Kirjoittaja: Harhakuva
Ikäraja: S
Tyylilaji: Jännitys/Rakkaus
Fandom: The Vampire Diaries/Vampyyripäiväkirjat
Paritus/Hahmot: Delena aka Damon/Elena.
Vastuuvapaus: En omista hahmojen ulkonäköä, nimiä, tai yhtään mitään.
Varoitukset -
Tiivistelmä:Damon piristää Stefanista murheissaan olevaa Elenaa, viemällä tytön kokeilemaan mitä hurjimpia juttuja.
Kirjoittajan kommentit: Kaikki minut tuntevat, tietävät että rakastan Delenaparitusta (eritoten Damonia itseänsä), joten sain sitten idean tämmöiseen lyhyehköön tarinaan. c:
Tarina sijoittuu 2-kauden jälkeiseen aikaan, kun Stefan on poissa.
"Damon, ei!". Kiljuin, mutta Damon veti minua jo sisälle autoonsa, semmoisella voimalla etten oikein pystynyt vastustamaan. Ainahan hän olisi pystynyt lumoamaan minut, mutta kun sattumoisin, kiitos Stefanin, kaulassani roikkui jo rautayrttinen kaulakoru. Ennen kuin huomasinkaan , istuin jo Damonin vaaleansinisen avo-auton mustalla etupenkillä. "Damon..", mutisin, mutta Damon hiljensi minut. " Elena, hys, Tästä tulee hauskaa. Älä ole noin hapan, se ei sovi sinulle. ". Toinen Salvatoren veljeksistä - se paha - painoi kaasun pohjaan, niin että renkaat vain ulahtivat uhmaavasti. Ihme kyllä, Damonin autossa ei soinut radio, ei ainakaan niin kovaa että kuulisin sen. Huokaisin. Jotenkin osasin kuvitella, että Damonin ja minun käsitys 'hauskasta' olivat keskenään tyystin erillaiset. Damon piti .. tappamisesta, ja minä pidin sylissä istumisessa. Näettekö? Olimme ihan erillaisia. Damonia itseään ei näyttänyt ympärillämme leijuva hiljaisuus haittaavan, hänen kasvoillaan oli edelleen se hänelle niin tyypillinen, omahyväinen hymynkaare, joka minun olisi tehnyt mieli pyyhkäistä oitis pois. Vilkaisin hänen sormeessaan olevaa sormusta, joka suojeli palamiselta auringossa. Nyt sitä mentiin. " Otatko tuota ikinä pois ? ", kysyin, nyökäyttäen päälläni sormusta kohti, välttäen kutenkin jostain syystä katsekontaktia. Damon hymähti, pitäen katseensa kuitenkin edelleen ajotiellä, mikä tietenkin oli vain hyvä - ainakaan emme pääsisimme hengestämme tällä reissulla. Toisaalta, tietenkin Damon olisi laittanut kolarin minun syykseni. Kuskia ei saanut häiritä.
Damon siirsi katseensa kerrankin minuun, hänen silmänsä melkein hyptonisoivat minua kysymään ei niin imartelevia kysymyksiä. Pidin suuni kuitenkin toistaiseksi supussa. Damon oli nyt suurinpiirtein ainut joka minulla oli, kun Stefankin oli kadonnut. "Elena. Et kai ajattele, otanko sitä pois kun olen suihkussa, alasti? Vaikka ei se minua haittaisikaan. ". Damon vastasi hymyillen niin itserakkaasti että tiesin että hän ajatteli, että muka haluaisin nähdä hänet alasti. Pudistin päätäni, purren huultani yhteen etten olisi sanonut mitään harkitsematonta. Ja sanottakoon, että Damonin seurassa kiusausta oli vaikea vastustaa. Vaikka olihan hän hurmaavakin, omalla, erillaisella tavallaan. " Ei. En halua nähdä sinua alasti, Damon. ", vastasin, vaikkei hän suoranaisesti sitä ollutkaan kysynyt. Tunsin punastuvani, vaikkei siihen ollutkaan mitään järkevää syytä. Sitten pysähdyimme.
