Tämän otsikon alle on tarkoitus postata originaalisarjaani, jota olen ajatuksen tasolla hautonut jo pidemmän aikaa. Kyseessä ei varsinaisesti ole jatkis, vaan enemmänkin sarja toisiinsa liittyviä tarinoita.
Ficin nimi:
Pilvisen taivaan allaKirjoittaja: sharony
Ikäraja: K-11Tyylilaji/Genre: historiadraamaa
Yhteenveto: “Otin lopulta Väinöä kädestä kiinni ja puristin, en tiennyt mitä sanoa toiselle, jolla oli selvästi niin paha olla.”
A/N: Pitääköhän minun vielä selittää? Eletään suurinpiirtein vuotta 1920 ja tarinan päähenkilöt asuvat pienessä maalaiskylässä.
1 Isänsä poikaHaasteet:
Inspiroidu musiikista (Juha Tapio:
Poika) ja
Originaali10 #3 (sana paeta)
1920
Ovelta kuului kolahdus ja kylmää ilmaa tuulahti sisään. Oli jo myöhä, pienimmät sisarukset nukkuivat jo. Luulin isän tulleen sisälle ja vilkaisin ovelle ohimennen. Ei se kuitenkaan ollut isän tuttu hahmo. Naapurista Ahon Väinö ja Maija siinä seisoivat, Väinö puristi epävarmana lakkiaan kourassaan. Maija näytti itkeneen. Taas. Enkä minä tiennyt mitä sanoisin.
“Iltaa,” Väinö puuskahti lopulta, ja se havahdutti äitini kamarista katsomaan vieraita.
“Iltaa. Mitä ne Väinö ja Maija näin myöhään on kulussa?” äiti kysyi tultuaan pirttiin. Minä näin, että Väinö yritti olla kamalan iso ja aikuinen, mutta ei se itku silläkään kaukana ollut.
“Tuota. Kun se isäntä meillä taas…” Väinön ääni hiipui. Maija puristi Väinöä kädestä, ei päästänyt irti. Pienihän se Maija vielä oli, kahdeksan vasta, ajattelin, vaikken itsekään ollut kuin kymmenen.
“Tulkaahan sisään,” äiti huokaisi, “saatte nukkua pirtissä meijän mukuloiden kanssa.”
Ei se äiti Väinölle ja Maijalle ollut vihainen, minä tiesin. Siitä äiti oli vihainen, että lasten piti yön selkään lähteä kun ei kotona voinut olla. Niin äiti oli sanonut viime kerran jälkeen. Ja isä oli sanonut, että se oli jokaisen oma asia ja meidän ei pitänyt sekaantua siihen. Halusin kuitenkin ajatella, ettei isäkään halunnut ajaa ketään yönselkään tien päälle. Syystähän ne Väinö ja Maija olivat kotoaan lähteneet, ei ne sinne tänään enää menisi vaikkeivat yösijaa meiltä saisikaan.
Äiti antoi naapurin lapsille viltit peitoksi ja he saivat mytätä vaatteista tyynyn lattialle. Eihän se kaksista ollut, mutta juuri parempaa heillä tuskin oli kotonakaan. Kaikki meidän perheen isommat lapset nukkui pirtissä, ja nyt siis vieraatkin. Isä tuli sisälle ja tervehti vieraita niinkuin aikuisia ainakin. Väinö näytti helpottuneelta, kun kukaan ei kysynyt mitään siitä, mitä kotona oli tapahtunut. Minä en ainakaan edes halunnut tietää. Isän piti tulla Väinön ja Maijan isän kanssa toimeen, eikä hänkään tainnut haluta tietää liikaa siitä, miten siellä perheelle kuria pidettiin. Maija kisusi minun pikkusiskoni Reetan kanssa ja vähän jo nauroi Reetan jutuille, kun tämä kertoi päivän touhuistaan. Minusta tuntui hyvältä, että Maija pystyi nauramaan, vaikka oli ollut niin surkean näköinen äsken tullessaan. Väinö sen sijaan näytti yhä vakavalta.
