En omista mitään, minkä tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi. K11 tasoa ja tosi angstaavaa tekstiä myöhemmissä osissa. Osastosta en ollut varma mutta täällä tämä nyt olisi. Siirtäkää parempaan paikkaan jos on tarvetta. Risut ja ruusut ovat tervetulleita ja en jatka tätä ellei tätä kukaan lue/pidä tästä. Eli te ketkä haluatte jatkoa, kommentoikaa!
Mistä lähtien he olivat tienneet Biancan poikkeavuudesta? Mistä lähtien vanhemmat olivat alkaneet hyljeksimään häntä?
Bianca Lily Beatrix Danielson oli omasta mielestään aivan tavallinen lontoolainen koulutyttö. Hän pukeutui mustaan, oli gootti, kuten luokkakaverit sanoivat. Bianca vihasi etunimeään. Kaverit saattoivat joskus sanoa tyttöä Billiksi ihan vain ärsyttääkseen häntä. Myös hänen toinen nimensä oli tytöstä ärsyttävä. Siksi hän kutsui itseään mieluusti Beatrixiksi. Hän oli itselleen aina Beatrix Danielson.
Beatrixin hiukset olivat mustat ja sotkuiset ja hänen silmänsä olivat tummat. Lisäksi Beatrix meikkasi rajusti. Hän näytti kolkolta ja julmalta ihmiseltä. Laihakin hän oli. Beatrix piti silti itseään lihavana ja käytti siksi korsettia. Hän kiristi sen aina niin tiukalle, että jotkut kyselivät saiko Beatrix edes henkeä. Lisäksi Beat käytti mustia ja raskaita mekkoja.
Tällä hetkellä Beatrix oli kävelemässä kadulla vanhan ränsistyneen pubin ohi, kun pubista käveli ulos melkein täysin Beatrixin näköinen tyttö. Hetken Beatrix katseli tyttöä järkytyksen ja inhon sekainen ilme kasvoillaan, kunnes sai kasvoilleen viekkaan hymyn.
"Kukas sinä olet?" Beatrix kysyi painottaen keskimmäistä sanaa osoittaen ylempiarvoisuuttan. Vieras tyttö katseli Beatrixiä arvioiden.
"Musta. Bellatrix Musta."
"Tiedän kyllä kuka sinä olet mutta kerrohan minulle mikä sinä olet", Beatrix sanoi hyytävällä äänellä.
"Saastainen jästi, mikä sinä olet minulta mitään kyselemään", Bellatrix totesi ennemmin kuin kysyi.
"Minä tiedän sinun olevan noita."Bellatrix kalpeni. Hänen silmämsä kaventuivat viiruiksi ja sitten hän hymähti:
"Nokkela pikkutyttö. Mitäköhän Mestari sanoisi sinusta?"
"Mitäköhän minä sanon sinusta?" Beatrix totesi.
Kuusi vuotta myöhemmin
~Beatrix~
Seisoin suuren kyltin edessä 》Orpokoti《 kyltin teksti tuntui pilkkaavan minua. Tänne minä olin siis joutunut. Orpokotiin. Vanhempieni oli nähtävästi pakko ajaa auto sillalta jokeen.
Tiedättehän te sen orpokodin, joka on Lontoon syrjäseuduilla? Kun kulkee sivukatuja pitkin ja Kalmanhanaukion läpi? Ohittaa vielä se leikkikentän ja kulkee katua ylöspäin? Siihen orpokotiin jouduin. Rakennuksen synkän harmaat seinät näyttivät luotaantyöntäviltä ja asfaltilla peitetty, suunnilleen olematon piha lainehti eilisen sateen jäljiltä. Vihasin sitä rakennusta nyt ja tulisin vihaamaan sitä aina.
Silti kävelin sen olemattoman pihan yli synkän oven luo. Nostin käteni ja koputin oveen kolmesti. Katsoin ovea mitäännäkemättä ja toivoin parasta.
