Ficin nimi: Vesisilmät
Ikäraja: S
Kirjoittaja: yami (
Musta Helmi -foorumilla seikkailen nimellä Valo, muualla tätä ficciä
ei pitäisi olla)
Fandom: Pirates of the Caribbean, sijoittuu aikaan jotain ennen Mustan Helmen kirousta.
Tyylilaji/Genre: Draama, romance, angst, deathfic, oneshot
Vastuuvapaus: Kirjoitin tämä ficcin vain omaksi ja muiden iloksi, enkä saa tästä minkäänlaista tuottoa. Asiat, jotka tunnistat kuuluvan Pirates of the Caribbeaniin ovat Disneyn ja käsikirjoittajien jne. Kaikki muu on minun.
Paritus/Päähenkilöt: Selvinnee lukemalla, muutenhan tässä ei ole mitään jännittävää!
Yhteenveto: "Kuin salaa, tuijottaessaan mitään näkemättömin silmin ruusujen teräviä piikkejä ja arkun päälle tuhkasta siroteltua ristiä, mies upposi muistoihinsa."
A/N: Vesisilmät on viimekesäinen tuotos ficcikilpailuun. Kirjoitusvirheitä saattaa esiintyä normaalia enemmän, sillä tein tämän aikanaan hirveässä kiireessä, ja olen tullut tämänkin osalta sokeaksi virheilleni...
VesisilmätLaskiessaan valkean arkun päälle kolme tulipunaista ruusua mies tunsi sydämensä puristuvan kokoon. Hiljaisuuden vallitessa kaksi miestä alkoi ripotella ruosteisilla lapioillaan maan syliin lasketun arkun päälle tummaa multaa.
”Ei, odottakaa vielä hetki!” mies pyysi vaitonaisena, jolloin pappi, joka oli juuri siunannut arkussa olevan vainajan, nyökkäsi ja käveli kauemmas haudankaivajien kanssa antaakseen surevalle miehelle tilaa. Kuin salaa, tuijottaessaan mitään näkemättömin silmin ruusujen teräviä piikkejä ja arkun päälle tuhkasta siroteltua ristiä, mies upposi muistoihinsa.
Heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan tuntui olevan yhtä aikaisesti ikuisuus ja eilinen, vaikka siitä taisi oikeastaan olla melkein kaksikymmentä vuotta. Hänen tuleva vaimonsa, nuori tyttö silloin, oli punastellut erään kokonaisen jumalanpalveluksen ajan, kun mies, silloin vielä nuorukainen, oli katsellut tyttöä ja kuiskaillut hänelle salaa korvaan sanan tai kaksi. Nuori poika oli ollut vielä silloin vallaton ja rajaton, hän oli uskonut olevansa vielä voittamaton ja halutessaan muiden tavoittamattomissa. Mutta kuinka olikaan käynyt? Tuo kaunis tyttö oli vedenvihreillä silmillään lukinnut pojan katseen itseensä, pehmeillä huulillaan saanut pojan janoamaan suukkoa enemmän kuin mitään ja tehnyt nuorukaisen yöt unettomiksi miehen unelmoidessa varreltaan hennosta ihanuudesta.
Ja pian, koska poika ei kyennyt pitelemään itseään, hän alkoi liehitellä tyttöä omakseen. Tyttö nauroi hänen kanssaan, tyttö kuunteli häntä, tyttö kertoi hänelle salaisuuksiaan ja he kietoutuivat toistensa ympärille yhä tiukemmin. Mutta, toisin kuin poika oli toivonut, erehtyi tyttönen suutelemaan häntä vain kerran. Ensisuudelman jälkeen tyttö oli itkenyt katkerasti, ja ihmetellessään hädissään sen syytä poika sai tietää, että he molemmat olivat tehneet kammottavan virheen: heidän ei tulisi rakastaa toisiaan miehen ja naisen tavoin, vaan ystävän, koska se ei ollut heidänlaisilleen sopivaa. Poika oli eri mieltä, hän vaati nuoruuden innolla erilaisten ihmisten vapautta valita oma tie maailmassa ja sai tytön rauhoittumaan innostuneilla sanoillaan. Sen jälkeen tyttönen ei häntä kuitenkaan suostunut suutelemaan, vaikka poika tiesi, että tyttö olisi halunnut.
