Kirjoittaja:Myself
Fandom: Viisi Legendaa
Vastuuvapaus: En omista mitään muuta kuin juonen (jos tässä nyt edes on sellaista...)
Genre: Draama nyt ainaskin
Ikäraja: S
Päähenkilöt/paritukset: Pakkasukko ja Jamie. Periaatteessa tää on paritukseton, mutta jos haluaa voi nähdä viittauksia Pakkasukko/Jamieniin
Summary: Perustuu muutaman vuoden jälkeiseen aikaan elokuvasta, kun Pakkasukko päättää palata katsomaan Jamieta
Haasteet: Multifandom-haaste II
A/N: Kävinpäs tänään päivällä kattomassa tän leffan elokuvissa ja no... sitten tuli yhtäkkinen halu kirjoittaa siitä ficci
En oo varma tiedänkö tarkkaan, mitä olen tekemässä, mutta hei, ei anneta sen häiritä! Enjoy, everybody!
Tulit takaisin, tulethan toistekin
Kuu loisti taivaalta ja tähdet tuikkivat kilpaa keskenään. Ilmassa oli pakkasta, joten niiden näkymisessä ei ollut ongelmaa. Kuu valaisi siluetin pojan hahmosta, joka liisi sen ohitse. Pojan hahmo näytti lentävän tuulenpuuskien mukana taivaan halki ja suuntaavan kohti edessä näkyvää kaupunkia. Kaupunki ei ollut kauhean iso, verrattuna muutamaan muuhun lähistöltä löytyvään, mutta silti poika suuntasi sinne eikä suurempiin viereisiin.
Lähempää katsottuna pojalla näytti olevan valkoiset hiukset ja tämän virnistäessä vilahtivat lumen valkoiset hampaat. Hänellä oli sininen huppari ja ruskeat housut, mutta ei ollenkaan kenkiä. Mukanaan hänellä oli suuri puinen keppi, minkä yläosassa näkyi vääntymä, aivan kuin koukku. Poika nauroi iloisesti kiitäessään taivaan halki.
*
Erään omakotitalon pihalla nuori poika katsoi yhdessä pikkusiskonsa kanssa miten heidän isänsä sytytti rakettia keskemmällä pihaa. Oli uuden vuoden aatto ja siksi ulkona näkyi harvinaisen paljon ihmisiä verrattuna sen hetkiseen kellonaikaan.
”Jamie, Jamie, katso!” Vaaleahiuksinen pikkutyttö kiljahteli ja osoitti taivaalle, mihin heidän isänsä sytyttämä raketti oli singonnut ja räjähtänyt, paljastaen suuren vihreän soikionmuotoisen kuvion.
”Se on hieno”, tytön isoveli vastasi naurahtaen siskonsa innokkuudelle.
Pojalla oli ruskeat hiukset. Siinä missä siskonsa hiukset olivat vaaleat pojan vivahtivat enemmän tummaan. Poika oli melko lyhyt ikäisekseen. Hän ajatteli kuitenkin itse optimistisesti, että hän oli vasta viisitoistavuotias ja jaksaisi odottaa varsinaista kasvupyrähdystään vielä.
”Oho! Katso, katso, katso Jamie!” Tyttö huudahti ja osoitti uutta kuviota, mikä oli syntynyt taivaalle. Siitä muodostui punaisen ja oranssin väreissä säihkyvä sydän. Jamie naurahti jälleen vastaukseksi pikkusiskolleen, jonka posket hehkuivat punaisina. Osittain innosta, mutta myös kovasta pakkasesta, mikä ulkona paukkui.
*
Tuulen mukana lentävä poika laskeutui kevyesti maahan. Hän otti puisella kepillään vauhtia ja hyppäsi ensimmäisenä näkyvän talon aidan yli ketterästi. Valkohiuksinen poika otti vauhtia uudestaan ja naurahti lähtiessään liukuun jäällä, minkä teki eteensä.
Poika rakasti vauhtia ja teki tarkoituksella hieman pidemmän lenkin kohti määränpäätään päästääkseen laskemaan lähistöllä olevan pulkkamäen alas. Poika naurahti iloisesti nähdessään pulkkamäessä myös olevat kaksi pikkupoikaa, jotka olivat juuri sytyttämässä rakettia.
Valkohiuksinen pysäytti vauhtinsa jäädessään katsomaan poikia. ”Eikö ole vaarallista ampua raketteja kahdestaan ilman aikuista?” Poika kysäisi, vaikka tiesikin, ettei tulisi saamaan vastausta.
