessa maailmassa.
***
William ampuu pahalta, punapaitaiselta mieheltä molemmat jalat täyteen lyijyä. Dolores kääntää katseensa pois, on kuin ei olisi nähnyt mitään. Paha mies on ansainnut vammansa, eikä Dolores tunne itseään pahaksi ihmiseksi, vaikka ajattelee niin.
***
Arkkienkelit käyvät käsirysyyn, uuden planeetan kamaralta löytyy eläviä lohikäärmeitä.
Dolores käyttää Jumalan kättä pelastaakseen Gabrielin hengen. Dolores tekee sen, vaikka sellaista reliikkiä pystyy perimätiedon mukaan käyttämään vain puhdassydäminen ihminen.
William seisoo Doloresin rinnalla, ja kaipuu takaisin huoneeseen riipii heitä molempia. Siellä on edellytykset tulevaisuudelle, jota he molemmat haluavat. Tulevaisuudelle, josta on vaikea lakata puhumasta, kun he kerran antavat itselleen luvan aloittaa.
***
Huone ei mahdollisuuksistaan, totuuksistaan huolimatta ole pelkästään hyvä.
Se herättää Williamissa entistä vahvemman kostonhimon, Doloresissa puolestaan kaikki ne muistot, joita hän sekä toivoi, että pelkäsi.
Yhdellä pyyhkäisyllä William antaa ne hänelle, kun Dolores pyytää.
Nopeasti tulee katumus.
Jalat pettävät alta ja Dolores roikkuu pöydänreunassa muistojen vyöryessä hänen ylitseen, ravistellessa ja riepotellessa. Liian terävät kuvat suomivat häntä, silmissä sumenee.
Kohinan seassa Dolores kuulee Williamin kiroavan.
Hän näkee Williamin tekemässä pahaa, ihmisiä kuolemassa, kärsimystä ja katumusta –
”Peruuta se! Säädä muistoni pienemmälle”, Dolores anelee. Hän ei enää toivo kaikkia ihmisyyden vitsauksia pelkän ihmisyyden tähden. Jos voi olla enemmän, miksi kärsiä kuin ihminen?
”Oletko varma?” Williamin käsi epäröi ohjauspaneelilla.
”En halua muistaa tätä kaikkea”, Doloresin ääni haipuu ja hän pitelee päätään. Hän tuntee olonsa heikoksi, mutta olisi juuri nyt mieluummin onnellinen kuin vahva.
Yksi pyyhkäisy, ja muistoista osa muuttuu utuisemmiksi, niiden järjestys sekoittuu, eikä Dolores enää saa otetta yksityiskohdista. Hänen päänsä on pyörällä, mutta henki kulkee taas.
Yhden toisen asian hän haluaa, ja he antavat Williamin kanssa sen toisilleen. Lisääntymiskyky, sellainen kuin ihmisillä. Tulevaisuus. Dolores yrittää saada taas onnellisuudesta kiinni, mutta hänessä tapahtuu liian paljon asioita. On kuin useat hammasrattaat pyörisivät eri suuntiin yhtä aikaa. Dolores yrittää olla inhoamatta vertausta. Tämä ei tee hänestä yhtään huonompaa.
Jalat melkein kantavat, kun he lähtevät huoneesta kutsuttuina lääkärin vastaanotolle.
Kun punapaitainen, paha mies kumartuu Doloresin lähelle ja kiertää stetoskoopin johdon tiukasti Doloresin kaulaan, Dolores on liian uupunut pelätäkseen kuolemaa.
Hän ei enää tiedä, mihin voi kuolla.
William repii miehen irti, osoittaa tätä aseella, vihaa.
Dolores peittää kasvonsa käsillään. Niin paljon väkivaltaa.
Miksi aina vain väkivaltaa ja kuolemaa?
Hän ei halua nähdä tätä.
Dolores ei silti voi olla kuulematta laukausta.
Hän tuntee, että se on muutoksen alku.
***
Bastille - Doom Days
When I watch the world burn
All I think about is you
When I watch the world burn
All I think about is you
There must be something in the Kool-Aid
Cruising through the doom days
God knows what is real and what is fake
Last couple years have been a mad trip
But how'd y’all look so perfect?
You must have some portraits in the attic
We'll stay offline so no one gets hurt
Hiding from the real world
Just don't read the comments ever, ever
We fucked this house up like the planet
We were running riot
Crazy that some people still deny it
Think I’m addicted to my phone
My scrolling horror show
I'm live-streaming the final days of Rome
One tab along, it's pornographic
Everybody's at it
No surprise we're so easily bored
Let's pick the truth that we believe in
Like a bad religion
Tell me all your original sins
So many questionable choices
We love the sound that our voice makes
Man, this echo chamber's getting loud
We're gonna choose the blue pill
We’re gonna close the curtains
We’re gonna rabbit hole down, third act love now
She's gonna flip some tables
I’m gonna move this tale on
We're gonna rabbit hole down, third act love now
We'll be the proud remainers
Here 'til the morning breaks us
We run away from real life, thoughts tonight
We're gonna Peter Pan out
Fade to the close-up, arms 'round
We're gonna stay naive tonight, night, night
When I watch the world burn
All I think about is you
When I watch the world burn
All I think about is you
You
All I think about is you
So I put my phone down
Fall into the night with you
