Nimi: Lepohetki
Fandom: Kreikan mytologia
Kirjottaja: Fangwen
Beta: Sukkula
Ikäraja: K-11
Paritus: Thanatos/Hypnos
Genre: Romance, fluffy
Varoitukset: Sisältää insestiä.
A/N: Ensimmäinen ficcini. Tai siis ensimmäinen, jonka julkaisen. Tai no, itse asiassa toinen, mutta se ensimmäinen oli niin surkea etten edes laske sitä ficiksi, joten juu. Rakastan kommentteja ja toivon että niitä myös tulee. Toivon että tykkäätte
LepohetkiJykevä tammiovi aukesi vanhuuttaan hiljaa valittaen, ja eteiseen astuessaan Thanatos huokaisi syvään samalla ohimoitaan hieroen. Päivä oli ollut raskas. Jostain syystä vähintään puolet maapallon ihmisistä oli päättänyt ihan vain häntä kiusatakseen kuolla samana päivänä ja lähes yhtä aikaa, tai siltä se oli ainakin Thanatoksesta tuntunut. Ja ihan kuin hirvittävässä työmäärässä ei olisi ollut tarpeeksi, oli Haadeskin päättänyt juuri sinä päivänä olla hitonmoisen huonolla tuulella ja keksinyt kaikesta mahdollisesta jotakin valitettavaa. Thanatoksen ei ollut auttanut muu kuin vain yrittää myötäillä tukijansa valitusvirttä ja olla raivostuttamatta Manalan valtiasta yhtään enempää.
Thanatos huokaisi uudestaan. Joskus hän todella vihasi työtään. Tai ei, ei hänen työssään mitään valittamista ollut, oikeastaan hän piti siitä, että sai nähdä ihmisten kuolevan. Sillä joka kerta kun ihminen kuoli, sai Thanatos uuden todisteen siitä, ettei mikään ollut ikuista, että kaikki loppui aikanaan. Se taas nosti kuolemanjumalassa pienen toivon, että ehkä jonakin päivänä hänenkin aikansa tulisi ja hän voisi päästää irti siitä raskaasta elämisen taakasta, joka oli kasaantunut hänen hartioilleen vuosituhansien kuluessa. Kuten sanottu, ei Thanatos työtään varsinaisesti vihannut. Hän vain vihasi sitä, että muut tekivät siitä niin vaikeaa.
Mieli synkkänä ja askeleet raskaina kuolemanjumala lähti raahautumaan kohti keittiötä, suunnitelmissaan keittää itselleen kupillinen oikein kitkerää ja oikein mustaa kahvia. Ajatus mukillisesta tuota ihanaa nestettä sai jumalan nuolaisemaan huuliaan. Hän ymmärsi täysin joidenkin kuolevaisten riippuvuuden tuohon kofeiinipitoiseen juomaan, jonka maku oli hänestä verrattavissa jumalten nektariin. Hänestä kyseinen neste oli paras kuolevaisten koko historiassaan keksimä asia, ehkä jopa parempi kuin hautajaiset. Thanatos oli litkinyt kahvia päivittäin siitä lähtien, kun arabit olivat sen ammoisina aikoina kehittäneet, eikä hänellä ollut aikomustakaan luopua tavastaan ainakaan ihan heti. Kahvi oli hänen salainen intohimonsa, joka oli vuosien kuluessa kehittynyt lähestulkoon pakkomielteeksi.
Ajatus päivittäisen kofeiinitarpeen tyydyttämisestä sai kuolemanjumalan piristymään hieman. Niinpä alkaessaan kaivella keittiön tummapuisista kaapeista kahvipakettia hän jo ajatteli, että ehkei päivästä tulisikaan aivan kamala. Tuo ajatus tosin särkyi hyvin pian, kun Thanatos huomasi erään hirveän asian: kahvi oli lopussa. Jumala katsoi kaikki kaapit ja lokerot läpi, kurkistipa jopa jääkaappiin ja pakastimeenkin, muttei kuitenkaan löytänyt mistään mitään kahviin viittaavaakaan, ellei tiskiallasta täyttäviä tyhjiä kahvikuppeja laskettu. Thanatos irvisti harmissaan, hänen päivänsä oli juuri mennyt suuren harppauksen huonompaan suuntaan. Toki hän jumalana voisi vain napsauttaa sormiaan ja tadaa, hänellä olisi kahvia, mutta Thanatos ei jaksanut nähdä vaivaa. Hän oli jo niin huonolla tuulella, ettei sitä voisi edes kahvi enää pelastaa.
Harmistuneena itsekseen ärähdellen ja murahdellen kuolemanjumala lähti raahautumaan yläkertaan. Pitkien, puisten portaiden yläpäähän päästyään hän alkoi tottuneesti kävellä pitkin edessään olevaa käytävää, availlen sen reunoilla olevia jykeviä ovia ja kurkkien niistä sisään. Hän ei ollut ihan itsekkään varma mitä etsi, kaipa jotakin tai jotakuta, joka voisi edes hieman piristää hänen vaarallisen mustaksi kärähtänyttä päiväänsä.
