BBC!Sherlock: Kasvoillaan vuosien arvet, silmissään ikuisuus, S, Johnlock

[Hallahäive]

Kirjoittaja: Hallahäive

Ikäraja: S

Paritus: Johnlock

Genre: En nyt oikein tiedä, mutta laitetaan vaikka Hurt/Comfort

Disclaimer: En omista Johnia tai Sherlockia, he kuuluvat BBC:lle, Moffatille ja Gatissille.

A/N: Tämä on aika lailla tajunnanvirtaa, nopeasti kirjoitettua. Sijoittuu post-reichenbach, kenties päivä Sherlockin paluun jälkeen. Tällaista tunnelmointia nyt vaan, ei liian vakavasti otettavaa. Hämärä otsikko on hämärä. Voi kun saisin vaihteeksi aikaan jotain pidempää... Kommentit ovat tervetulleita.

Summary: Kolme vuotta on pitkä aika olla näkemättä toisen kasvoja.


Kasvoillaan vuosien arvet, silmissään ikuisuus


”Näytät erilaiselta”, John mumisee, kuljettaa katsettaan pitkin kerran niin tuttuja kasvoja. Sherlockin iho on hieman päivettynyt, nenänvarteen on ripoteltu pisamia. Yksi, kaksi, kolme, seitsemän pientä, punertavaa kuiskausta vaalealla iholla. Hän miettii kuinka kauan aikaa tarvitaan piilottamaan auringon suudelmat, kuinka kauan ennen kuin merkit etäisyydestä hiipuvat. Poskipäiden kohdalla iho on silkkipaperia, kireäksi vedettyä. Hieman ylempänä silmien alla se sinertää, kertoo liian monista unettomista öistä. Johnin katse kiertää silmät, ei uskalla vielä kohdata suruakatkeruuttakaipuutarakkauttajotaeiehkäoleolemassa.

Hän keskittyy tummiin kulmiin, yhä selvälinjaisiin ja lähes mustiin. Hiukset, jotka lähes hipovat kulmakarvoja ovat yhä kiharat ja paksut. Ne eivät kuitenkaan ole enää samanväriset kuin ennen, eivät tummaa yönsävyä vaan hennosti punertavaa ruskeaa. Niiden sävy kutsuu valonsäteitä värjäämään ne pronssisiksi. Jotenkin hiukset saavat Sherlockin näyttämään nuoremmalta, haavoittuvammalta. John tuntee epämiellyttävän kiepauksen vatsassaan. Haavoittuvuus ei sovi Sherlockin kaltaiselle, ajatus vilistää hänen mielessään. Sitä seuraa toinen: tiedätkö enää millainen mies edessäsi on? Kolme vuotta on pitkä aika, puhumattomia ajatuksia, valvottuja öitä. Hän pudistaa päätään, ei välitä Sherlockin pienestä kysyvästä äännähdyksestä.

John kohottaa kätensä, pitkästä aikaa se ei tärise. Hän sipaisee Sherlockin hiusrajaa tämän värähdyksestä huolimatta. Hänen sormensa osuvat ohueen arpeen, joka alkaa vasemman kulman yltä ja päättyy juuri ennen poskipäätä. Tänään ei ole vielä aika, hän päättelee Sherlockin tärähtävästä henkäyksestä, mutta hän saa vielä tietää, mistä arpi on tullut. Sherlock saa kertoa sen tarinan, samoin kuin kaikkien niiden, joita John ei ole vielä ehtinyt havaita. Sen verran hän on velkaa.

Lopulta John terästäytyy, katsoo silmiin, jotka kummittelivat hänen unissaan kuukausia. Juuri nyt ne ovat sekoitus vihreää ja hohtavaa harmaata ja niin terävän keskittyneet. Jostain pupillien reunoilta hän lukee pelkoa, epävarmuutta. En kai liian erilaiselta? Ne ovat samat silmät, jotka kerran kohtasivat hänen katseensa mikroskoopin ylitse. Vanhemmat vain, enemmän nähneet.

John hymyilee. Hän hymyilee tavalla, jonka oli jo ehtinyt unohtaa. Kaikki ei ole vielä hyvin heidän välillään, mutta se tulee olemaan. Hän katsoo, kuinka Sherlockin silmät kirkastuvat ja miten hänen toinen suupielensä nousee varovasti vastaamaan Johnin ilmeeseen. Kolme vuotta on pitkä aika, mutta he selvisivät. Hädin tuskin, mutta kuitenkin. Juuri nyt muulla ei ole väliä.

