Fikin nimi: Puoli vuotta pakoaikaa
Kirjoittanut: KyynelPuro
Ikäraja: K-11
Genre: Romance,
Angst, FemmeHahmot/Summary: ”Sinä annoit minulle puoli vuotta pakoaikaa siltä, mitä minä kaikkei eniten halusin.” Elikkä lyhyt originaali siitä, miten toiset pakenevat tunteitaan ja toiset roikkuvat niissä henkensä kaupalla, tietämättä, että lopputulos on kuitenkin kaiken sen koetun summa. Hahmoina omaluomani Tori ja Misha (kyllä, hän on tyttö).
Verrannollisuus todellisuuden ihmisiin on vain minun päässäni. Muuta: Fikki osallistuu
Genrehaasteeseen genrellä
Romance.A/N: En oikeastaan tiedä, mistä tämä tarina tuli. Ja tää on muutenkin jotain niin erilaista verrattuna siihen, mitä yleensä kirjoitan :’D Tosin femmeä voisin tämän perusteella mielestäni kirjoittaa enemmänkin. Toivottavasti joku sentään tykkää, tämä on ensimmäinen “fikki”, jonka julkaisen Finiin ^^
oOoOo
Eteeni pysähtyivät tutut maiharit. Sinulla oli ollut ne varmaan viimeiset viisi vuotta; nahka oli kulunutta ja kuraista, tuntui sormissa pehmeältä. (Tiesin sen, koska olin aina istunut jalkojesi juuressa ja nauttinut siitä pehmeydestä käsiäni ja poskeani vasten.) Narut olivat rispaantuneet päistä ja katkenneet varmaan kymmenen kertaa, vaihdettu välillä uusiin ja nyt työnnettyinä kengänvarsiin.
Et ollut koskaan oikein tiennyt, millaisten housujen kanssa niitä kenkiä pitäisit. Nytkin sinulla oli päälläsi löysät tummat farkut, joiden polvessa oli reikä - tahallaan tai tahattomasti tehty. Joskus ne olivat olleet maastohousut, kerran jopa kullanhohtoiset trikoot.
Viimeksi olin nähnyt sinut puoli vuotta sitten. Silloin olit tuijottanut minua kylmästi ja pamauttanut oven kiinni nenäni edestä. Pakottanut minut kokoamaan itseäni kuilun pohjalta, vaikka olinkin ulkoisesti hymyillyt ja kääntänyt toisen posken. Ulkoa olin ollut pelottavan tyyni samalla kun sisälläni kaikki oli hitaasti murennut ja muuttunut merkityksettömäksi. Sinä et edes ollut huomannut, pyyhkinyt minut vain elämästäsi.
Heilautit auringonlaskunpunaiset etuhiuksesi kasvoiltasi ja tunsin kurkussani palan. Ne hiukset olivat joskus puristuneet nyrkkeihini ja liukuneet sormieni välistä, kun olit suudellut kaulaani ja mumissut jotain turhaa onnellisuudesta ja kauneudesta. Ne olivat yhtä villit ja sekaiset kuin aina, valuivat välittömästi uudestaan silmillesi kun painovoima otti taas ohjat.
Silmien ympärillä oli niin paljon mustaa kajaalia, että joku olisi voinut kuvitella sitä maskiksi, halloweenbileisiin tekaistuksi. Tiesin kuitenkin, että suttuinen meikki johtui siitä, ettei sinulla ollut kärsivällisyyttä rajata ohuemmin, eikä toisaalta asennettakaan. Siistiys olisi vaikuttanut sinun persoonasi vähättelyltä.
Musta väri kuitenkin muutti katseesi teräksen harmaaksi, vaikka todellisuudessa se oli sininen. Sulavan jään sininen, niin sinä olit joskus sanonut. Arvioit minua ripsiesi alta, tuijotit suoraan silmiin, vaikken ollut antanut siihen mitään lupaa. Koska sydämeni ei kestänyt sitä. "
Misha?"