Lopulta Thanatos päätyi käytävän viimeiselle ovelle, joka oli vastapäätä hänen oman huoneensa ovea. Ovi oli erilainen kuin muut käytävän ovet. Ensinnäkään se ei ollut tumma niin kuin muut ovet, vaan valkeaksi maalattu ja muutenkin kevyemmän oloinen, joten se pomppasi esiin tummalla käytävällä kuin poutapilvi yötaivaalla. Hetken Thanatos vain katseli ovea miettien, avaisiko sen vai eikö. Hän tiesi, mitä, tai paremminkin kuka tuon oven takana pitäisi olla, mutta jos niin ei olisikaan, pettymys luultavasti pilaisi hänen päivänsä lopullisesti. Aikansa paikoillaan seisottuaan kuolemanjumala tarttui oven hopeiseen kahvaan ja työnsi oven auki. Tämä ovi ei myöskään vaikertanut auetessaan niin kuin lähes kaikki muut talon ovet, vaan aukesi helposti ja hiljaa, aivan kuin se ei olisi halunnut häiritä huoneen asukkia.
Huone oli sisältä aivan yhtä vaalea ja puhdas kuin sinne johtanut ovikin oli. Sisustus oli vaatimatonta, huoneesta ei löytynyt lipaston, sohvan ja TV:n lisäksi kuin sänky. Sänky oli asetettu huoneen keskelle, kun taas muut huonekalut olivat huoneen reunoilla, aivan kuin sänky olisi ollut huoneen ainoa huomiota ansaitseva asia. Sängyllä istui hahmo, Thanatokselle tuttu. Hahmo oli ulkomuodoltaan kuin enkeli, sellainen enkeli, mitä kuolevaiset kuvailivat Raamatuissaan ja piirtelivät kirkkojensa seinille. Vaaleat, kiharaiset hiukset, maidonvalkea iho, untuvaiset, olkapäiden takaa pilkistävät siivet ja vaaleat vaatteet. Kiharoiden takaa pilkistävät, lempeän siniset silmät, jotka katsoivat hymyillen suoraan Thanatoksen omiin.
”Hypnos”, jumala lausui veljensä nimen ja tunsi, miten pieni hymy levisi automaattisesti hänen äsken vielä niin synkille kasvoilleen ja hänen mieltään varjostavat pilvet hälvenivät hieman.
”Thanatos”, Hypnos sanoi hymyillen ja nousi raukeasti venytellen ylös valkoisilta silkkilakanoilta.
”Olet kotona”
Hypnos käveli veljensä eteen ja mittaili tätä katseellaan. Unien valtias taisi huomata kaksoisveljessään kytevän ärtyneisyyden, sillä hän hymyili Thanatokselle vinosti, ehkäpä hieman säälivästi ja sulki sitten veljensä lämpimään halaukseen. Thanatos painoi päänsä kaksosensa vaaleisiin kiharoihin antaen käsiensä vaellella vapaasti toisen vartalolla, tietäen, ettei häntä työnnettäisi pois. Sillä vaikka kaikki muut kuolevaisia ja jumalia myöten häntä hyljeksisivät ja karttaisivat, hänen veljensä ei koskaan. Päinvastoin, Hypnos tuntui nauttivan joka kerta aina vain enemmän kosketuksista ja läheisyydestä, jota Thanatos hänelle soi. Niinpä Thanatos antoi sormiensa laskea veljensä selän nikamia, kämmeniensä hyväillä kylkiluita ja vatsaa ja huulien maistaa pehmeää ihoa samalla kun nuuhki antaumuksella keuhkoihinsa toisen tuoksua, joka oli hänelle niin tuttu ja turvallinen. Hypnos tuoksui unikoilta, kesäyöltä ja lisäksi vielä joltakin, mitä Thanatos ei osannut nimetä. Tuoksu oli lämmin ja rauhoittava, se kietoi stressaantuneen jumalan itseensä saaden hänet huokaisemaan tyytyväisenä.
Hetken veljekset vain olivat siinä hiljaa, toistensa syleilyssä. Sanoja ei tarvittu, teot puhuivat tarpeeksi. Tuon hiljaisuuden rikkoi lopulta Hypnos, jonka kädet olivat edelleen löyhästi kietoutuneina kaksoisveljensä ympärille.
”Noh, veli, onko nyt hyvä olla?”
Hetken Thanatos oli hiljaa, avaten kuitenkin lopulta suunsa: ”Ei”
Hypnos kohotti kasvonsa kohti veljensä kasvoja. Vaaleamman kasvoilta kuvastui selvä hämmennys ja ripaus loukkaantuneisuutta.
”Miksi ei?” unenjumala kysyi kurtistaen kulmiaan.
”Vielä puuttuu jotakin…” Thanatos kuiskasi tarttuen veljeään hellästi leuasta ja painaen sitten huulensa hitaasti toisen omille.
Suudelma oli lempeä, ja Thanatos nautti saadessaan maistaa veljensä maun pitkästä aikaa. Suudelmassa ei ollut himoa eikä halua. Se ei ollut sellainen suudelma, joka päättyisi siihen että jompikumpi kaataisi toisen sängylle, muttei silti sellainenkaan, joka vain muiskautetaan nopeasti toisen huulille ja peräännytään sitten äkkiä pois. Se oli pehmeä, kiireetön suudelma, sellainen, joka annettiin silloin kun haluttiin osoittaa kiintymystä sanomatta mitään.
Vetäytyessään suudelmasta Thanatos hymyili.
”
Nyt minulla on hyvä olla”, hän totesi vetäen kaksoisveljensä vielä kerran tiukkaan halaukseen.