Poika oli juuri lähtemässä uudestaan nopeaan liitoonsa, kun huomasi silmäkulmassaan, miten toisen pikkupojan sytyttämä raketti kaatuikin juuri ennen kuin sen oli tarkoitus lähteä taivaalle. Raketin uusi lentorata oli suoraan kohti poikia ja valkohiuksinen toimi refleksin omaisesti syöksyessään niiden kahden väliin. Hän heilautti kädessään olevaa puista sauvaa, jolloin raketin eteen ilmestyi kuin tyhjästä jääseinämä.
”Nä-näitkö sinä tuon?” Toinen pikkupojista kysyi ymmällään katsoessaan eteensä ilmestynyttä jäätä.
”Mistä tuo jää tuli?” Toinen jatkoi katsellen ihmeissään ympärilleen.
Sauvaa heilauttanut muita hieman vanhempi poika nauroi iloisesti puhaltaessaan molempia poikia päin suuret lumihiutaleet kämmeneltään. Pikkupojat räpyttelivät silmiään hämmentyneinä hetken hiutaleiden osuttua silmille, mutta pian kummankin katse tarkentui heidän edessään seisovaan noin teini-ikäisen näköiseen poikaan.
”Pakkasukko?” Molemmat pikkupojat henkäisivät.
”Minäpä minä! Olkaa ensikerralla ampuessanne raketteja varovaisempia, en ehkä ehdi joka kerta pelastamaan teitä”, Pakkasukko nauroi iloisesti.
”Minä olen aina uskonut, että sinä olet totta!” Lyhyempi kahdesta pikkupojasta julisti.
”Etkö juuri sinä jäädyttänytkin lammen mystisesti, niin, että pääsimmekin tänä vuonna aikaisin luistelemaan?” Toinen kysyi innoissaan.
”Kyllä kieltämättä minulla saattoi olla jotain tekemistä sen lammen kanssa... Minun pitää lähteä kuitenkin nyt, hei hei!” Valkohiuksinen sanoi ja otti vauhtia hypätessään uudestaan tuulen kyytiin.
”Heippa, Pakkasukko! Tule pian takaisin niin voidaan pelata lumisotaa!” Kuului mäeltä kahden pojan vastaus.
*
Jamie seisoi yksin kotinsa pihalla. Hänen pikkusiskonsa ja isänsä olivat lähteneet sisälle hetki sitten, mutta poika oli kuitenkin itse halunnut jäädä vielä hetkiseksi ulos. Ulkona oli niin kaunista ja raketit sekä kuu valaisivat pihaa. Poika istui päivällä siskonsa kanssa rakentamansa lumilinnan muurin päällä ja katseli keskittyneenä taivaalle.
”Pöö”, kuului yhtäkkiä kuiskaus Jamien takaa ja poika onnistui tiputtamaan itsensä muurilta alas ja mahalleen lumeen.
”Sori, ei ollut tarkoitus pelästyttää”, ääni jatkoi ja vaalea käsi ojentui pojan luo auttaakseen tämän ylös. Jamie tarttui käteen ja hymyili aurinkoisesti kääntyessään toista kohti.
”Pakkasukko! Sinä palasit sittenkin”, Jamie hihkaisi samalla kun tarttui käteen, joka nosti pojan ketterästi ylös.
”Totta kai minä palasin!” Pakkasukko nauroi samalla, kun pihalla seisovat pojat halasivat nopeasti toisiaan. ”Täytyy kyllä, myöntää, että sinä olet kasvanut ihan järjettömästi, sitten viime näkemän.”
”Kiva kuulla. Usein sanotaan vain, etten ole kasvanut juuri ollenkaan ja olen lyhyt ikäisekseni”, sai kalpeampi poika iloisen vastauksen.
”Tosiaan, siitä on kyllä vierähtänyt aikaa, kun viimeksi nähtiin. Kuinka vanha sinä nyt jo olitkaan? Viisitoista, vai? Voi pojat, sinusta on kasvanut vanhus”, Pakkasukko puhui nauraen aina välillä itselleen ja omille sanoilleen.
”Vanhus vai? Niin ja kuinka vanha sinä olitkaan? Muutama miljoonaa vuotta?” Jamie sanoi takaisin esittäen loukkaantunutta, mutta purskahti hänkin sitten helisevään nauruun.
”Se on mukavaa, kun palasit katsomaan minua”, Jamie sanoi naurun tauotessa vähän ajan päästä vähän vakavammin.
”Sinä olit ensimmäinen ihminen, joka näki minut todella, todella pitkään aikaan. En minä nyt sellaista unohda koskaan, en ikinä. Sen voin vannoa”, Pakkasukko vastasi ja katsoi puhuessaan nuorempaa silmiin.