" Damon, mihin me tulimme? " Kysyin, ennenkuin aavemainen hiljaisuus kerkesi
langeta yllemme. Olin asunut koko elämäni Mystic Falssissa, mutten tunnistanut paikkaa, jonne olimme tulleet. Damon naputti sormea, jossa hänen sormuksensa komeili, auton rattiin, ja ennenkuin huomasinkaan , oli hän singahtanut avaaman minulle oven. Ei niin Damonmaista.
Kurtistin hämmentyneenä kulmiani, nousten vaivihkaa ylös. Ketään ei näkynyt. Vain minä ja Damon. Kuinka.. niin. "Damon, minä en ole Katherine. " minä tokaisin, enkä ollut ollenkaan niin innoissaan kun olisi pitänyt olla. Damon käänsi silmiensä katseen tummatukkaista naisenalkua kohden, ja hapuili toisen hiuksia, vaikka loppujenlopuksi sulkikin vain fiinin autonsa oven takaani. Elena pohti, miksi hemmetissä hän oli lähtenyt Salvatoren
'pahis'-veljen matkaan. "Silmät kiinni." Damon kuiskasi korvaani, ja kun olin totellut hänen käskyään, hän lähti kuljettamaa minua jonnekkin.
Kun sitten avasin silmäni, huomasin olevani järkyttävän korkealla kalliolla, ja joku tuntematon
mies kiinnitti minuun narua benjihyppyä varten. Damon, sen sijaan.. odotti minua alhaalla,
ties kuinka monen metrin päässä. "Damon, minä en tosiaank--" Mutta pian Damon oli jo luonani, seisoi vierelläni. "Elena. Sinun pitää päästä tämän koko yhyy-stefan-jätti-minut-enkä-halua-elää-jutun ylitse." Nyt kun mietin, tajusin etten ollut nähnyt Damonin koskaan itkevän. Toisaalta, ei se ollutkan mikään yllätys koska eihän vampyyrillä tainnut olla edes tunteita. Huokaisin, siirtäen katseeni muualle. Jotenkin sain sanottua "Hyvä on", ja sitten
Salvatorey oli jo poissa. Kiljuisin, se olisi varmaa. Kysymys, joka pyöri päässäni oli kutakuinkin se että miksi Damon itse ei ollut täällä. Vaijerimies nyökäytti päätään valmiuden merkiksi, joten
vedin syvään henkeä ja hyppäsin.
Andrenaliini täytti suoneni, tuntui kuin olisin lentänyt.
Rohkenin avata silmäni, vain huomatakseni syöksyväni kovalla vauhdilla kohti maata. Huuliltani karkasi kimeä kiljaisu, mutta pian benjihypynnaru pongautti minut ilmaan niin
että en osunut maahan. Kun kaikki köysien irroitukset yms, oli tehty, kävelin takaisin Damonin
luokse joka hymyili omahymäisesti odottaessaan minua alhaalla. "No, oliko se niin kamalaa",
Vampyyri totesi tuttuun sarkastiseen sävyynsä, jääden odottaman saisinko raivokohtauksen/rupeaisinko itkemään tai jotain siltä väliltä. En vastannut mitään hänen
kysymykseensä, koska oletin että vastaus oli ilmiselvä. "No, mitä teemme nyt?", kysyin
jo pienellä mielenkiinnolla. Damon hymähti, ja nappasi minut syliinsä. "Jos vaikka.."
Irrottuiduin herran otteesta ja läksin kulkemaan edeltä. "Ei, ei, ehdottomasti ei.", tokaisin.
Lopulta saavuin takaisin auton luokse, ja Stefan palasi mieleeni. Vaikka Damon ei olisi
kuolemalla uhatessakaan myöntänyt sitä niin tiesin, että hän syytti itseään Stefanin kohtalosta. Stefan oli mennyt Klausin orjaksi jotta oli pelastanut veljensä hengen.
Stefan. Stefan. Stefan.
Vedin syvään henkeä, ja pian vampyyri oli jo rinnallani. "Kaikki ok?" Damon kysyi, mutta
en uskonut että hän oikeasti tarkoitti kysymystään. Nyökkäsin vaitonasena, ja kun tuo
yritti avata minulle auton oven, kiskaisin hänen kätensä - ihmeellisen helposti - irti ja
istahdin pelkääjänpaikalle. "Damon... minua väsyttää." Ja sen jälkeen suljin silmäni.