Oviaukossa seisoi ikäiseni tyttö. Kuudentoista. Tytöllä oli tummat ja kiharat hiukset sekä tummat silmät. Hiukset kehystivät kolhoja ja kapeita kasvoja.
"Hei", tyttö töksäytti.
"Hei. Saisinko tavata johtajan, kiitos", pyysin. Tyttö murahti jotain epäselvää vastaukseksi ja katosi ovelta. Eteisestä kurkisti epävarmannäköinen vaaleahiuksinen tyttö. Tuhahdin.
Johtaja saapui ovelle ja kättelin häntä.
"Olet varmaankin Bianca Danielson?" johtaja kysyi.
"Kyllä", vastasin. "Tosin nimeni on Beatrix."
"Hyvä on, neiti Danielson. Olen johtaja Smith." Vaihdoin painoani jalalta toiselle. Oviaukossa oli tylsää seisoa. Johtaja taisi huomata sen.
"Tule toki sisälle, neiti Danielson", hän sanoi. Mulkaisin johtajaa.
"Erittäin huomaavaista", totesin ironisesti ja astelin ylväin askelin sisään. Korkokengät kopisivat kaakelilattiaa vasten. Johtaja katsoi minua kummissaan.
En yhtään ihmetellyt sitä katsetta. Harvoin näki 16-vuotiasta tyttöä, joka näytti tältä. Minulla oli tuuhet musta ja kiharat hiukset, tummat silmät ja kalpea iho. Lisäksi meikkasin erittäin rajusti. Näytin lyhyesti sanottuna julmalle. Ja kun katsoo asuani, voin taata ällistyksen. Erittäin tiukan korsetin lisäksi ylläni oli raskas musta mekko, joka oli hyvin viktoriaanisen tyylinen ja samalla moderni. Jaloissani oli kymmenen sentin korkokengät. Jo ilman korkoja olin peräti sataseitsemänkymmentä pitkä. Korkokengät jalassa oli jo lähempänä sataakahdeksaakymmentä.
Katselin ympärilleni orpokodin eteisessä. Eteinen oli ahdas ja synkin värein sisustettu. Eteisestä lähtevä käytäväkin oli synkkä. Loistavaa. Rakastin synkkiä värejä.
"Näytän huoneesi neiti Danielson", johtaja Smith sanoi. S, kuten johtajaa nimitin, viittoi minua seuraamaan. Kävelimme käytävää pitkin ja portaita toiseen kerrokseen. Toisen kerroksen käytävä oli myöskin hyvin synkkä. Sen toisessa päässä oli goottityylinen suuri ikkuna ja katossa oli luukku ilmeisesti ullakolle. Ikkunan oikealla puolella oli ovi, jossa luki suurin kirjaimin VARASTO. Varastoa vastapäätä oli kaksi ovea. Molemmissa ovissa oli kyltit. Toinen kyltti oli tyhjä ja toisessa luki nimi: 》Bellatrix Musta《
"Kirjoita nimesi kylttiin. Pysyt huoneessasi, ellei ole ruoka -tai tapaamisaika. Paitsi että tapaamisia ei kukaan ole pitänyt viiteen vuoteen." Sen sanottuaan S poistui.
Avasin huoneen oven. Oven sisäpuolella roikkuivat orpokodin säännöt. Itse huone oli yhtä synkkä kuin muukin talo. Sänky oli tummaa puuta, samoin lattia ja seinät sekä muutkin vähät huonekalut; vaatekaappi, pöytä, tuoli ja hylly. Vuodevaatteetkin olivat tummat. Mustat. Pöydän laatikoissa oli paperia ja muutama kynä, kampa ja pieni käsipeili. Lattiaa peitti karhea musta matto.
Tyhjensin laukkuni sängylle. Kolme asukokonaisuutta, kahdet kengät, hattu, meikit, hajuvesiä, kamera, päiväkirja, valokuva-albumi, hiusharja, limsapullo, hammasharja -ja tahna, lompakko, sytkäri ja linkkuveitsi. Sijoitin tavarat paikoilleen. Vaatteet kaappiin, muut pöydän laatikoihin paitsi päiväkirjan ja valokuva-albumin laitoin hyllylle. Tosin vedin päiväkirjani välistä ensin mahtavaakin mahtavamman Adam Lambert -julisteeni ja laitoin sen seinälle.
