Ikäraja: S
Genre: drama, angst, romance, perussettii
Paritus: Poppy/Minerva
Vastuuvapaus: Row-täti omistaa Potterit, minä kupin teetä. Se ei oikeastaan ole sama asia.
Summary: olen vain hänen peilikuvansa ja salaisuuksia, meissä kaikissa on varjomme, minä en muuta olekaan.
A/N: Tämä idea on pyörinyt mielessäni jo hetken aikaa, mutta aiemmin en saanut oikein mitään järkevää paperille. Tyyli on erilainen kuin mitä yleensä kirjoitan, mutta itse kyllä tykkään. (: Lilsille ja Guadaloupelle pusuja esilukemisesta!
FF10: 01. Harmaa
Taivaalta sataa vettä; pisaroissa sadasosasekunnin heijastuksia ihmisistä, kaduilla kävelevistä juoksevista liian kiireisistä edes ajattelemaan. Istun kerrostalon rappusilla, niin reunalla, että oikea polvi kastuu yhden neljäsosan.
Kissa singahtaa kadun poikki, istuu viereeni; suon sille katseen. Kaivan kaavuntaskusta sätkän, sytytän vain ärsyttääkseni; hän ei voi sanoa mitään vaikka tahtoisikin. Kädetkin kaipaisivat rasvaa, minun hänen minun kosketuksissaan kuluneet, kynnet sentään muistin aamulla lakata, silloin ennen kuin istun tähän. (Odottamaan.)
Ulko-ovi aukeaa, naapurin vanha rouva rollaattorinsa kanssa ja kissa siirtyy sivuun vain sen verran kuin katoksessa mahtuu, luonnotonta. Emme tervehdi, nainen ei edes tunne minua eikä kissaa. Kerran kutsui teelle mutta ehkä minulla oli liian vahva silmämeikki, olin jatkamassa matkaa kaupunkiin.
Rouvan huoneissa oli haalenneet kukkatapetit ja tee samaa sävyä; hei sanoi ja minä sanoin no, hei, lihavassa ranteessa nahkahihnainen kello tikitti piinaavasti päätäni särkee. Pelargonioita punaisia ikkunalaudat täynnä, vaikka olisi tehnyt mieli istua niille. Hameessani oli sininen helma, se oli silloin kun se oli vielä uusi.
Tumppaan savukkeen seinämään (jälkiä suttukasassa; jos aloittaisin nyt, tekisin ehkä kuvion), avaan oven uudelleen ja päästän kissan rappukäytävään. Menen ylös hissillä, seitsemänteen kerrokseen, asunnon ostin kuolemansyntien takia ja toinen tulee rappusia pitkin. Sisällä ovet ovat harmaanruskeita, kopioita toisistaan; minun ovessani väärä nimi, pikkupojat taas asialla (sillä nehän minua vihaavat).
Riisun kengät, takaa kuuluu humahdus ja kahinaa. Ei ole kissaa, on Minerva. Kuivat kädet. Hiuksissa pisaroita, tuulahdus alkoholia. Rommikolaa. Ei kai se muuten taas tulisi mutta olen minä silti iloinen.
”Hei.”
”No hei.”
(ei sanoja kaipauksesta.)
Hetken olen epävarma; sipaisen hiuksia korvan taakse ja puren huultakin. Täällä me aina ja silti on niin vaikeaa, aloittaa, se peli jonka säännöissä olen jo epäonnistunut ja huijannut. Ei saa ei saa niin lupasin ja sitten rikoin, en särkenyt häntä kumminkaan, itseni vain. Ja seuraavana torstaina hän tuli luokseni uudelleen.
Nainen astuu lähemmäs, minäkin, olen vain hänen peilikuvansa ja salaisuuksia, meissä kaikissa on varjomme, minä en muuta olekaan. Kaadun sängylle hipaisusta, suutelen takaisin ilman pyyntöä, hän ei kysy olenko varma muistanko säännöt, minä en valehtele vaan huokaan hiljaa.
Iltapäivän varjot tanssivat seinillä, hänen kasvoillaan, ne ovat kaikki minussa eikä ulkona paista aurinkokaan. Painan sormeni tiukemmin vasten, imen ihoa kaulasta ja toisinaan tahtoisin purra, purra purra kuole mene pois minun elämästäni! ja sata samettiyökköä hänen hiuksissaan. En koskaan sano sitä ääneen.
Kun hetki on ohi, verhot ikkunassa näyttävät jälleen tummilta. Makaan hetken paikoillani, nousen. Kahvinkeitin päälle keittiössä ja vaatteet jo valmiiksi lattialla, astun suihkun alle ja revin lakat kynsistäni. Odotan oven kolahdusta, sitä ei kuulu tänään. Olen kai onnellinen.
Kuivaan hiukseni pyyhkeeseen, peitän märän vartalon hellemekolla. Ulkona on syksy.
”Kiitos”, nainen sanoo keittiössä, hörppii mustaa kahvia punaisesta mukista. Jos tämä menisi niin kuin minä haluan, sanottaisiin vain satukirjasanoja. Kiitos on karkea, se kertoo asioiden todellisen luonteen. Seksiä, satunnaisuutta, ystävyyttä korkeintaan. Mielessäni rikon posliinikuppeja, en vain itseäni.
Olen valheita, juon kahvia valkoisesta mukista ja maidolla, suutelen Minervaa uudelleen ja astun kolmen tunnin kuluttua suihkun alle, uudelleen. Uudelleen uudelleen uudelleen.
Istun sängyn laidalla, puen päälleni liivimekkoa. Tunnen kädet hiuksissani, letittävät ranskalaisittain; liian hieno sana, minun hiukseni ovat maantienharmaat.
”Minulla oli hauskaa.”
”Mmm.”
Letitys jää puolitiehen, saan suukon poskelle. Varon liikuttamasta päätä, hänen tekemänsä punos on minulle niin kovin arvokas. Kahvinkeitin naksahtaa päälle keittiössä, huomaavaisuusilluusioita.
Nousen sängyltä, kuuntelen sen narinaa ja katson ulos ikkunasta; kaupunki on kaunis mutta hiljaa. Kissa naukuu vaativasti eteisessä, sillä on pöyheä turkki ja silmälasikuviot silmien ympärillä. Avaan oven rappukäytävään, en hymyile edes kohteliaisuudesta.
Ulkona sataa, istun kerrostalon rappusilla; niin laidalla, että yksi neljäsosa polvesta kastuu. Tumppaan puolipoltettuja savukkeita talon seinään, katselen ohikiitäviä heijastuksia pisaroissa. Kadun yli juoksee vääriä kissoja.