[Mustekehrääjä]

Miksi ihania Sherlock-fikkejä ei kommentoida? Noo, Naby päätti korjata asian anakin tämän ficin kohdalla! ^^

Ensimmäinen asia, joka tuli mieleen tätä lukiessa oli vaan voinawwseisaakiusiitääonliiansöpöänawws. Sait ihanasti vangittua tuon pienen hetken, että se tuli melkeinpä käsinkosketeltavaksi. Pidin kovasti siitä, kuinka onnistuit kuvaamaan Sherlockia, joka totta kai on muuttunut niiden vuosien aikana.
Tähän tekstiin on piilotettu niin paljon suloisia yksityiskohtia, etten voi muuta kuin awwailla ja fanityttöillä. Mitään rakentavaa en nyt satu keksimään, joten ehkä päästän itseni piinasta ja... (arvaat kai jo?)

Yksi, kaksi, kolme, seitsemän pientä, punertavaa kuiskausta vaalealla iholla. Hän miettii kuinka kauan aikaa tarvitaan piilottamaan auringon suudelmat, kuinka kauan ennen kuin merkit etäisyydestä hiipuvat.

Tämä oli yksi lempikohdistani. Minulla ei tietenkään ole mitään salaista rakkaussuhdetta pisamia kohtaan, ei toki.
 

Johnin katse kiertää silmät, ei uskalla vielä kohdata suruakatkeruuttakaipuutarakkauttajotaeiehkäoleolemassa.

Vielä toinen samasta kappaleesta, koska taisin pitää jopa kaikkein eniten ensimmäisestä kappaleesta. Lauseen loppu on niin suloinen ja tehokas, että olen melko varma huokaisseeni tuossa kohtaa ihan liian fanityttömäisesti.

Sherlock saa kertoa sen tarinan, samoin kuin kaikkien niiden, joita John ei ole vielä ehtinyt havaita. Sen verran hän on velkaa.

Yksinkertaisuudestaan huolimatta tää kohta on ihana. Se saa tekstin muuttumaan enemmän eteenpäinkatsovaksi, ja on suloinen ajatus Johnista kuuntelemassa Sherlockin tarinoita.

John hymyilee. Hän hymyilee tavalla, jonka oli jo ehtinyt unohtaa. Kaikki ei ole vielä hyvin heidän välillään, mutta se tulee olemaan.

Ja sitten tämä. Loppu on niin suloisen onnellinen ja toiveikas, että sille on pakko hymyillä, vaikka samaan aikaan tekee vain mieli nyyhkyttää.

Joten kiitos tästä, tämä oli ihan liian ihana ja nyt mä katoon häpeemään tätä kommenttia tuonne lumihankeen.

[Sisilja]

Tästä ficistä jäi mieleni sopukoille jännän maalausmainen kuva. Luin tämän heti kun julkaisit, mutta Sherlockin kasvot ja Johnin sanat "näytät erilaiselta" jäivät pyörimään päähäni päiviksi, joten minun oli pakko palata ja sanoa edes jotain!

Tästä tavallaan näkee, että tämä on kirjoitettu tajunnanvirralla. Tai sitten kuvittelen näkeväni sen nyt, kun luin A/N:si. Joka tapauksessa, virtausmainen tyyli on ehkä tuonut tähän tiettyä pysähtyneisyyttä, takertuneisuutta. Mitään ei sinänsä tapahdu, tekstin käsittelemä hetki on lyhyt, ja silti tässä tapahtuu paljon. John tapaa vuosien jälkeen Sherlockin, joka on samaan aikaan kovin tuttu ja silti vieras, ja tekstin ydin on juuri Sherlockin ulkonäkö, muutos ja pysyvyys. On oikeastaan hirveän hienoa, kuinka tässä ei lyödä nyrkillä kasvoihin tai rutisteta tiukkaan halaukseen saati suudella, vaan Johnin kaipaus käy ilmi kädestä joka ei tärise ja joka kartoittaa jokaikisen muutoksen Sherlockin kasvoilla. Eikä Sherlock silti ole muuttunut liikaa! Silmät ovat samat ja kaikki tulee olemaan hyvin. Sanavalinnat ovat sinua (kuiskaavat pisamat, oih), tekstin rytmi on sopivan rauhallinen ja silti jollain tavalla kutkuttavan jännittynyt. Onhan kulunut kolme vuotta ja kolme vuotta on pitkä aika. Pidin ficistä kovasti, kiitos kun julkaisit. Ja hei, lyhyestä virsi kaunis, turha sitä on kilometrificcien perään haikailla kun tämäkin oli näin kaunis!

