Tekijä: Haruka
Otsikko: Etsijät
Päähenkilöt: Suvi, Oskari ja Leevi
Genre: Draama, pieni angst
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Kiroilua, maininta seksistä ja insestistä kahden pojan välillä.
Vastuunvapaus: Kaikki kuuluu minulle.
Haasteet: Originaali10#2
A/N: Kirjoitin Oskarista ja Leevistä viime vuonna tekstissäni ”Otteita Oskarin päiväkirjasta” sekä ”Valvojat”, joista jälkimmäinen jäi kesken. Nyt kaivoin vanhat muistiinpanoni kyseisestä tekstistä esiin ja löysin Suvin ja Oskarin välisen dialogin, jota päätin sitten hyödyntää ja kirjoittaa näistä kolmesta oneshotin.
Jos luette, olisi kiva kuulla kommenttia.
Topi vinkui ulos lumisateella, joten Suvi kiskoi takin ylleen, kietoi kaulaansa vihreän kaulaliinan ja kiinnitti koiralleen hihnan kaulapantaan katsoen, ettei se olisi huonosti kiinni. Topi oli jo kerran aiemmin karannut kaupan edestä, joten Suvi ei halunnut koiran enää karkaavan.
Suvi varmisti, että hänen ovensa meni kunnolla kiinni ja että hänellä oli avaimet mukana lenkkiä varten ennen kuin lähti kävelemään alas rappusia ja ulos rapun ovesta. Topi oli innoissaan päästessään ulos, se heittäytyi kierimään maassa ja Suvilla oli täysi työ komentaa koiraa sotkemasta harmaata turkkiaan, muuten hän saisi suihkuttaa koiran päästessään takaisin sisälle. Samalla Suvi ei voinut olla ihailematta lunta, jota taivaalta tuprutti, hän itsekin innostui pyydystämään muutaman lumihiutaleen kielellään.
Suvi mietti kävellessään Topin kanssa pois pihalta omaa kotikaupunkiaan, joka oli ollut puolet pienempi kuin Helsinki, jonne hän oli muutamaa kuukautta aiemmin muuttanut. Kaikki täällä oli niin erilaista, ihmiset ja ympäristö, välillä häntä pelotti liikkua ulkona myöhään. Onneksi Topi oli hänen seuranaan.
Suvin ja Topin reitti kulki läheisen puiston halki. Puistoon jääneissä rengaskeinuissa istui poika, jonka Suvi muisti tavanneensa aiemmin, sinä päivänä, kun Topi oli karannut ja löytynyt viimein. Poika näytti vaipuneen ajatuksiinsa täysin, potki lumista maata keinujen alla. Välillä poika nosti katseensa maasta harmaalle taivaalle ja nosti käteensä takkinsa taskusta kännykän. Poika näytti todella huolestuneelta.
”Mennään”, Suvi hoputti Topia, joka oli jäänyt haistelemaan toisten koirien jättämiä virtsamerkkejä.
Suvi käveli keinujen luokse ja istahti viereiseen keinuun. Topi jäi keinun tolppien välille istumaan katsoen emäntäänsä uteliaana. Mitä emäntä nyt oli keksinyt?
”Onko joku hätänä?” oli Suvin ensimmäinen kysymys pojalle.
”On. Leevi karkasi”, poika vastasi surkeana, kuin itkuun purskahtamaisillaan.
”Karkasi?” Suvi ihmetteli sitten. Hän muisti, miten oli aiemmin ollut huolissaan Topista ja miten poika, jonka nimen hän muisti olevan Oskari, oli rauhoitellut häntä silloin, kun he olivat etsineet koiraa yhdessä. Leevi oli Oskarin kasvattiveli, jonka iästä Suvilla ei ollut varmuutta.
Oskari painoi taas katseensa maahan ja huokaisi. Suvi hätkähti Oskarin nostaessa katseensa maasta ja kohdistaessa sen häneen.
”Niin. Meillä oli riitaa”, Oskari selitti ja jatkoi ennen kuin Suvi ehti kysyä enempää:
”Tai ei… Se sai raivokohtauksen eikä rauhoittunut, vaikka mä yritin tyynnytellä sitä.”
”Miksi se sai sen kohtauksen?” Suvi ihmetteli.
”Se on autisti. Ne kohtaukset on niille tyypillisiä”, Oskari selitti.
Suvi hämmästyi, koska ei ollut tottunut siihen, että joku tuntematon puhuisi hänelle niin avoimesti kuin Oskari. Mutta eiväthän he toisilleen täysin tuntemattomia olleet, koska Oskari oli auttanut Suvia jo aiemmin.