Olisin tunnistanut sen äänen missä vain, ja siksi toisaalta sekä vihasin että rakastin sitä. En tiennyt mitä sanoa, puristin vain sormillani pöydän reunaa ja nojasin lantiotani siihen tiukemmin. Ihan kuin tykyttävä kipu lantioluissa olisi estänyt menettämästä kykyä olla vielä osa tätä maailmaa. Ihan kuin se olisi estänyt imeytymästä siihen kuiluun, jonka läsnäolosi niin pitkän ajan jälkeen sai taas aikaan. Olin luullut jo päässeeni yli, mutta taisin yhä olla luvattoman kaukana siitä.
Huoneen valo osui yhtäkkiä alahuulesi nurkassa killuvaan huulikoruun. Sen oli pakko olla uusi, en muistanut sitä niiltä ajoilta kun olin tuntenut huulesi kuin omat taskuni. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään pahaa: Koru sai sinut näyttämään vielä enemmän siltä, mitä sinä olit: Kapinallinen, omapäinen, itsetuhoinen. Rivouksia laukova pimeän puolen kasvatti. Maailma oli pakottanut sinut siihen lyödessään sinua mahaan muutaman kerran liikaa.
Joskus sinä olit ollut jotain muuta, joskus silloin kun en ollut vielä edes tiennyt sinun olevan olemassa. Muistin kotonasi näkemäni kuvat heppatytöstä, jolla oli pitkät vaaleat hiukset ponnarilla ja likaa kasvoissa ja ratsastushousuissa. Huoneesi oli ollut täynnä hevosjulisteita, kirjoja ja pieniä hopeisia hevospatsaita, jotka olivat näyttäneet muotoiltune harjoineen tarpeeksi teräviltä leikatakseen paperia. Olin pelännyt niitä ja niiden tyhjiä silmiä. En edes tiennyt miksi.
Suusi vääntyi yhtäkkiä hillittömään virneeseen ja sydämeni päätti sillä sekunnilla, että se ottaisi hatkat kunhan vain kylkiluut antaisivat periksi. Hetken päästä olit sen ruumiistasi hohkaavan yliluonnollisen kuumuuden kanssa kaksi metriä liian lähellä ja silmäsi olivat sen tarvitun kaksikymmentä senttiä alempana, kun nojasit pöytään molemmin käsin vangiten minut niiden keskelle.
“Se oot oikeesti sä!” Äänesi oli täynnä aitoa intoa ja iloa, niin erilainen verrattuna siihen, minkä muistin. Silloin lähtiessäsi se oli ollut niin kylmä, että olin jo pelännyt sen ansiosta jäätyneeni sisältä lopullisesti. Jäätyneeni niin pahasti, että seuraava isku särkisi minut pieniksi muruiksi ja sulaisin lopulta keväällä ohuiksi vesinoroiksi lattialaattojen saumoihin. Nyt oli kevät, enkä ollut vieläkään sulanut.
Silloin joskus olin rakastunut sinuun oikopäätä. Hypännyt pää edellä asvalttiin sen enempiä miettimättä, tietämättä, että asvaltti oli kovaa ja rikkoi luita. En ollut saanut katsettani käännettyä lyhyiksi kynityistä hiuksistasi ja olin vain kuvitellut sormeni niskavillojen sekaan, kutittamaan niiden lyhyitä latvoja korvien takana. Sormeni varmaan palaisivat hiustesi punaisissa liekeissä, kuten kaikille niille kävi, jotka lähtivät leikkimään tulella. Tai niin olin ajatellut.
Punastuin muistojen alkaessa putkahdella päähäni. Sinua ennen en ollut edes harkinnut rakastuvani tyttöön. Kun sitten olin nähnyt sinut pelkässä mustassa pitsissä, iho valkeana hohteena hämärässä ja silmät mustina halusta, en ollut enää voinut ajatella itseäni mihinkään muualle. Ja sinä olit nähnyt minussa jotain; minussa, joka olin kaikkea sitä, mitä sinä et ollut. Viaton, muiden tahtoon taipuva, epävarma, alistettu, yliherkkä, tylsä,
normaali. Ei hyvällä, vaan huonolla tavalla. Sillä tavalla normaali, että minut unohti heti kun käänsi katseensa pois.