Lopulta nuoreksi mieheksi varttunut poika ymmärsi, että hän halusi tuon nuoruutensa kukkaan puhjenneen neidon omakseen ikiajoiksi, ja kosi häntä. Polvet vapisten, olkapäät nykien ja ääni värähdellen nuori mies kysyi: ”Tuletko vaimokseni?” ja sai vastauksekseen puhdasta rakkautta henkivän katseen ja vienon hymyn. Kysymyksellään nuori mies oli näet saanut rakkaimpansa liikuttuneeksi niin, ettei neito saanut sanotuksi sanaakaan. Silmät säihkyen nuoripari pyysi lupaa vanhemmiltaan saada toisensa, eivätkä vanhemmat asettuneet nuorten tielle: he näet näkivät, ettei olisi mitään hyötyä ja syytä estää rakastuneiden saada toisiaan. Muu yhteisö suhtautui kihlaukseen hämmästellen, mutta lopulta hyväksyvästi. Hääjuhlan asettamiselle vanhemmat kuitenkin asettivat yhden ehdon: heidän tuli kerätä ensin kokoon tarvittavat rahat kodin pystyttämiseen.
Nuori mies pestautui kauppalaivaan miehistön jäseneksi neidon jäädessä ompelemaan liinoja ja vaatteita tulevaan kotiin ja muiden tarpeisiin. Mies huomasi viihtyvänsä merillä yllättävän hyvin. Työ oli raakaa, yksinkertaista ja raskasta, mutta tyrskyt, nouseva aurinko, meren tuoksu ja suuri vapauden tunne yhdistettynä aavalla merellä tuntuvaan tunteeseen ihmisen suunnattomasta pienuudesta sai merellä elämisen varjopuolet tuntumaan hyvin pieniltä. Palkkio toisensa jälkeen mies pääsi lähemmäs tavoitettaan ja lopulta hän saattoi suunnata kulkunsa kohti kotia.
Askellessaan tutuilla poluilla oli kulunut vuosi. Morsiamensa nähdessään mies tunsi, että kaikki nuo päivät olivat olleet sen suuren kaipauksen ja ikävän, joita hän oli tuntenut tähyillessään pilvettömälle yötaivaalle, arvoisia. Hänen rakkautensa oli kauniimpi kuin koskaan ja hän tahtoi rakkauttaan enemmän kuin milloinkaan.
Häät olivat yksinkertaiset ja pienet, koska heillä ei ollut varaa kovin suuriin juhlallisuuksiin, mutta siitä huolimatta ne olivat kauniit ja tunteikkaat, heidän omansa. Kun mies yön saapuessa iäisyydeltä tuntuneen ajan jälkeen sai kantaa vaimonsa heidän pienen talonsa kynnyksen yli, hän tunsi vihdoinkin tulleensa kotiin. Viimein hän sai suudella rakastaan vapaasti ilman huolta.
Ensimmäiset vuodet miehenä ja vaimona olivat hyvin onnellisia. He eivät olleet missään nimessä rikkaita, rahankäytöstä piti tarkasti pitää huolta, mutta he eivät kokeneet olevansa köyhiä millään tavalla: olihan heillä toisensa. Työ merillä oli osoittautunut hyväksi tulonlähteeksi, minkä vuoksi mies lähti kerrallaan useiksi kuukausiksi merille ansaitsemaan rahaa kotinsa pystyssä pitämiseksi. Vähitellen miehen nimen arvo merellä eläjien keskudessa kasvoi, ja hän alkoi saada enemmän rahaa tehdystä työstä.
Ei mennyt kauaakaan, kun nuoren vaimon ja hänen miehensä rakkauden tuloksena syntyi pieni poika. Pienokainen teki pariskunnasta oikean perheen, ja he tunsivat olevansa hyvin onnekkaita. Poika osoittautui jaloilleen noustessaan hyvin vilkkaaksi ja eläväiseksi äitinsä silmäteräksi, jota kukaan ei kyennyt vastustamaan. Äitinsä silmät saaneena poika kuvasti muuten isäänsä. Ruskeat ja karheat hiukset ainaisessa takussa pieni poika osasi jo parin vuoden iässä tehdä omia kolttosiaan ajaen äitinsä välillä nolostuttaviin tilanteisiin. Nuori mies hankki yhä perheen leivän ja muun elannon meriltä.
Toisen lapsen, toisen pikkuisen pojan, jolla oli isänsä silmät, mutta äitinsä suu ja nenä, syntyessä rahatilanne alkoi muuttua tiukaksi. Pariskunta valvoi myöhään yöhön laskien välttämättömyyksien ja saatavien tulojen summaa lopulta päästen toivottuun tilanteeseen. Mies olisi halunnut antaa vaimonsa keskittyä vain heidän lastensa kasvattamiseen, minkä vuoksi hän vietti yhä pidempiä aikoja merillä. Rahat riittivät juuri ja juuri, mutta poikien kasvaessa perheen menot kasvoivat liian nopeasti tuloihin nähden. Huoli perheen pärjäämisestä alkoi näkyä kummankin harteilla ja kasvoilla. Elämä, jonka he olivat kuvitelleet kestävän ikuisesti huolettomana onnea täynnä, alkoi näyttää heille varjopuoliaan. Hyvinä päivinä ja aikoina murheet unohtuivatkin heidän rakkautensa kestäessä huonotkin ajat.