[Hallahäive]

Yhyy, olen pahoillani, että vastaamisessa kommentteihinne on mennyt näin pitkään. Kiitos niistä kauheasti <3

Naby: Oletpa suloinen. (Vastauksena kysymykseesi, arvasin...) Salainen rakkaus pisamiin on aivan hyväksyttävää...minun oli pakko tunkea ne sinne, liian vastustamaton idea. Kaiken kaikkiaan, älä nyt vain lähde lumihankeen, ettei tule kylmä! Kommenttisi lämmitti mieltä ja sai hymyilemään, ihanaa, että tykkäsit. Kiitos kommentoinnista<3

Susimus: Kiitos kommentistasi <3 Hauskaa, että ficci jäi mieleesi ja oli toimiva lyhyydestään huolimatta. Tahdoin tehdä jotain  post-reichenbach, joka on vähän nyrkiniskua tai suudelmaa hienovaraisempaa ja tämä hetki vain putkahti päähäni. Mutta siis, piparintuoksuinen kiitos kivasta kommentistasi, hienoa, että pidit

[Sacrifice]

.... *sanaton* Rakastan. Jos pitää lempikohtia lainata, lainaisin koko tekstin. Ihana. Niin suloinen. Jotenkin surumielinen. Täydellistä.

John kohottaa kätensä, pitkästä aikaa se ei tärise. Hän sipaisee Sherlockin hiusrajaa tämän värähdyksestä huolimatta. Hänen sormensa osuvat ohueen arpeen, joka alkaa vasemman kulman yltä ja päättyy juuri ennen poskipäätä. Tänään ei ole vielä aika, hän päättelee Sherlockin tärähtävästä henkäyksestä, mutta hän saa vielä tietää, mistä arpi on tullut. Sherlock saa kertoa sen tarinan, samoin kuin kaikkien niiden, joita John ei ole vielä ehtinyt havaita. Sen verran hän on velkaa.

Lopulta John terästäytyy, katsoo silmiin, jotka kummittelivat hänen unissaan kuukausia. Juuri nyt ne ovat sekoitus vihreää ja hohtavaa harmaata ja niin terävän keskittyneet. Jostain pupillien reunoilta hän lukee pelkoa, epävarmuutta. En kai liian erilaiselta? Ne ovat samat silmät, jotka kerran kohtasivat hänen katseensa mikroskoopin ylitse. Vanhemmat vain, enemmän nähneet.

[Hallahäive]

Sacrifice: Kiitos kun kommentoit Lievä haikeus oli tavoitteena, hyvä jos se myös tuli esiin. Olen iloinen, että pidit tästä. Kiitos vielä kommentistasi.

[Vlad]

Mähwww<3 aivan ihanaa. Olen sanaton<3 teksti oli ihanan haikea, mutta omasta mielestäni kuitenkin siellä oli vähän valonpilkahduksiakin, koska Sherlock on tullut takaisin eikä John ole enää yksin. Tai sitten oon vaan hassu. Tai molempia.

Ficci alkaa erilailla, mitä olen tottunut. "näytät erilaiselta" on jotenkin houkutteleva alku ja samalla se on jotenkin... no, sellanen... Erilainen, kivalla tavalla ja se n kiehtova. John on ihan oma itsensä muminoidensa kanssa ja Sherlock on ihana.

Ih, ih, ih. Koko tekstin ajan teki vain mieli rutistaa Johnia, kun se on ollut ihan ilman Sherlockiaan ja toisaalta taas ei haluaisi koskeakaan ihaniin hahmosiin, koska ne nyt vaan on just sellasia... ihania, niinkuin tämä ficcikin on ihana.

Oon tänään näköjään huono kommentoimaan, mutta ehkä tämä on ihan tarpeeksi kiva kommentti.

[Hallahäive]

Vlad: Ensin, pahoittelut vastauksen viipymisestä... Kommenttisi oli aivan suloinen ja rutistettava Hienoa, että tässä oli jotain erilaista ja että pidit siitä! Itse olen kiintynyt tähän ficciin, joten kiva, että muutkin tykkää. Kiitos vielä kovasti kommentistasi.