Hetken he olivat vain niin, katsoivat toisiaan syvälle silmiin, hieman hämillään siitä, koska tilanne oli oikein muuttunut näin herkäksi.
”Kuinka kauan aiot viipyä?” Jamie kysyi lopulta katkaisten hiljaisuuden.
”En tiedä. Ehkä siihen saakka, kunnes menet sisälle nukkumaan. Minun pitäisi ehtiä vielä tänään pohjoiseen. Sinne on luvattu yöksi kunnollista lumimyrskyä, enkä aio alittaa asukkaiden odotuksia”, Pakkasukko vastasi kepeästi, mutta Jamien katse synkkeni hieman.
”Niinkö pian? Vastahan sinä tulit”, tämä yritti.
”Se on totta. Mutta minulla on vielä paljon tekemistä tänään. Aina uutena vuotena sattuu paljon onnettomuuksia ja minä olen sentään suojelija. Yritän parhaani mukaan estää niitä”, valkohiuksinen sanoi ja meni lumilinnakkeen muurille istumaan. Samaan kohtaan missä toinen poika oli äsken istunut. Lumi hänen allaan jäätyi hieman ja poika nosti kepeästi paljaat jalkansa muurille myös.
Jamie katsoi hetken miettiväisenä toista ja kysyi sitten: ”Eikö sinulla ole kylmä ilman kenkiä tässä pakkasessa? Minulla on kylmä, vaikka minulla onkin kengät.”
Pakkasukko nauroi ja ravisti päätään kieltäväksi vastaukseksi. Kai Jamie sen oli jo tiennyt, ettei Pakkasukolla voinut olla kylmä, mutta silti. Hän oli kai halunnut vain rikkoa hiljaisuuden.
”Jos sinulla on kylmä, niin kenties sinun pitäisi sitten mennä jo sisälle. En halua, että palellutat itsesi”, valkohiuksinen poika kysyi huolestuneesti.
”Näin on ihan hyvä. Kyllä minä kestän vielä vähän aikaa”, ruskeahiuksinen naurahti ja istuutui toisen pojan viereen muurille.
He istuivat siinä pitkän ajan katsellen taivasta ja vaihtaen välillä pari sanaa. Ei ollut tarvetta sen suurempaan jutteluun. Pitkän ajan kuluttua hiljaisuus kuitenkin rikkoutui kun Jamien kodin ovi avautui ja hänen äitinsä kurkisti sieltä unisen näköisenä ulos. ”Jamie? Oletko sinä vieläkin ulkona? Tule sisälle, kello on jo vaikka mitä. Eihän siellä näy enää rakettejakaan.”
Molemmat muurilla istuvat pojat hätkähtivät kuullessaan huudon, mutta toipuivat pelästyksestä nopeasti.
”Joo, äiti minä tulen ihan kohta”, Jamie huusi takaisin ja tämän äiti mumisi jotain siitä, miten poika palelluttaisi vain itsensä ulkona. Äiti kuitenkin vastasi lopulta myöntävästi, kunhan poika tulisi todellakin pian, eikä jäisi maleksimaan pakkaseen.
”Minä... minun pitää kai nyt sitten lähteä sisälle”, Jamie sanoi hiljaa kääntyen kokonaan Pakkasukkoon päin.
”Niin on parempi. Menet nukkumaan ja lämpimään, ettet palellu ihan kokonaan”, valkohiuksinen poika vastasi ja molemmat nousivat muurilta seisomaan.
”Tuletko... tulethan sinä vielä?” Jamie kysyi surullisen näköisenä katsoen Pakkasukkoa suurin silmin.
”Kyllä minä tulen, jos sinä haluat niin”, Pakkasukko vastasi hymyillen.
”Kyllä minä haluan!” Jamie sanoi hieman vaativan kuuloisesti ja halasi sitten Pakkasukkoa. Toinen ei ollut valmistautunut halaukseen ja meni hetkeksi hämilleen, mutta kiersi sitten hänkin kätensä toisen ympärille.
”Kyllä minä palaan vielä katsomaan sinua”, vaaleampi vannoi ja silitti kevyesti toisen selkää ennen kuin he irtautuivat toisistaan.
”Hyvä. Minä odotan sinua”, Jamie hymyili ja lähti sitten kohti kotinsa ovea vilkuttaen vielä taakseen jäävälle pojalle.
Pakkasukko seisoi monta minuuttia hiljaa ulkona vielä sen jälkeen, kun toinen oli mennyt sisälle. Sitten poika naurahti kevyesti otti maasta tukea ja hyppäsi korkealle. Hän antoi tuulen viedä hieman tavallista hiljaisemman itsensä mennessään pois.
A/N²:Kommentit olis ihania!