Seuraavan kerran kun avasin silmäni, auto oli pysähtynyt, ja Damon ihaili maisemia itselleen
tyypillinen pokerinaama kasvoillaan. Kun hän sitten huomasi, että olin herännyt, hänen kasvoilleen kohosi se liiankin tuttu, omahyväinen ja itserakkautta täynnä oleva hymynkaare.
"Huomenta, päivänsäde." Haukottelin, ja katselin ympärilleni. En tunnistanut tätäkään paikkaa. "Damon.... missä me olemme?" Päädyin kysymään jo toistamiseen, mielessäni käyden
epäilys, miten kaukana Mystic Falssista loppujenlopuksi olimme. Katsoin puhelimeni vastaamattomat puhelut, Stefan oli yrittänyt soittaa, samoin Jenna. Käänsin katseeni takaisin
vaitonaiseen Damoniin. "Odota." Pian kukkulantakaa kohosi joku tuntematon mies, hevosen
selässä. "Damon, mitä sinä----" Vampyyri painoi suunsa kädelleni. "Hsst. Te tytöthän suorastaan rakastette hevosia. Ole hyvä."
En tiennyt, oliko Damon lumonnut minut vai mitä oli tapahtunut, mutta pian istuin suuren,
harmahtavan ardannerin selässä, joka pärskähti ja ravisteli päätään niin että olin tipahtaa selästä. Kiljaisin, mutta hän vain virnuili itsekseen. "Sinä et sitten ole tainnut ennen ratsastaa", Damon totesi, ottaen askelia kauemmas muutoin niin ystävällisestä hevosesta.
Naurahdin, siristäen suklaanvivahtavia silmiäni. "Entäs sinä, näytät pelkäävän tätä hevosta
kuollaksesi." Vampyyrin kasvoilta ei saattanut tuolloin tulkita mitään; ei vihaa, pelkoa, surua.
"Minä en juurikaan... pidä hevosista", hän vastasi kuvoksuva ilme kasvoillaan. "Damon." Huokaisin, "Jos sinä kerta pakotat minut tähän niin joudut tulemaan mukaan". Ja jostain syystä, hän istui pian takanani, valtavan kokoisen mutta niin kovin lempeän ardannerin selässä.
Onnistuin saamaan hevosen liikkeelle, ja Damon pysyi yhä kyydissä. Taputin hevosta kaulalta, kiitokseksi. Ardanneri ravisti jälleen päätään niin että sen pitkä, kermanvivahtava harjas hulmusi tuulessa. Damon säpsähti, luoden oudoksuvan katseen hevoseen. Matka taittui, ja välillä jopa laukkasimme, eikä vampyyri edes valittanut matkan aikana sen pahemmin. Lopulta pääsimme perille, ja hyppäsin alas hevosen selästä, antaen sille vielä porkkananpalan kiitokseksi. "Hieno hevonen", sanoin ja rapsutin sitä päästä, Damonin katsoessa minua kummastuneena. "Niin.., kiitos." Hän mutisi, lähtien kulkemaan takaisin autolle päin.
Lopulta minäkin päädyin hänen vaaleansinisen avo-autonsa luokse, ja pamautin sen oven kiinni. Autossa soi jonkinlainen hevi, vaikka vampyyri tiesi oikein hyvin etten liioimmin hänen musiikkivalinnoistaan välittänytkään. "Tuntuu kun vedettäisiin tärykalvoa korvista ulos", mutisin, mutta Damon ei vastannut mitään. Ja niin me lähdimme taas matkaan.
Oudolla tapaa olin iloinen, että juuri hän oli seuranani.
Päädyimme lammalle, oli jo pimeää. Kaunis kuutamo heijastui peilikirkkaan veden pintaan,
ilmassa oli jonkinlaista mystisyyttä... oli aivan hiljaista. "Pue nämä päälle", herra totesi
roikuttaen kädestään bikinejäni. "DAMON. Sinä olet tonkinut minun kaappejani." Kiljahdin,
napaten bikinini hänen kädestään. Vampyyrin huulilla oli aavistuksen jopa pervokin hymynkaare, mutta se hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
"Haluaisitko katsoa muualle, kun vaihdan nämä", totesin sarkastiseen sävyyn, ja vastahakoisesti hän käänsi katseensa muualle. Vaihdoin nopeasti bikinit ylleni, ja
pulahdin lampeen. Vesi oli kylmää, mutta en välittänyt. Ainakaan Damon ei nähnyt
minua täältä.. bikineissäni. Mutta yht äkkiä hän oli kadonnut.