Olin minäkin saanut isän kädestä toisinaan, kaikki tuntemani lapset joskus olivat saaneet. Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa, sanotaan kuulemma Raamatussa. Aholla sitä ei ainakaan taidettu säästää. Väinöllä oli kaksi vanhempaa veljeä, mutta eivät nekään tainneet pitää nuorempiensa puolta. Väinö oli muutaman vuoden minua vanhempi ja Väinöstä näki jo, että siitä kasvaisi iso mies. Niinkuin isästäänkin. Ulkonäöltäänkin Väinö muistutti enemmän isäänsä kuin veljensä.
Kun olin jo melkein nukahtanut, kuulin kun ovi kävi taas. Väinö oli mennyt ulos. Olikohan se mennyt käymään tunkiolla? Ei se kuitenkaan tullut takaisin pitkään aikaan, ja minua alkoi vaivaamaan. Heitin huivin harteilleni ja hiivin perässä, yrittäen olla herättämättä muita.
Löysin Väinön liiterin takaa hytisemästä ja istuin viereen toisen pölkyn päälle mitään puhumatta. Pitkään me siinä istuttiin, ei puhuttu mitään. Ei Väinö näyttänyt itkeneen, vihaiselta se enemmänkin nyt näytti, vaikka olikin niin pimeää että oli vaikea nähdä. Otin lopulta Väinöä kädestä kiinni ja puristin, en tiennyt mitä sanoa toiselle, jolla oli selvästi niin paha olla. Nyt Väinö ei ravistanut kättä irti, vaikka tiesin, että muiden nähden se ei olisi antanut ottaa kiinni.
“Sano Aino, tuleeko minusta samanlainen kuin isästä?” Väinö kysyi.
“Ei tietenkään!” kauhistuin ja löin käden suulleni.
“Kaikki sannoo, että minä oon niinkuin isä. Ne ajattellee, että se on kehu, mutta kun tuntee meijän isännän… Minä haluaisin olla mitä tahansa muuta kuin sellainen.”
“Sinusta voi tulla mitä ikinä sinä haluat,” vakuutin Väinölle, vaikka tiesinkin, että kaikkeen ei mökin poika pystyisi. “Kun sinä oot joskus isä… Ei sinun tarvihe olla niinkuin teijän isä.” En osannut sanoa muuta, olin vielä ihan pikkutyttö vaikka sääli kourikin sydäntäni, kun katsoin Väinöä.
“Heti kun minä kasvan tarpeeksi, minä lähen,” Väinö puuskahti äkkiä. “Otan Maijan mukaan, en varmana jätä sitä tänne pieksettäväksi.” Me tiedettiin molemmat, ettei se niin helppoa olisi. Kyllä Väinö varmaan jonkun rengin paikan isommasta talosta saisikin, mutta ei niihin siskoa voinut viedä mukana. Ellei Maija sitten pääsisi piiaksi, mutta että sattuisi samaan taloon pääsemään, siihen en kyllä uskonut.
“Niin sinun pittääkin tehä,” sanoin. Me oltiin taas hiljaa. Väinö taisi ajatella, ettei voisi lähteä mihinkään, jos ei saisikaan Maijaa mukaan. Minä ajattelin salaa, että haluaisin ehkä itse lähteä Väinön mukaan. Vaikka minun oli kyllä hyvä olla kotona, mutta jos joku olisi otettava, niin ottaisin mieluiten Väinön. Minusta tuntui joskus, että me olimme melkein ystäviä, vaikka olinkin nuorempi ja välillä Väinö antoi ymmärtää minun olevan ihan pikkukakara.
“Mennään sisään, ennen kuin joku lähtee hakemaan,” Väinö sanoi lopulta ja nousi. Minäkin nousin, ja puistelin roskia hameestani. Ennenkuin käännyin lähteäkseni sisälle, kallistuin nopeasti Väinöä vasten ja halasin häntä lujasti. Päästin yhtä nopeasti irti ja juoksin edeltä sisälle nolostuneena. Olin jo viltin alla, kun Väinö tuli perässä ja paneutui itsekin nukkumaan pirtin toiselle laidalle.