Koska orpokoti oli erittäin tylsä paikka, päätin lukea sen säännöt ulkoa. Miten se menikään... Opettele säännöt, jotta tiedät miten rikkoa niitä oikein. Jotenkin niin se meni. Siispä astelin ovelle ja tutkin paperia keskellä ovea.
ORPOKODIN SÄÄNNÖT
1. Herra johtaja on vastuussa teistä, totelkaa siis häntä.
2. Poistu huoneestasi vain syömään ja tapaamisiin.
3. Älä riko näitä sääntöjä.
Nauroin. Todellakin nauroin. Typerimmät säännöt ikinä. Ja missä täällä oli edes vessa? Annoin katseeni kiertää huoneessa ja huomasin oven sängyn vieressä. Menin avaamaan oven. Sen takana oli kylpyhuone. Synkkä sekin.
Aloin jo tottua orpokodin elämään. Heräsin kuudelta. Söin aamipalan seitsemältä. Chillailin yhteentoista. Söin puoli kahdeltatoista. Kahdestatoista kymmentä yli kahteentoista sai viettää aikaa muiden orpojen kanssa. Kahdelta S tuli tarkistamaan että kaikki olivat huoneissaan. Viideltä syötiin ja yhdeksältä piti olla nukkumassa.
Jokainen päivä meni samalla tavalla. Poikkeuksia ei ollut. Jouluna tosin olimme saaneet riisipuuroa ja jokainen yhden karamellitangon. Tänään kuitenkin oli tapaaminen. Minun piti tavata orpokodin johto sekä naapurihuoneen Bellatrix. Tapaaminen olisi kuudelta. Iltaruoan jälkeen. Odotellessäni päätin pitää päiväkirjaani ajan tasalla.
Orpokoti ei tunnu enää miltään. Kaikki on joka päivä tasaisen harmaata. Erilaisia päiviä ei ole. Ja oma huoneeni on valtakuntani. Vuolin puusaleistä teräviä pieniä keihäitä ja heittelen niillä S:n kuvaa. Tapan aikaa. Tosin tänään on tapaaminen. Tapaan orpokodin johtokunnan ja naapurihuoneen tytön, Bellatrix Mustan. Luin eilen joululahjaksi saamaani kirjaa. En tiedä kuka sen lähetti, mutta se on sama kirja, minkä olin jättänyt kotiin. Harry Potter and the Order of the Phoenix. Ja siinä kirjassa Bellatrix Lestrange tappoi Sirius Mustan. Se sai minut ajattelemaan. Bellatrix Musta→Bellatrix Lestrange? Bellatrix Musta←→Sirius Musta? Ovatko nuo kaksi sukua? En jaksaisi ajatella sitä nyt.
Suljin päiväkirjani ja lähdin suihkuun. Annoin veden virrata ja kuvittelin huuhtovani murheet viemäriin. Viileä vesi tuntui elvyttävän omaa tahtoani ja päättäväisyyttäni. Ja mitä enemmän ajattelin Bellatrixia ja Siriusta, sitä varmemmin halusin selvittää mitä heidän välillään on. Tai oli. Mistä sen tietää? Ja mitä enemmän ajattelin Bellatrixia, sitä varmempi olin. Kirjat kertoivat tulevasta. Naurahdin. Halusin tehdä mahdotonta. Selvittää tulevaisuuden. Hullua. Nauroin.
Astelin pois suihkun alta ja kuivasin itseni. Puin mekkoni ja niittikoristeiset korolliset saappat. Mustat kiharat letitin löyhästi niskaan. Ja meikit. Voimakkaat rajaukset, verenpunaista huulipunaa, ripsaria. Suljin kylpyhuoneen oven.
Ja silloin huoneeni oveen koputettiin kolmasti.