"DAMON!"
Kimeä kiljaisuni kaikui muuten niin hiljaisen metsän keskellä. Damon oli tullut vedenpinnan
alta ja piteli minua nyt sylissään; siinä - keskellä lampea. "Päästä minut alas", totesin, sillä
tämä ei ollut itseni mielestä lähelläkään niin hauskaa kuin hänen. "Hssst", hän hyssytteli,
yrittäen suudella minua otselle. Kiskaisin itseni irti hänen sylistään, lentäen naama edelä
suht syvään, nyt entistä kylmempään, veteen. Ja taas olin hänen sylissään. "Oletko kunnossa", vampyyri kysyi laskien minut nyt seisomaan. Nyökkäsin vaitonaisena päätäni,
lähtien kulkemaan takaisin kohti tukevampaa maanpintaa.
Damon oli napannut auton penkiltä pussillisen vaahtokarkkeja, ja siinä hetkessä oli jo
sytyttänyt nuotionkin. "Tuletko sinä", hän kysyi nyt huomattavasti vakavammin,
itse jo grillaten vaahtokarkkeja. Huokaisin, istahtaen hänen vierelleen puuntukin päälle.
"Tuleekohan Stefan.." Pala nousi kurkkuuni, Damonilla oli oma mielipiteensä tästä asiasta.
"... koskaan takaisin", nielaisin lauseeni viimeiset sanat, vaipuen omiin maailmoihini.
"Elena. Meidän pitää hyväksyä se, ettei hän välttämättä tule koskaan takaisin", vampyyri
totesi ihmeellisen tyynenä, ojentaen minulle sitten vaahtokarkkia. Nappasin sen suuhuni, vuorostaen antaen yhden hänelle. Vastahakoisesti Damon otti sen vastaan, virnistäen
ilkikurisesti.
"Sinä et ole Katherine. Olet kaukana hänestä", Damon huokaisi, mutta uskoin hänen sanansa. "Kiitos", vastasin vaikka en tiennyt mistä tarkalleen ottaen häntä kiitin.
Sitten me sammutimme nuotion, ja nousimme autoon. "Menemmekö kotiin?"
kysyin, kysyvästi vampyyria katsahtaen. "Toki. Jos sinne haluat." Hän vastasi, hymähtäen.
Tämä oli taas sellainen hetki, jolloin uskoin että oli toivoa että Damon ei ollutkaan niin tunteeton hirviö. Ehkä hän oikeasti tunsi. Ja niin me lähdimme ajamaan takaisin Mystic Falssiin. Ensin matkaa sinne oli huimat 100km, ja noin 50km matkan päässä minua alkoi
nukuttamaan. "Käykö jos nukahdan tähän", kysyin vaitonaisena, nojaten häneen.
Hän ei - tietenkään - pistänyt vastaan, nyökäytti päätään. Ja niin minä nukahdin siihen,
hänen myskisen tuoksuisen takkinsa hajuun.
Kun seuraavan kerran heräsin, olimme kotona. Mystic Falssissa. Huokaisin helpotuksesta, ja käänsin katseeni takaisin vampyyriin. "No, oliko sinulla hauskaa?" Damon kysyi, kääntäen
lumoavien silmiensä katseensa takaisin minuun. Nousin autosta ylös, kävellen kuljettajanoven
vierelle. "Oli. Kiitos, Damon." Vastasin vilpittömästi, suukottaen häntä hellästi otsalta. Ja niin minä kävelin talomme rappusille, vilkaisin vielä olkani takaa - hän odotti että pääsin sisälle asti
taloomme - , ja suljin oven.
Vaikka en ikinä sitä sanonutkaan hänelle, Damon oli auttanut minua surun yli enemmän
kuin uskoikaan,
minä todella olin kiitollinen.