“Mitä sä teet täällä?” mutisin niin hiljaa kuin pystyin. Yritin kaivaa kynteni pöytään, jotta en tarttuisi sinun paitaasi ja roikkuisi siinä kuin pikkulapsi. Hengityksesi kasvoillani oli liikaa, minulla oli kuuma jopa siinä läpinäkyvässä t-paidassa, joka paljasti altaan laihuutta ja luita. Asiaa ei auttanut yhtään se, että olin erittäin tietoinen mustan läpinäkyvän kankaan tuomasta turvattomuudesta. Sinun edessäsi olin aina alasti. Joskus se oli ollut hyvä asia, nykyään en enää tiennyt ja olin toivonut, ettei minun tarvitsisi enää koskaan kysyä sitä itseltäni.
Nostit kätesi vetäistäksesi hiuksesi vaihteeksi päälaelle, jonne ne jäivät pystyyn, valuen puoliksi ohimoille. Jouduin puremaan poskeni sisäpintaa, jotten olisi automaattisesti tarttunut yhteen suortuvaan ja antanut itseni unohtaa sitä puolta vuotta. Puolta vuotta pelkkää helvettiä, jonka sinä tunnuit sivuuttavan nyt pelkällä virneellä. Puolta vuotta, joka oli muuttanut minua enemmän kuin olin koskaan kuvitellut edes muuttuvani. Olin aina ajatellut muutoksen tapahtuvan, mutta toiseen suuntaan tai muista syistä. En jonkun puolihullun takia. En rakkaudesta.
Sormesi hipaisivat poskipäätäni ja sitten leukaa, pystyin tuntemaan kylmät väreet niskassani ja koko vartaloni tärisi. Polvet pettivät sillä sekunnilla ja jostain aivojen perukoilta, kuin selkärankaan iskostetusta muistista, löytyivät vanhat tunteet. Sillä hymyllä ja kiusoittelevalla asenteella sinä ennenkin olit minut saanut loukkuun, enkä sillä hetkellä muistanut enää sitä tarkoin suunnittelemaani pakoreittiä tästä ansasta.
Yhtäkkiä sormesi putkahtivat poskelta takaisin näkökenttääni, vangitsivat katseeni ja muistuttivat henkeä salpaavalla voimalla kosketuksestasi. Muistin ne ajat jolloin olin ollut valmis tekemään mitä vain,
ihan mitä vain, jotta olisin saanut tuntea kätesi myös siellä, missä niiden kaikkien muiden mukaan ei olisi kuulunut olla. Olin ollut valmis provosointiin, moraalittomaan toimintaan. Sellaiseen miesten utopiaan: viskiä rinnoille ja silkkiä kylkiluille ja sukkanauhat reisille, pitsisinä ja kieron kauniina.
Tietenkään mitään en ollut uskaltanut. Ja siksi sinä olit ehtinyt koskettaa minua ihan liian vähän.
Siniset silmät vangitsivat minut otteeseensa ja seuraavassa hetkessä olit vakavissasi, et enää leikkinyt. “Mä tulin takasin”, sanoit, aivan kuin olisin koko ajan tiennyt sinun tulevan. Olisi ollut valheellista väittää, että niin tosiaan olisi käynyt. En ollut edes uskaltanut toivoa paluutasi. “Tori…” kuiskasin ja käänsin katseeni vastustellen, mutta revit sen itsepintaisesti takaisin, jotta sait varmasti hukuttaa minut sen sulan jään alle. “Mä tulin takas
sun takias.”
“Sähän tässä olit se, joka lähti ja jätti mut tänne”, henkäisin ja revin sormet iholtani, tarjosin sinulle sulan jään vastineeksi tummaa metsää. (Silmäni olivat kuin sateinen metsä: kuraisen vihreät, eivät yhtään kauniit.) Virneesi valahti samantien ja päästit minut vapaaksi käsiesi välistä. Tajusin heti kaipaavani takaisin syliisi, takaisin siihen ainoaan turvapaikkaan, joka minulla oli koskaan ollut.
Et edes näyttänyt hermostuneelta, mutta katseesi oli surullinen. “Mä tiiän,
mä tiiän”, hoit ja nykäisit hiustesi latvoja, kuin olisit halunnut repiä ne päästäsi. Kuluneen nahkatakkisi solki repsahti kaulallesi ja hakkasi solisluusi kaarta, sai minussa aikaan outoja kuumia aaltoja. Se sai minut muistamaan kuinka olit joskus kesähelteellä tiputellut jääpaloja toppini sisään ja nauranut käheästi kerätessäsi niitä pois hampaillasi ja huulillasi, tiputellen samalla vaatteitani yksi kerrallaan nurmikolle. “Mä vaan halusin antaa sulle mahollisuuden paeta, paeta mua ja mun tunteita.”