Ajat olivat kovia muillekin kuin heille. Kylmät yöt palelluttivat itämässä olleen viljan useana vuonna peräkkäin, ja heidän kotinsa alueella syntyi puute ruuasta. Puute nosti hintoja, mikä teki perheen elättämisestä yhä vaikeampaa. Lopulta vaimo ja viisi- ja kolmevuotiaat pojat joutuivat tekemään raskasta työtä vähästäkin ansionlähteestä. Miehen huoli syveni, koska hän ei olisi halunnut lastensa joutuvan työhön vielä niin pieninä, mutta vaimo vakuutti työn olevan vain väliaikaista. Heille maksettiin huonosti, mutta saaduilla rahoilla pystyttiin ostamaan hiukan enemmän ruokaa nälkäisiin suihin. Heidän naapurinsa eivät voineet tai halunneet heitä auttaa, ja miehen perhe oli omillaan.
Sinä aikana pariskunnan suureksi iloksi vaimo huomasi tulleensa kolmannen kerran raskaaksi. Huoli perheen pärjäämisestä ja pelko vaimon selviytymisestä kasvoi miehen mielessä, sillä kotona käydessään hän näki vaimonsa ja poikiensa kapoiset kasvot ja liiankin hyvin erottuvat luut sekä tummat silmänaluset vaimonsa silmien alla. Naisen siro varsi oli hennontunut entisestään, ja hiljalleen kohoava vatsa mekon alla sai naisen näyttämään onnelliselta, mutta sairaalta. Mies tiesi, että he tarvitsivat kipeästi rahaa.
Eräänä kauniina aamuna tummatukkainen vastasyntynyt tyttövauva avasi siniset silmänsä isänsä sylissä, ja isä ymmärsi, että hänen olisi aika luopua joistain periaateistaan ja arvoistaan pitääkseen perheensä hengissä.
Isä, jo kauan sitten vastuuseensa ja velvollisuuksiinsa kasvanut mies, lähti jälleen merille, mutta pestautui laivalle, jonka tiedettiin olevan merirosvojen hallussa. Mies tarvitsi perheelleen rahaa niin kipeästi, että hän oli valmis ryhtymään rikolliseksi. Ja yllättäen mies huomasi, että merirosvouden rajattomuus ja vapaus viehätti häntä hävettävän suuresti. Työ muistutti yllättävän paljon töitä kauppalaivoilla, mutta erosi siinä, että he salakuljettivat kiellettyjä tuotteita, eivätkä he puolustautuneet piraatteja vastaan vaan hyökkäsivät ja veivät kaiken.
Jo lyhyen ajan sisällä mies ansaitsi tarpeeksi elättääkseen perhettään muutaman kuukauden ajan. Hän päätti palata kotiin.
Kävellessään viimeistä mailia mies kuuli jo kaukaa kirkonkellojen surullisen pauhun. Paha aavistus syttyi miehen mieliin ja hän lähti juoksuun – turhaan. Nähdessään vihdoin kirkon hautausmaalle hän pysähtyi äkisti. Hautausmaalla kulki pieni kulkue pienen arkun ja sen kantajien perässä. Raskas tunne laskeutui miehen sydämeen ennen kuin hän tajusi, ketä kannettiin hautaan. Huomatessaan vaimonsa surusta musertuneen olemuksen mies ymmärsi, että hän oli menettänyt lapsensa. Ilo kotiinpaluusta vaihtui kulkuetta kohti kulkevien askelien mukana sydämen turtumukseksi ja kivuksi.
Hänen vaimonsa kohotti katseensa ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, kun mies oli päässyt kosketusetäisyydelle.
”Meidän pieni tyttäremme”, vaimo itki hänen rintaansa vasten, kun mies yritti pysytellä rauhallisena ja rakkaansa tukena.
”Onhan meillä pojat”, mies kuiskasi lohduttavasti, mikä sai naisen kyynelehtimään entistäkin suuremmin.
”Ei... ei”, vaimo sai soperrettua.