”Et sä oo maininnut mitään Leevin sairaudesta. Onko se kovinkin sulkeutunut?” Suvi kysyi sitten.
”Leevi ei puhu kuin muutaman sanan lauseita ja niitäkin vaan sattuessaan sille päälle”, Oskari selitti surkeana. Suvin mielessä kävi ajatus, että hänen pitäisi lohduttaa Oskaria jollain tavalla, mutta hän ei keksinyt mitään järkevämpää sanottavaa kuin:
”Mä oon lukenut, että autistit on älykkäitä, vaikka niiden kiinnostus on todella kapea-alaista ja kommunikointi heikkoa”.
Suvin kommentti sai Oskarin kertomaan, että Leevi ymmärsi todella hyvin puhetta ja kertoi lukevansa kasvattiveljelleen joskus.
”Onko sulla mitään käsitystä siitä, mihin se olis voinut mennä?” kysyi Suvi sitten. Oskari pudisti päätään.
Suvi tarjoutui auttamaan Leevin etsimisessä, vaikka siinä menisi koko loppuilta. Oskari oli kiitollinen, että Suvi viitsi uhrata aikaansa hankalan ihmisen etsimiseen, koska hän ei millään uskaltaisi palata kotiin ilman Leeviä. Mitä hänen äitinsäkin mahtaisi asiasta sanoa, kun hän kertoisi Leevin karanneen? Hänen äitinsä pitäisi häntä sairaana, jos saisi kuulla, että kasvattiveljesten välillä oli enemmänkin kuin veljesten välinen suhde: Oskari rakasti Leeviä enemmän kuin hänen olisi pitänyt.
He lähtivät kumpikin omaan suuntaansa sopien ennen sitä tapaavansa samassa puistossa tunnin kuluttua ja jatkavansa etsintöjä yhdessä, jos Leevi ei olisi löytynyt siihen mennessä. Oskari huokaisi vielä ennen omaan suuntaansa lähtiessään ja sanoi Suville:
”Toivottavasti se poika löydetään ennen puolta yötä, koska mä en tiedä, mitä helvettiä mä sanon äidille.”
Suvi sai käyttää lähes kaiken tahdonvoimansa saadakseen Topin seuraamaan häntä etsimään Leeviä. Topia kiinnosti puolet enemmän toisten koirien jättämät merkit kuin toisen ihmisen etsiminen. Muutaman kerran he pysähtyivät ja Suvi rapsutti koiran harmaata, kiharaturkkista päätä korvan takaa. Suvi ei tiennyt, miten kauan he olivat etsineet Leeviä ja missä suunnassa he olivat, koska Helsinki ei ollut ehtinyt tulla hänelle vielä tutuksi. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut Oskarin numero, jotta hän olisi voinut soittaa pojalle ja perua vielä puheensa tämän kasvattiveljen etsimisestä, mutta heille oli kummallekin tullut niin kiire, ettei hän ollut ehtinyt kysyä sitä.
Suvi ei tiennyt, oliko syynä lumisade, joka satoi hänen kasvoilleen vai ajatukset Oskarista, mutta hän alkoi nähdä kummallisia välähdyksiä. Mistä nämä välähdykset olivat peräisin, hän ei tiennyt, mutta se, mitä hän näki, oli pelottavaa, niin pelottavaa, ettei hän tiennyt, kenelle olisi näyistään puhunut.
Suvi näki itsensä lohduttamassa Leeviä raivokohtauksen jälkeen, silittelemässä tämän paljasta selkää hänen vuoteessaan Topin nukkuessa vuoteen vieressä matolla.
Topi haukotteli niin, että koiran leuat natisivat. Se murahti ja ravisti märkää turkkiaan, jonka Suvi tiesi joutuvansa pesemään ja kuivaamaan kotiin päästyään.
Hän näki itsensä Naistenklinikalla katsomassa kahta keskoskaappiin joutunutta pientä tyttövauvaa, joista vain toinen jäisi henkiin.
Suvi pudisteli lunta takistaan ja housujensa polvista, kun hän nousi ylös kaaduttuaan maahan loukkaamatta onneksi itseään pahemmin.
Hän näki itsensä työntämässä lastenvaunuja lähiössä ja Oskarin kulkemassa hänen vierellään. He kulkivat hautausmaalle, jonne Leevi oli haudattu ja toinen hänen tyttäristään oli haudattu ja sytyttivät kaksi kynttilää haudalle.