Räpäytin kerran silmiäni kuin peura ajovaloissa, hetkeä ennen auton törmäystä. “Mä halusin antaa sulle aikaa unohtaa mut kokonaa, koska mä… Mä oon yhtä ku ongelmia”, sanoit paksulla äänellä ja hymyilit päälle. Rikkinäisen ja haavoittuvaisen hymyn, joka paljasti minulle sen osan sinusta, jonka olit niin tarkasti valanut muuriesi sisälle. Joka minulla oli ollut etuoikeus nähdä.
Nostin käteni vaistomaisesti hipaistakseni vasemman kulmasi halkovaa arpea, täydellisyyttä halkovaa epätäydellisyyttä. Sitä sinä olit aina hokenut kaikille: Että olit vaaraksi, että kaikki mihin koskit, kuoli. Koska sinun mukaasi kaikki ne ihmiset, joiden kanssa olit joskus suhdetta rakentanut, olivat jättäneet sinut puolen vuoden jälkeen. Puolen vuoden lelu, sitä sinä olit itsesi mukaan heille ollut. Ja silti tiesin, ettei kukaan heistä ollut vapaaehtoisesti kävellyt pois elämästäsi. Eikä kukaan heistä koskaan unohtaisi sinua, koska sinä olit kuin pyörremyrsky, joka repi puiden sijaan sydämiä juurineen irti ja otti ne mukaansa.
Silti sinä vain jatkoit, painaen sanojen välissä kämmeneeni kevyen suudelman. “Mä en vaa osannu olla poissa. Mä rakastan sua, Misha.” Loit minuun yhden vilpittömän katseen, ja minä uskoin.
Sydämeni rakastui sillä sekunnilla uudestaan, eikä enää ollut mitään tietoa siitä, että olin joskus yrittänyt päästä sinusta yli. Ihan kuin minä kaikista maailman ihmisistä olisin edes kyennyt siihen, unohtamaan sinut. Sinut, jonka kaiken järjen mukaan olisi kuulunut unohtaa minut, ei tunnustaa rakkauttaan kerran jo pois käännyttyään.
Nyökkäsin sinulle kerran, vastauksena lausumattomaan kysymykseen, jonka tiesin sinun esittäneen päässäsi. Kätesi sujahti jo valmiiksi olemattoman paitani alle, hipaisi kevyesti lantioni kaartuvaa luuta, juoksi kylkiluitani pitkin kuin pianon koskettimilla. Jokainen kosketus kertoi, kuinka sinä vaalit minua, kuinka sinä olit valmis uhraamaan sillä hetkellä kaiken minun puolestani. Ja minusta tuntui kuin olisin hukkunut siihen tunteeseen minun merkityksellisyydestäni, siitä, että kerrankin minä en ollut se, joka roikkui henkensä kaupalla muiden käsivarsissa saamatta kuitenkaan pitävää otetta.
Sitten kämmenesi kupertui hitaasti rintaliivini kupille, sormiesi päät hipaisivat paljasta ihoa mustan sametin ja puuvillan reunalla. Kätesi oli niin kylmä, että se tuntui kuumalta, tuntui polttavan reikiä ihooni, sulattavan vihdoin sen jään, jonka olit jättänyt jälkeesi. Enkä edes kyseenalaistanut sitä, että sinun jäädyttämäsi sulatettiin sinun jäisellä kosketuksellasi.
Suusi vaelsi kaulalleni tunnustellen, muistellen. Tutki kaulani kaaren, olkapäiden linjan, soliskuopan, leukaperät, korvalehden. Samalla mutisit hiljaa tuhanteen kertaan sanoja rakkaudesta ja ikävästä, kaikesta kauniista ja hempeästä, jotka saivat minut tuntemaan itseni kevyeksi.