Hetken mies oli hämmentynyt, mutta nähdessään ympärillään useita surullisia päänpudistuksia ja ilmeitä sekä kaksi pientä ristiä tuoreiden kumpujen päällä juuri kaivetun kuopan vieressä hän ymmärsi ja järkyttyi. Hän ei ollutkaan menettänyt vain tytärtä, jonka hän oli nähnyt vain kerran vastasyntyneenä. Myös kaksi pientä poikaa oli sulkenut silmänsä iäisyyksiksi.
Totuuden valkenemista seuraavat muistot olivat välähdyksenomaisia. Mies muisti, kuinka hän oli puristanut rakkaintaan rintaansa vasten kyynelten alkaessa valua hänen silmäkulmistaan. Mies muisti, kuinka hän oli laskenut tyttärensä hautaan kukkia ja kultaisen riipuksen, joka oli osa hänen suurta palkkiotaan. Mies muisti, kuinka kuumalta vaimon otsa oli tuntunut ja kuinka nainen oli yskinyt verta. Mies muisti, kuinka hän oli puristanut vaimonsa kättä ensimmäisten multapaakkujen tippuessa arkun kannelle ja sen, kuinka lopulliselta ja käsittämättömältä se oli tuntunut. Juurihan hän oli suukottanut tyttärensä pehmoista tukkaa, juurihan hän oli rutistanut nelivuotiasta poikaansa lähtiessään merille, juurihan hän oli opettanut kuusivuotiaan poikansa vuolemaan oksasta pillin! Ja nyt – kuin kirveen heilauttamana – se kaikki oli ohi. He kaksi olivat perhe ilman eläviä lapsia.
Myöhemmin mies sai tietää, että kaikki hänen lapsensa olivat sairastuneet keuhkokuumeseen ja lakastuneet ja kuolleet kuin kukat syksyn tullen yksi kerrallaan kuukauden sisällä. Hänen vaimonsakin oli sairastunut, mutta selvisi lopulta, vaikka olisikin toivonut voivansa lähteä lastensa mukana. Mies ei ollut valmis lähtemään maailmasta ihan vielä, vaikka hän tunsi välillä hukkaavansa itsensä heidän ympärillään vallitsevaan pimeyteen. Vasta nyt heidän naapurinsa ymmärsivät perheessä vallinneen hädän ja tuputtivat heille ruokaa ja vaatteita – mutta se oli jo aivan liian myöhäistä, ja katkerana mies käännytti ihmiset yksi kerrallaan kotinsa ovelta.
Nähdessään vaimonsa yhä kärsivän ja surevan kuin kaikki paha olisi tapahtunut eilen, mies päätti, että he muuttaisivat pois vanhalta kotiseudultaan. Sitä kautta, mies arveli, eivät muistot piinaisi niinkään paljon heidän kummankaan mieliä, vaan he pystyisivät aloittamaan vähä vähältä uuden elämän.
Niinpä mies pakkasi heidän vähät tavaransa kolmeen arkkuun, lainasi kuljetusmatkan ajaksi hevosta ja pestautui jälleen uuteen kauppa-alukseen. Mies lupautui työskentelemään palkatta, jotta saisi viedä vaimonsa Karibialle, Uuteen Maailmaan ja uusien mahdollisuuksien äärelle.
Heillä oli onnea, kun mies löysi sopivan asuinpaikan heille jo ensimmäisessä satamassa. Kyläläiset olivat ystävällisiä, ja muutama vanha nainen oli ilman pyyntöäkään valmis huolehtimaan surevasta vaimosta, kun mies oli merillä. Merirosvouteen hänen ei enää tarvinnut sortua. Heitähän oli vain kaksi.
Kului vuosi, toinenkin, ja yhä vain nainen suri muusta maailmasta välittämättä. Mies kysyi jo epätoivoissaan apua kylän naisilta ja sai vastauksekseen vain surullisen päänpudistuksen. Mies ei voisi tehdä mitään. Naisen toipuminen oli annettava Herran haltuun. Mies alkoi rukoilla. Hän anoi Jumalaa antamaan hänen vaimolleen takaisin sen elämänilon ja –halun, jotka hänen rakkaallaan olivat olleet kauan sitten. Vähitellen anominen muuttui epätoivoiseksi ja pakonomaiseksi, sillä nähdessään rakkautensa kuihtuvan päivä päivältä ja vuosi vuodelta, hän ymmärsi, että hänen vaimonsa ei koskaan palaisi enää ennalleen. Hän ei suostunut hyväksymään sitä ja lakkasi uskomasta Jumalan armeliaisuuteen ja pelastavaan voimaan. Vedenvihreiden silmien katse alkoi harhailla ja suuntautua muualle.
