BBC!Sherlock: Kuolivat jo joetkin (K-11, Moriarty)

[Riika]

Title: Kuolivat jo joetkin
Author: Riika
Genre: draama, vähän angst
Rating: K-11
Fandom: BBC!Sherlock
Pairing: tää yrittää olla paritukseton, mutta Jimlock on Jimlock on Jimlock
Summary: Ajatukset osasivat olla vaarallisia, ne osasivat olla petollisia, ja ajatuksia Jimillä oli liikaakin.
Disclaimer: En omista mitään! Alkuperäinen versio kuuluu ACD:lle, uusi versio BBC:lle ja Moffatille ja Gatissille. Jne.

A/N: Moriarty on vieny mun aivot ja sydämen ja kaikki. Auttakaa. Tää teksti osallistuu 12+ virkettä -haasteeseen, ja mun ei pitänyt alunperin kirjottaa siihen Sherlockii, mutta nii siinä vaa kävi. Ei voi mitää!
Tein Jimistä aika angstin, kai. Saa tulla tappelemaan mun kanssa siitä onks se oma ittensä vai ei. Ja tää on taas tällänen hämärä sekoilu, kai mä vaan kirjoitan tälleen saatana, mut tähän kyl vaikutti toi haaste. Ei voinu hirveesti selittää asioita. Tää sijoittuu Reichenbachin johonkin väliin.

Saatan tykätä tästä aika paljon.



Kuolivat jo joetkin


Lontoon kaduilla tuntui aina kulkevan vastatuuleen. Oli tiistai tai torstai, sää oli kamala, taivas harmaa ja katujen kuopat täynnä sadevettä.

Jim kieputti lusikkaa hajamielisesti kahvikupissaan, katseli kattovalojen heijastusten tanssia juoman pinnalla ja antoi kahvilan puheensorinan kulkea toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mikään siinä metelissä ei kiinnostanut häntä, mikään sanoista ei voittanut niitä, jotka pyörivät hänen päässään kerta toisensa jälkeen (Jim Moriarty ei ole ihminen - hän on hämähäkki...), yksikään ihmisistä ei ollut yhtä tärkeä kuin se, joka ei ollut siellä. Se, joka oli oikeassa - vielä nytkään kukaan ei kiinnittänyt Jimiin vähäisintäkään huomiota, kukaan ei tajunnut että pöydässä kahvilan nurkassa istui kruununjalokivet varastanut mies; oli kuin hänen ja ihmisten välillä olisi ollut peililasi, peittävä huntu, jokin joka pisti katseen kulkemaan suoraan Jimin ohitse ja lävitse.

Ensimmäistä kertaa se sai hänet melkein kaipaamaan nähdyksi tulemista (sillä lopulta kaikki tarvitsivat todisteen olemassaolostaan, tunnustuksen teoistaan).

Astuessaan ulos kahvilasta hänen täytyi siristää silmiään ulkoilman kirkkaudelle, vaikka pilvet peittivätkin auringon. Sentään ei satanut, vaikka ehkä Jim ei olisi silloin tuntenut oloaan niin rauhattomaksi. Sadepisaroilla oli oma rytminsä, ja sen puuttuessa Jim tunsi vain harhailevansa pitkin katuja, joista jokainen päättyi umpikujaan, rapistuneisiin tiiliseiniin ja suljettuihin oviin. Hänen askeleensa kaikuivat, vaikka hän olisi kulkenut leveillä pääkaduilla - näkymätön katto hänen päänsä päällä, seinät puristumassa ympärille.

Jim pysähtyi sillankaiteella, katsoi pyörteilevää Thamesia, vaahtopäisiä aaltoja jotka peittivät vain saastumisen (kuolivat jo joetkin). Uppoaminenkin vaatisi hyppäämisen, eikä ihmisillä ollut siipiä joilla lentää, ei hänellä sen enempää kuin Jimilläkään, ei minkäänlaista pakotietä vahingossa tai tahallaan horjahtamisesta.

Silti Jim ei tuntenut itseään hiukkaakaan avuttomaksi: kaikesta huolimatta hänellä oli päämäärä.

Ajatusten istuttaminen oli helppoa, kun tiesi mitä teki, kun tunsi uhrinsa ajattelutavan. Jim haroi huomaamattaan hiuksiaan, takkuja suorempaan, eleellä joka oli tunnettu miettimisen taustamusiikki (jokainen syyllistyi joskus kliseisiin). Jopa Thamesin alati liikkuvaan pintaan piirtyivät vain yhdet kasvot, joiden luokse ja luota Jim tahtoi jatkuvasti.