Henkäisin kerran nautinnosta, mutta sinä nappasit henkäyksen suuhusi vangitessasi huuleni vihdoin suudelmaan. Ja ennen kuin kunnolla ehdin edes ymmärtää, ennen kuin sulin pelkäksi kaipuuksi huulillesi, kielesi tunkeutui huulieni välistä omistushaluisena ja päättäväisenä. Käteni tarttuivat takkisi liepeisiin, vedin sinut lähemmäs ja vihdoin tunsin taas palavani. Sinä herätit yhdellä huuliparilla sisälläni taas intohimon, raapaisit tulitikun hitaasti valkoisesta oranssiin tummuvalle liekille.
Jossain välissä olin nostanut käteni kasvoillesi, upottanut sormeni hiuksiisi. Ne olivat pelkkää punaista silkkiä, valossa osiksi kultaa, latvoista tummat kuin ne olisivat jo palaneet. Ihmettelin nopeasti, mielikuvituksessani, miksei sormiini tarttunut nokea ja jäänyt mustia viiruja, jotka olisivat kielineet muillekin minun polttaneen näppini kanssasi.
Ikuisuus kului. Ikuisuuden verran minulla oli käsissäni silkkiä ja polttavaa jäätä ja mustaa puuterituhkaa. Ikuisuuden verran
sinua.
Irtaannuit minusta hitaasti, kuin et olisi oikeasti edes halunnut sitä, koska mitäpä väliä joillain sellaisilla asioilla kuin hengittämisellä ja minun aivojeni toiminnalla oli. Sinä olit aina uhmannut painovoimaa, kuin mikää fysiikan laeista ei olisi pätenyt sinuun jostain kumman syystä. Tai sitten minä vain näin sinut erillisenä osana, kuin tähän maailmaan liitettynä. Punaisena pisteenä harmaan keskellä.
Loit minuun yhden pehmeän jäisen katseen ja hymyilin sinulle, painaen hellän suudelman suupieleesi, jotta pystyin tuntemaan huulikorusi kylmän metallin huulillani. Se hemmetin koru saisi minut vielä hulluksi, siinä oli liikaa mahdollisuuksia mielikuvitukselle. Liikaa mahdollisuuksia lapselliselle leikittelylle.
Koskit toisella kädelläsi hellästi paljasta selkääni, leikit nikamilla. Toinen kätesi silitti hiuksiani, upposi hiekanvärisiin sotkuisiin suortuviin. Omat käteni tärisivät poskillasi. “Mäkin rakastan sua”, vastasin hiljaa, sulkien silmäni ilmeeltäsi. Sekunnin verran olin varma, että sinä sittenkin vain perääntyisit, pakenisit, jättäisit minut taas. Olin jo valmis tarttumaan mihin tahansa sinussa, jotta olisin saanut sinut jäämään. Toista kertaa en antaisi sinun hylätä minua kuin rikkinäistä nukkea.
Sinä et kuitenkaan lähtenyt, vaan sormilleni tulvi kyyneleitä, kylmiä kuin kevään purot. Sinä hymyilit ja itkit, tärisit ilosta minua vasten ja yritit saada jotain sanotuksi, mutta epäonnistuit surkeasti. Ja minä en osannut kuin tuijottaa.
Koska - vaikka se saattoi kuulostaa julmalta - olin rakastunut juuri sinun kyyneliisi aivan ensimmäisenä. Sinun itkeviin kasvoihisi, silmiin, joista olin nähnyt itkiessäsi sieluusi, huuliin, jotka olivat maistuneet suolalta. Sillä aluksi sinä olit ollut minulle vain saavuttamaton ja kylmä kuori, kunnes yhtenä yönä sinä olit vuodattanut minulle surusi ja tuskasi. Hämärässä sinä olit turvautunut minuun, itkenyt märiksi omat ja minun kasvoni.
“Mä en enää ikinä jätä sua.”
Kuivasin kyyneleesi hellästi pois poskiltasi, käyttäen peukaloitani ja huuliani, saaden sinut räpyttelemään villisti. Hymyilin. “Enkä mä koskaa anna sun lähtee.”
oOoOo
A/N: Sellainen. Lyhyt, mutta ytimekäs. Heh
Kiitos jos jaksoit lukea ^^
// Lasikuula muokkasi ikärajan. Nykyisin ei ole enää K-13
