Ficin nimi: En osannut estää. Olisi pitänyt.
Kirjoittaja: HopeaKuu
Tyylilaji/Genre: angst
Ikäraja: K-11, sisältää itsemurhan, se nostanee tuonne?
Summary: "Sanoit lähteväsi. Selitit syitä lähtöösi. Pakkasit laukkusi. Vakuuttelit, että rakastat minua kaikesta huolimatta. Suljit oven. Veit syyni elää."
Sana/kuva/lause10-haasteeseen lauseella "Tarvitsen syyn nousta ylös joka aamu." -Addison Montgomery, Greyn anatomia
* * *
En osannut estää. Olisi pitänyt.Istun veneessä. Kesäyön hentous tuntuu hyvältä ihollani. Uskomaton rauha on viimein laskeutunut mieleni sopukoihin. Nyt minulla on suunnitelma.
Minä olisin tarvinnut sinua. Ei ollut oikein, että lähdit. Jätit minut aivan yksin meidän kaksioomme. Kylmät seinät alkoivat heti kuiskailla ja aiheuttivat päänvaivaa. En pystynyt työskentelemään, en nukkumaan. Aamuisin ei ollut syytä nousta ylös, ethän ollut enää hymyilemässä minulle. Värisin omassa tyhjyydessäni, niin yksin, että sattui.
Kun vedit peiton pois pääsi päältä, sydämessäni läikähti. Ei säikähdyksestä, kuten nauraen minua kiusasit, vaan rakkaudesta. Olit niin kaunis. Vaaleat hiukset lainehtivat rintojen päälle ja valkoinen hymysi täytti koko huoneen. Kun nauroit, koko maailma kieppui ympärilläni. Olin niin onnellinen. Halusin rutistaa sinut vasten itseäni, kun nyt viimein olin löytänyt sinut.
Kun näin sinut ensimmäisen kerran, tiesin, että sinä olit se, josta äiti oli minulle puhunut. ”Kyllä sen tietää sitten, kun oikea tyttö sattuu kohdalle.” Ja siinä sinä yhtäkkiä seisoit. En osannut suhtautua sinun liikkeisiisi. Sydämeni hakkasi lujempaa kuin koskaan aiemmin ja pääsinkin juttusille. Nauroin. Olit hauskaa seuraa ja sydämeni joutui vielä kovemmalle.
Valomerkin jälkeen seisoskelimme ulkona. Odotit ystävääsi ja heiluttelit autonavaimia. Selväpäisyytesi hämmensi minua entisestään. Pelotti. Ajattelit selkeämmin kuin minä. Ystäväsi tuli, minä panikoin. Lähtisit. Kun kysyin, saisiko ujo poika niin nätiltä tytöltä suukon, nousit varpailleen. Painoit huulesi vasten omiani vain hetkeksi. Sitten kävelit jo tiehesi. Pääni oli iloisena sekamelskana. Jäin hymyilemään tyhmästi jälkeesi.”Missä sä oot?”
”Älä äiti huoli.”
”Joko sä tuut kohta kotiin?”
”Mee vaan nukkumaan, kyllä mä itsestäni huolta pidän, oon jo iso poika.”
”No hyvä, pidä sitten hauskaa… Heippa.”
”Heippa…”
”…”
”Äiti?”
”No?”
”Mä rakastan sua.”
Kannoit muuttolaatikoita iloisena sisälle. Kun olit laskenut viimeisenkin maahan, tulit luokseni. Nappasit viimeisen laatikon minulta ja pyörähdit syliini. Kaadoit minut uudelle sängyllemme ja suutelit. Suutani, kaulaani. Painoit suukon otsalleni ja sait minut tuntemaan itseni pikkupojaksi – hyvällä tavalla.
Ihmettelit, kuinka onnellinen voikaan olla. Miten olit aina haaveillut tästä. Ihmisestä, jota rakastaa, paikasta, jota sanoa kodiksi. Olit aina ollut hyvä puhumaan. Rakastin kuunnella kirkasta ääntäsi ja kauniita, tunteikkaita sanoja, jotka osasit laittaa oikein päin.
Rakastelimme pitkään yöhön. Ympärillä oli laatikoita, matkalaukkuja ja seinät olivat tyhjät, kun aamulla heräsimme. Silti olin enemmän kotonani kuin koskaan aiemmin.Kyllähän minua jäätäisiin kaipaamaan. Kiristin köyden nilkkojeni ympärillä. Aallot keinuttivat venettäni. Tiesin, että tämä olisi syvin kohta kotijärvessäni. Kukaan minulle rakas ei pystyisi löytämään minua. Ei ehkä kukaan. Äitiä ja isää kävi sääliksi, mutta sisarukset pitäisivät heistä huolta. Minä olin kuollut jo monta kuukautta sitten. Ruumiini oli täällä, paikallaan, omassa huoneessaan, mutta en ollut ollut läsnä enää pitkään aikaan.
Kun kerroit, että olet lähdössä, en osannut sanoa mitään. Olisi pitänyt. Luulin, että tiesit jo, etten osannut puhua niin kauniisti kuin sinä. En ole koskaan osannut auttaa ketään.
Kun ovi sulkeutui jäljessäsi viimeisen kerran, jäin istumaan sohvalle. Siinä minä olin istunut koko ajan. Sanoit lähteväsi. Selitit syitä lähtöösi. Pakkasit laukkusi. Vakuuttelit, että rakastat minua kaikesta huolimatta. Suljit oven. Veit syyni elää. Minä istuin paikallani. En osannut estää. En osannut tehdä mitään.
Olisi pitänyt.Annoin ankkurin painua pohjaan rimpuilematta. Kylmä kangisti ja paniikki alkoi vallata mieleni. En enää koskaan hengittäisi. Vedin keuhkot täyteen kylmää ja likaista vettä. Kipu oli uskomaton.
Yhtäkkiä kelluin. Kelluin syvällä ja mitään ei enää tuntunut. Kasvosi ilmestyivät ja hymyilivät minulle. Nauroit kuplien, kuten aina. Hymyilin sinulle ja kuumat kyyneleet tuntuivat poskilla. Ei ollut enää kipua, eikä sydän enää ollutkaan särkynyt. Hymy jähmettyi lihaksiini ja nyrkkiin puristamani sormet aukesivat. Olin tullut taas kotiin.