Itsemurha oli aina kuulostanut vaihtoehdolta, mahdollisuudelta. Se oli punainen piste maalauksessa sinisen keskellä, inkivääri tai kirveli ruuassa, jotain joka teki kaikesta elävämpää, niin ristiriitaiselta kuin se ehkä aluksi tuntuikin.

Ajatukset osasivat olla vaarallisia, ne osasivat olla petollisia, ja ajatuksia Jimillä oli liikaakin - ne eivät jättäneet hänen päätään hetkeksikään, eivät pieneksikään hetkeksi jona nauttia hiljaisuudesta. Hän tutki, hän tarkkaili, hän kyseenalaisti kaiken aikaa, kaikkialla.

Oli hämmentävää, miten tylsää sekin saattoi olla.

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin kaikkeen Jim pystyisi, hän oli nähnyt vasta pienen häivähdyksen siitä, mitä Jim oli - Jim toivoi aikoinaan, että hän ymmärtäisi loput, niinhän hänen sanottiin tekevän, mutta jopa Jimin usko oli alkanut horjua (kuin ihminen sillankallionkaton reunalla).

Jim jätti Thamesin omiin murheisiinsa ja jatkoi matkaa - karttaamaton Lontoo, rakas ja raadoillinen, hänen Lontoonsa. Toisinaan sen ilma oli raskasta hengittää, tiheämpää kuin hiljaisuus, jota Jimin pään sisällä ei ollut.

Kuolemalla oli kuulemma komeat vankkurit, vaikuttavat ja tummat - Jimillä oli pelkkä taksi, mutta sen oli nyt riitettävä.



(HAASTEEN SANAT: 1. vastatuuli 2. taivas 3. lusikka 4. hämähäkki 5. huntu 6. kaipaus 7. silmä 8. rauhaton 9. umpikuja 10. askel 11. silta 12. siivet 13. avuton 14. istutus 15. hius 16. piirtää 17. itsemurha 18. kirveli (mauste) 19. petollinen 20. kyseenalainen 21. hämmentää 22. häivähdys 23. kartta 24. raskas 25. vankkurit)

[Funtion]

Tää haaste on kyllä hankala, en voinut olla huomaamatta noita sanoja, kun kerta itekin oon niitä tankannut ja lukenut monta tähän haasteeseen osallistunutta tekstiä. Mutta tämä oli hieno. Ihmettelen vaan, miten ihmeessä tähän haasteeseen voi tulla näin erilaisia tekstejä... kivaa kyllä, ei siinä mitään, mut ihmeellistä.

Otsikko on upea. Ihan mielettömän upea. Tekstikin on hieno, mut jotenkin oon nyt niin lamaantunut (ja tiedät kyllä miksi) että en pysty sanomaan tästä tän enempää. Haluun kuitenkin lainata lempikohtani tuolta, jotta saisit edes jotain tästä kommentistani irti:

Se, joka oli oikeassa - vielä nytkään kukaan ei kiinnittänyt Jimiin vähäisintäkään huomiota, kukaan ei tajunnut että pöydässä kahvilan nurkassa istui kruununjalokivet varastanut mies; oli kuin hänen ja ihmisten välillä olisi ollut peililasi, peittävä huntu, jokin joka pisti katseen kulkemaan suoraan Jimin ohitse ja lävitse.
Mä en tykkää tosta huntu-sanasta, mut sehän on ton haasteen sana joten... mut muuten tää oli hienohieno! Oli kuin hänen ja ihmisten välillä olisi ollut peililasi.... ai että. <3

En osaa sanoa tästä nyt tän enempää, mut totta kai mä pidin tästä, paljonkin. Oon niin ilonen, että oon tarttunut sulle tän mun Moriarty-pakkomielteen! :--D Jimlockias odotellessa.... <3

[Riika]

fierté, nii siis oliks mulla vastaamattomia kommentejakin... Hups D: (vastaamaton kommentti on selvästi joku uus juttu vastaamattomien puheluiden jne joukossa. mitä?) Arvasin et tää haaste vaikeuttaa sun lukemista ku oot niitä sanoja käyny läpi eli huomaat ne sieltä varmasti. Plus mäkään en tykkää tosta hunnusta erityisemmin, mutta johonkin se piti laittaa :--D Peililasi taas on kiva. Sinä feelsiesi kanssa ja hassu kommenttisi, mutta kiitos paljon siitä, hauska ku tykkäsit <3

[Sisilja]

Tässäpä jännä ficci. Myönnetään, luin tämän ensimmäisen kerran jo aikoja sitten, mutta kommentointi jäi. Paikkaan virheeni nyt, kun tämä hyppäsi silmiini uudestaan.