Mies pakeni ajatusta merille. Kaikki arvot ja ihanteet, joita hän oli vaalinut, olivat menettäneet merkityksensä lasten kuoltua ja naisen irrotessa hänen ulottuviltaan vähä vähältä. Pian mies lopetti viimeisenkin vastustelun ja nosti jälleen merirosvolaivan lippua mastoon. Merirosvona hän saattoi hetkeksi unohtaa rakkaansa haamun maissa ja nauttia tuntemastaan tuulesta ja mainingeista, vapaudesta.
Kului kolmas ja neljäs vuosi. Tuona aikana hänen vaimonsa ote todellisuudesta irtosi lopullisesti. Raskain sydämin mies palasi vaimonsa luokse ja vielä raskaimmin askelin hän palasi tuona aikana saavuttamansa aluksen kannelle. Miehestä oli tullut kapteeni, mutta hän ei osannut iloita siitä.
Usein hänen vaimonsa näki erikoisen laivan unissaan. Mustapurjeinen musta laiva purjeet laskettuina horisontissa, niin kaukana, että sen tuskin pystyi havaitsemaan, niin kaukana, ettei hän ehtinyt sen luokse ennen kuin se katosi. Laivalla oli, hän sanoi, heidän lapsensa, jotka kutsuivat äitiään ja isäänsä.
Vaimo sanoi usein, että lapsellista kuvitella, että hän voisi saada sen kaiken takaisin. Hän tiesi, että aiheutti suurta surua miehelleen. Todellisuus oli totuutta, unet valheita, kuvia menneisyydestä, joka ei koskaan palaisi. Silti, tapahtuneesta huolimatta, nainen halusi vain nukkua ja unelmoida ajasta, jota hän ei koskaan saanut eikä arvostanut sanojensa mukaan tarpeeksi ennen kuin oli liian myöhäistä. Hän unelmoi siitä, mitä ei koskaan tapahtunut.
Yö yön jälkeen vaimo unelmoi, päivä päivän jälkeen hänestä tuli surullisempi. Henkäys henkäykseltä hänen otteensa irtosi todellisuudesta, kun hän katosi kuvitelmiinsa, rakaidensa kasvoihin viimeisellä hetkellä. Ja lopulta hän oli vain haamu itsestään. Itkien mies katsoi nukkuvaa vaimoaan, jonka huulilla kareili onnelinen hymy vain hänen sulkiessaan silmänsä ja nähdessään lapsensa toteutumattomissa unelmissa.
Mies vietti yhä pidempiä aikoja poissa kotirannasta, yrittäen unohtaa vaimonsa kalpean haamun siinä kuitenkaan onnistumatta.
Moni aurinko nousi ja kuu laski ennen kuin tuli hyvästien jättämisen aika. Vaimolle nousi korkea kuume, ja viimeinkin, miehen pidellessä häntä sylissään, nainen nukahti viimeisen kerran ja jäi unelmiensa maahan. Vaikka mies oli hyvin surullinen ja murheissaan, hän oli myös helpottunut. Turha kärsimys, jota hänen vaimonsa oli joutunut kestämään, oli ohitse. Miehen ei tarvinnut enää huolehtia ihmisrauniosta, jota hän oli rakastanut ja yhä rakasti. Levollinen hymy iäisyyteen siirtyneen vaimon kasvoilla kertoi, että hänellä oli vihdoinkin rauha. Vihdoinkin mies ymmärsi, mikä laiva hänen vaimonsa unessa oli ollut. Laiva oli ollut kuolema, joka oli odottanut naista liian kauan.
Mies silitti kevyesti karheilla käsillään arkun pintaa ja katseli viimeisen kerran kolmea tulipunaista ruusua, heidän lastensa muistoa. Lapset oli saatettu haudata maailman toiselle puolelle, mutta tässä heidän henkensä olivat: heidän äitinsä ja isänsä rakastavissa sydämissä.
Barbossa painoi hattunsa päähänsä ja antoi kyyneleen tipahtaa ahavoituneelle poskelleen. Kaikki oli ohi, mutta tässä saattoi olla myös uuden alku. Hänen perheensä oli päässyt paremmille vesille, ja hän palaisi vielä joskus heidän seuraansa. Ei kuitenkaan vielä. Hän oli vielä nuori, vain nelissäkymmenissä, ja uskoi, että hänella olisi vielä oma kohtalonsa kohdattavanaan.
Barbossa nyökkäsi haudankaivajille ja papille, kääntyi kannoiltaan ja lähti jäämättä katselemaan vaimonsa arkun peittymistä multaan. Se ei ollut tarpeellista, koska hän tiesi, ettei hänen vaimonsa ollut arkussa. Vaimo ja lapset olivat kaikkialla hänen ympärillään, kaikkialla hänessä.