Nimi: Herrasmies
Fandom: Kreikan mytologia
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Tunnelmointi, romantiikka, draama
Paritus: Apollon/Hermes
A/N: Omasta mielestäni ihanin tekstini pitkään aikaan. Onko joku samaa mieltä?
Herrasmies
Käsi liukui sulavasti paljaalla vatsallani, kun hän kumartui kuiskaamaan korvaani:
”Minun täytyy nyt mennä.”
Henkäys oli kuuma, mutta nenänpää viileä, kun hän nuuhkaisi kevyesti kaulaani kuin painaakseen mieleensä ihoni tuoksun. Ehkäpä siihen tuoksuun liittyi hyviä, vaalimisen arvoisia muistoja, mutta täysin varma en ollut. Joskus hän suhtautui minuun kitsaasti vailla selitystä. Juorujen heikko kaiku korvissani muistin kuulleeni samaa muiltakin. Hermes saattoi toisena hetkenä tulla lähelle ja olla läsnä ainoastaan sinulle, kunnes muutti mielensä ja työnsi sinut pois, toisinaan tylysti, jos viesti ei mennyt perille, mutta useimmiten vain määrätietoisesti etkä voinut sille mitään. Tottumattomat jäivät ihmettelemään ja ymmärtämättömät loukkaantuivat, mutta minä annoin hänen mennä.
Nyökkäsin yllättymättä.
”Samoin.”
Nousimme ylös ja lakanat kahisivat pehmeästi hiljaisuudessa. Napsautin sormiani laiskasti ja valot syttyivät. Hermes oli jo puolipukeissa, kun minä vielä etsiskelin vaatteitani. Vedin jalkaani farkut, mutta en nähnyt paitaani missään.
”Tiedätkö, missä paitani on?” kysyin veljeltäni.
”Katsoitko olohuoneesta?” Hänen vastauksensa oli hajamielinen. Hänen ajatuksensa olivat jo muualla, kaukana poissa. Jätin hänet taakseni makuuhuoneeseen ja mennessäni näin jälkiä yhteisestä illastamme: särkyneitä sirpaleita kukkamaljakosta, puoliksi syöty hedelmäkulho, tyhjät viinilasit pöydällä ja sohvatyynyt lattialla, mutta ei jälkeäkään paidastani.
”Toivottavasti et repinyt sitä”, sanoin Hermekselle, joka käveli perässäni. Kuulin kuinka maljakon sirpaleet narskuivat hänen kenkiensä alla.
”En muistaakseni”, veljeni vastasi kepeästi ja tunsin kuinka hänen kämmenensä painautui vasten selkääni, peukalo selkänikamia hitaasti hyväillen. Hänen kätensä valui verkkaisesti alemmas, kunnes hän puristi toista pakaraani. Hymyilin itsekseni. Taisi hän sittenkin vielä ajatella minua.
Varkaidenjumala kietoi kätensä ympärilleni, höllästi, melkeinpä laiskasti ja suuteli niskaani, intiimisti. Taivutin kättäni taakse ja upotin sormeni hänen kiharoihinsa. Tunsin hymyn paljasta ihoani vasten. Hän suuteli minua uudestaan, mutta tällä kertaa korvan alapuolelta.
”Luulin, että sinulla oli kiire”, totesin.
”Hys”, Hermes kuiskasi. Tapa, jolla hän hyssytteli, oli kutkuttavan salaperäinen. Annoin hänen tiukentaa otettaan ja nojauduin häntä vasten. Tunsin hänen takkinsa kylmän vetoketjun pusertuvan ihooni, mutta en välittänyt. Hengitin hänen tuoksuaan, kuten hän hengitti minun ja siinä me seisoimme kuin aika olisi lakannut kulumasta. Kaunis illuusio, ääni sisälläni kuiskutteli minulle, mutta valheellinen. En välittänyt.
Mutisin ääneen.
”Hmm?” Hermes äännähti kysyvästi. Nautin äänen pehmeydestä ja miten kauniilta se kuulosti aivan siinä korvani juuressa hiljaisena, mutta vain minulle tarkoitettuna.