Itse pidän tästä virkehaasteesta mielettömästi, siihen oli hauskaa kirjoittaa ficci ja hauskaa on ollut myös seurata, millaisia ratkaisuja muut tekevät. Sanoin jo, että tämä ficci on jännä, ja tämä on, koska tämä kertoo Moriartysta joka ei minusta vaikuta Moriartylta laisinkaan. En puhu nyt OoC-piirteistä tai mistään sellaisesta, vaan että itse en ikinä voisi saada häneen tällaista otetta. Jim Moriarty on ihminen, joka istuu kahvilassa ja pyörittelee lusikkaa kahvikupissa, ihan niin kuin kuka tahansa. Se siitä hämähäkkiydestä. Hui, juuri tämän näkökulman ja kuvaustavan erilaisuuden vuoksi tämä oli minusta jopa karmiva. Mutta se on sitä äärimmäisen kiehtovalla tavalla. Jim seisahtuu katselemaan kuolevaa Thamesia ja toteaa itsemurhan olleen aina vaihtoehto. Tällaiset yksityiskohdat osoittavat kirjoittavan näkevän, että hahmossa on arkista syvyyttä, ja osaa tuoda sen esiin onnistuneesti. Ai että tykkään!

Pidin myös siitä, kuinka ajatukset tuntuvat vaivaavan Jimiä, niitä on liikaa ja niitä on aina ja kaikkialla. Minusta on erikoista, kuinka juuri Jim voi ymmärtää ajatuksien olevan vaarallisia, kun minkään ei koskaan pitäisi olla vaarallista suurelle rikollisnerolle. Ja että lopulta vaarakin on tylsää. Aika surullista, kun sitä ajattelee tarkemmin. Mutta Moriarty onkin jonkinlainen surullisen hahmon ritari, hänhän joutuu kasvotusten kuoleman kanssa siinä missä Sherlockin, mutta Sherlockilla on John. Jimillä ei ole oikeastaan ketään. Vain pakkomielle. Tässä ficissä on aistittavissa hirveän hyvin tuo pinnan alla väreilevä yksinäisyys ja kaiken merkityksettömyys.

Miksi tämä sitten on karmivaa? Koska Moriarty on hahmo, jonka ei olettaisi tuntevan näin! Olevan rauhallinen ja pohdiskeleva ja viisaskin. Mutta omia mielikuviaan on virkistävää tarkistaa aika ajoin. Kiitos siis, kun avasit tällaisen näkökulman Jimiin!

[Riika]

Susimus, kiitos! Ihana saada kommenttia tähän. Moriarty on musta loputtoman kiehtova hahmo just siks miten monimutkainen se on - jotkut näkee vaan sen "ulkokuoren" eli maailman vaarallisimman rikollisneron, tappajan, Sherlockin vihollisen. Ja sitten on ne, jotka näkee siinä niin paljon muutakin. Itsehän nyt olen rakastunut Moriartyn hahmoon sen verran, että tämä ficci kuvastaa aika hyvin sitä miten näen sen suurimman osan aikaa - ehkä vähän liiankin inhimillisenä ja herkkänä! Toi nimenomaan miten mainitsitkin että Jimillä ei ole oikein ketään, pelkkä pakkomielle, se on musta olennainen asia. Se on yksinäinen, aika hirveän surullinen hahmo loppujen lopuksi. En tiiä. Oon romantikko. Tää on mun mielikuvani, muilla on omansa. (: Mutta tän vuoksi sun kommenttis oli oikein mielenkiintoista luettavaa, ja musta on mukavaa jos nää mun tekeleet nyt avartaa ehkä jonkun näkökulmaa Jimiin! Kiitos.

[Riika]

Jeremy, uaaa tää sun kommentti ja se sun yks kommenttivastaus sai mut hymyilemään aika leveesti <3 Hihih. Sori feelseistä jouluna mutta mitäs menit lukemaan D: Mutta ihanaa kun säkin inhimillistä Jimii koska se on ihan hauskaa ja sillee. Eiku. No mut kuitenkin, se on niin hirveän monipuolinen hahmo ja kaikkea. Ja joo just toi mitä sanoit Reichenbachista, se on ihan hirvee ja samalla niin täydellinen se koko kattokohtaus ja you know tiiät ehkä? Oon ilonen siitä et lainasit ton loppulauseen koska se on mun suosikkeja tästä ja apuaa kiitti noista kehuista. Okei en osannu mäkään sanoo mitään järkevää mut hei, ei se mitää, hienoo ku päädyit lukemaan tän ja tykkäsit. Kiitos :----)