Hetken kuluttua Topi alkoi haukkua ja kiskoi Suvia perässään niin, että tämä oli kaatua jo toistamiseen lumisella tiellä. Suvi komensi koiraa olemaan hiljaa. He luulivat hetken nähneensä Leevin, mutta se olikin joku toinen, paljon pienempi poika. Suvi kohautti harteitaan, pyysi anteeksi pojalta, jos he olivat Topin kanssa pelästyttäneet tämän. Hän kertoi, että Topi oli kiltti koira. He jatkoivat matkaa ja kääntyivät takaisin suuntaan, josta olivat tulleet, kohti puistoa ja Oskaria, joka toivon mukaan oli jo löytänyt Leevin.
Mutta heidän palatessaan puistoon Oskari istui taas yksin rengaskeinussa ja näytti yhtä surkealta kuin aiemmin. Suvi oli huomaavinaan pojan poskilla kyyneliä, mutta varma hän ei ollut asiasta.
”Etkö säkään löytänyt sitä?” oli Oskarin ensimmäinen kysymys hänen huomatessaan Suvin.
”En. Mä oon pahoillani”, oli kaikki, mitä Suvi sai sanottua ennen kuin Oskarin ääni sortui itkuun ja hän sai itkunsa lomassa soperrettua:
”Mitä vittua mä sanon mun äidilleni ja isälleni, jos mä nyt palaan kotiin? Ne on huolehtineet Leevistä liikaakin ja olettaneet, että mä pystyn pitämään siitä huolta.”
”No, no… Etköhän sä jotain keksi?” Suvi yritti rauhoitella Oskaria ja katsoi koiraansa, joka makasi maassa katsoen häntä kieli ulkona suusta roikkuen.
”Meidän olis varmaan parasta mennä Topin kanssa kotiin, koska Topi vaikuttaa olevan jo väsynyt. Mut jos mä saan sun numeron, niin mä voin soittaa sulle, mikäli Leevi tulee meitä vastaan tässä matkalla?” Suvi ehdotti Oskarille, joka kaivoi hetken mietittyään kännykän takkinsa taskusta ja pyysi Suvia kirjoittamaan oman numeronsa siihen, jotta voisi soittaa tälle.
Vaihdettuaan numeroita keskenään Suvi kutsui Topia ja lähti kulkemaan kohti kotia koiran kanssa. Rapun ovella Topi pysähtyi, höristi korviaan ja alkoi uudelleen haukkua. Pimeä rappu taisi pelottaa koiraa. Suvi hapuili valokatkaisijaa rapun seinästä komentaen koiraa olemaan hiljaa, mutta Topin haukku vain yltyi. Suvi pysähtyi kuuntelemaan, eikö rappusten alta kuulunutkin hiljaista niiskutusta? Topi murisi epäluuloisesti ja kiskoi hihnaansa, joten Suvin ei auttanut muu kuin seurata koiraa. Samalla hän löysi myös valokatkaisijan, josta sai valot rappukäytävään.
Suvin yllätys oli suuri, kun hän näki rappusten alla istuvan ruskeahiuksisen pojan, jonka tummansininen pipo lojui lattialla pojan vieressä. Hän meni polvilleen pojan viereen koskettaen varovasti tämän olkapäätä. Poika käänsi kyyneleiset kasvonsa Suviin.
”Leevi?” Suvi kysyi.
Poika nyökkäsi ja kysyi puolestaan:
”Missä Osku?”
”Osku etsi sua ulkona. Miksi sä karkasit? Me etsittiin sua molemmat”, Suvi kertoi pojalle.
Leevi ei vastannut vaan tarttui Suvia kädestä kysyen uudelleen, missä Osku oli. Suvi toisti sanansa kehottaen poikaa nousemaan lattialta ja poimi tämän pipon saatuaan pojan jaloilleen.
”Sun on parasta tulla mun luokseni odottamaan, että mä soitan Oskulle ja kerron löytäneeni sut, jotta se voi tulla hakemaan sut kotiin”, Suvi selitti Leeville, joka katseli Suvia vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan.
Leevi mietti hetken ennen kuin sanoi hiljaa:
”Osku hakee kotiin?”
”Kyllä. Osku tulee hakemaan sut. Mutta sun on parasta tulla mun luokseni odottamaan, koska täällä on kylmä ja valot sammuu jonkin ajan päästä”, Suvi sanoi.
Lopulta Leevi lähti seuraamaan Suvia vaitonaisena portaita ylös katsoen pelokkaasti Topia, vaikka Suvi vakuutteli koiran olevan kiltti. Suvin asuntoon päästyään Suvi auttoi Leeviä riisumaan takkinsa ja oli välittämättä välähdyksistä, jotka tunkeutuivat hänen mieleensä uudelleen saaden hänet ajattelemaan, oliko hän mahdollisesti tulossa hulluksi.