”Sataa”, sanoin. ”Kuuletko?”
Kuulin sen kohinan avoimesta ikkunasta, josta puski raikasta, mutta kylmää ilmaa hotellisviittiin. Pidin siitä, sen tuoksusta ja viileydestä, mutta myös itse hetkestä, koska se sisälsi Hermeksen.
”Kuulen”, Hermes vastasi, mutta ei kuulostanut erityisen kiinnostuneelta. Pian hän lähtee, tiesin, mutta yllätyksekseni varkaidenjumala vain painoi päänsä olkapäälleni ja halasi kuin ei vain olisi halunnut päästää minua. Se oli kummallista. Ei hän yleensä sillä tavalla käyttäytynyt.
Ja äkkiä hän olikin huoneen toisessa päässä ja ikkunasta tihkuva kylmyys yritti karkottaa hänen lämpönsä iholtani.
”Löysin paitasi”, Hermes huikkasi minulle ja heitti minulle ryppyisen, mutta ehjän t-paidan. Puin sen päälleni.
”Tähän kuului myös liivi”, huomautin.
”Niin taisikin”, veljeni myönsi ja löysi sen eteisestä, ”mutta se taitaa olla entinen.”
Hermes riiputti käsissään kovia kokenutta tummanharmaata liiviä, jonka napit olivat tiessään ja etumuksessa oli iso punaviinitahra. Äännähdin närkästyneenä ja sieppasin sen hänen käsistään.
”Kiitti vain helvetisti”, murisin.
”Ostan sinulle uuden”, Hermes vastasi rennosti.
”Ethän.”
”Todennäköisesti en”, hän vastasi hymyillen vailla minkäänlaista katumusta. Päästin huokauksen.
”Älä sure”, Hermes sanoi, ”näytät hyvältä ilmankin sitä.”
”Tietenkin näytän”, tokaisin hänelle, mutta en pystynyt olemaan harmissani. Hermes oli jo avannut oven, mutta yhä vain hän tuntui viivyttelevän. Yleensä hän olisi jo luikkinut matkoihinsa kärpän tavoin, mutta tänään jokin oli toisin.
”Odotteletko minua?” kysyin häneltä suoraan tullessani ovelle. Hermes huokaisi äänekkäästi.
”Ja miten sinua sitten saakin odottaa!” hän nurisi. ”Oikeasti, kun sanoit, että sinunkin täytyy mennä, niin oletin, että olisit hieman ripeämpi, mutta eeei!”
”Anteeksi nyt vain, mutta se olit sinä, joka jäit haistelemaan niskaani kesken kaiken”, huomautin hänelle. Hermes vain ilveili minulle. Hymyilin omahyväisesti.
”No tuletko?” hän tiukkasi minulta ja kyllähän minä tulin.
”Tarvitsemme sateenvarjon”, muistutin hänelle tullessamme komeille pääoville, mutta hänellä oli jo käsissään iso, tummanvihreä sateenvarjo. Hän ojensi minulle käsikynkkäänsä. Tartuin siihen huvittuneena.
”Mikä sinuun on tänään oikein mennyt, Hermes?” utelin vilpittömästi astuessamme ulos tylyyn rankkasateeseen, mutta sateenvarjo suojasi meitä kumpaakin. Ainoastaan kenkämme joutuivat koetukselle kaduilla, jotka melkein lainehtivat vettä.
”Miten niin? Kyllähän sinä tiedät millainen herrasmies minä olen”, veljeni vastasi täydellisen vakavana. En tiennyt oliko se purevaa ironiaa, vitsailua vai sanoiko Hermes sen aivan tosissaan, sillä hän ei selitellyt.
”Tiedänkö?”
Hermes katsoi minua silmät tuikehtien. Hän kietoi kätensä vyötäisilleni.
”Nyt tiedät.”
Tärkeintä ei ollut pitää häntä luonaan. Tärkeintä oli saada hänet haluamaan sitä. Hymyilin leveästi vastaukseksi. Niin, nyt minä todellakin tiesin.
