Kirjoittaja Aihe: Sherlock (BBC): Väistämättä vajoat (Sherlock/Moriarty, K-11)  (Luettu 2464 kertaa)

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 107
Nimi: Väistämättä vajoat
Kirjoittaja: Sisilja
Ikäraja: K-11
Fandom: Sherlock (BBC)
Paritus: Sherlock/Moriarty (Sherlock/John)
Tyylilaji: Absurdi ja synkkä draama
Vastuuvapaus: Sherlock kuuluu BBC:lle, Gatissille, Moffatille ja kumppaneille. Alkuperäishahmot ovat toki Arthur Conan Doylen.
Yhteenveto: Kuin pakenisi peilikuvaansa. Turhaa.
Varoitukset: Hahmon kuolema

Alkusanat: fierté taitaa manipuloinnin vähintäänkin yhtä hyvin kuin Moriarty, kiitos siitä! Vähän harmittaa, ettei tässä ole tarpeeksi Johnlockia, jotta tämän voisi sisällyttää OTP10-haasteeseen, mutta toisaalta, tästä oli tarkoituskin tulla ensisijaisesti Jimlockia (tai Morlockia tai mikäikinäsenoikeashippinimionkaan). Tämä ficci syntyi ennen kaikkea halusta avata lukkoja, ja kirjoitin pitkälti shuffleperiaatteella. Inspiroivat biisit ovat seuraavat: Depeche Mode – The Sinner in Me, Placebo – Running Up That Hill, The Killers – Everything Will Be Alright ja Linkin Park – Crawling. Kommentit ovat parhaita!



Väistämättä vajoat


Se Sävel

Sherlock seisoo ikkunan luona ja tuijottaa sadetta. John istuu sohvalla ja tuijottaa Sherlockia, ei tiedä mitä sanoa. Sherlock jättää huomiotta äänettömät syytökset ja nauttii hiljaisuudesta.

Sisällä sataa enemmän kuin ulkona, vaikka Lontoon kadut tulvivat. Sisällä vesipisarat höyrystyvät pettymykseksi Johnin silmänurkkaan. Sherlockista tihkuu halveksunta.

Kuinka kauan? Johnin katse kysyy, porautuu Sherlockin niskaan. Sherlock aistii sen, mutta hän ei käänny ja kohtaa totuutta, ei liioin lankea valheisiin. Kylmä fakta on, ettei ole mitään, minkä kestoa mitata. Ei ole alkua tai loppua.

Ei ole edes meitä, John.

John huokaisee ja painaa päänsä. Sherlock silmäilee nuottitelinettä. Hänen tekee mieli säveltää. Jotain synkkää ja riipivää, syntistä ja tummaa.

John kysyy, joisiko Sherlock teetä. Sherlock pyörittää päätään. "Juo sinä vain. Minä mietin."

Sherlock tarttuu viuluunsa ja väräyttää ilmoille ensimmäisen sävelen. Se on huuto. Se on Jim Moriartyn sävel.

Johnin tee on liian kitkerää juotavaksi.


Turtumus jäillä, kiitos

John tarkastelee kasvojaan kylpyhuoneen peilistä. Hänen silmiensä alla on syviä varjoja. Samat varjot ovat asuttaneet Sherlockin katseen, joka ei kohtaa Johnin omaa. John katsoo nykyään hivenen ohi.

Sherlock makaa sohvalla. John roiskii vettä kasvoilleen, ottaa tukea lavuaarinreunasta ja yrittää herätä. Ei herää. Painajainen jatkuu valveillakin.

Sherlock on jo nukahtanut ikiuneen.

Jim Moriarty on hämähäkki. Sherlock on itsetuhoinen kärpänen, verkkoon juuttunut. John on kokonaan olematta. Hän seuraa sivusta, kuinka Sherlock takertuu kiinni yhä tiukemmin, eikä hän osaa tehdä sille mitään.

Ei ole mitään tehtävää.

Mennyttä ovat hengästyttävät takaa-ajot Lontoon kujilla. Etsivä on kääntynyt kannoillaan ja vaihtanut roolia. Pahiksia ei ole koskaan liikaa. Tavallisia ihmisiä taas on varmaan vaivaksi asti.

John uppoaa itseinhoon ja vääntää hanan sylkemään jäätä. Hän kaipaa maailmaa, jossa asiat ovat joko mustia tai valkoisia. Harmaan eri sävyt ovat petollisia.

Illalla John ajelehtii olohuoneeseen lukemaan Tolkienia ja tutkii sivusilmällä Sherlockia. Sherlock ei ole enää Valkoinen.

Moriarty on aina ollut Musta ja siten ainutlaatuinen.

John sulkee kirjan säpsähtäen ja tunnistaa ensimmäistä kertaa Sherlock Monivärisen. Saruman kuolee muutaman sivun päästä, mutta Sherlockin tarinan loppua John ei tahtoisi nähdä ennalta.


Elä ja hengitä sittenkin

Sitä tajuaa hukkuvansa vasta, kun erottaa pinnan kaukana yläpuolellaan ja tuntee keuhkojen täyttyvän vedestä. Sherlock on vajonnut niin hitaasti ja niin kauan, että hengittäminen tuntuu lukemattomien viikkojen jälkeen luonnottomalta.

Valo on heikkoa, mutta Sherlock onnistuu näkemään sen nyt. Hänen on kylmä ja hän tärisee ja etsii rantaa sitä löytämättä.

John?

Onko Johnia ikinä ollutkaan?

Jim.

Moriarty on. Olemassa ja aina.

Sherlockin iho hylkii hikeä, jonka nimi nostattaa. Hän huohottaa ja yskii. Aamutakki liimaantuu kylmännihkeisiin jalkoihin, jotka potkivat yhä.

"John!"

John astelee portaat alas tavattoman hitaasti ja empien. Hänen kasvonsa ovat epäluuloiset. Mitä tapahtui Jimille?

Sherlock ojentaa kätensä. "John." Johnjohnjohn. Auta.

John tulee ja istuu hänen viereensä sohvalle. Ottaa hänen kasvonsa käsiinsä. Kiskoo hänet pinnalle.

Sherlock haukkoo happea. "John." Nimi on uusi ja vieras vaikka ei olekaan. Sherlock yrittää muistaa.

John painaa otsansa vasten Sherlockin otsaa ja hengittää lopulta heidän molempien puolesta.


Lopulta hän palaa

Vanhat haavat vuotavat siinä missä uudetkin, kunhan ne ymmärtää repiä auki. Sherlock on tavannut Jim Moriartyn vain kerran aikaisemmin, uneksinut loput tapaamiset, ja kun he viimein kohtaavat toistamiseen, Sherlockin huulilla on verta jo valmiiksi.

"Sinä olet minun."

Sinun.

Sherlock ei ole heikko, hän putoaa polvilleen omasta tahdostaan. Hän on odottanut Moriartya aikojen alusta asti, vaikka alkua ei ole, ja kun hän vajoaa uudestaan, hän ei ole yksin. Moriarty on odottanut häntä yhtä lailla.

"Sinä olet minä."

Olen.

Sherlock on väsynyt olemaan puolikas, eikä John anna hänen olla kokonainen. John kursii hänen avohaavojaan umpeen minkä kerkiää, mutta Sherlockin ihon alla sykähtelee ja tikit kihelmöivät. Hän kynsii niitä rikki ja Moriarty kannustaa häntä maanisella katseellaan.

Sherlock palaa Moriartyn kosketuksesta. Sormenpäät liukuvat hänen ranteensa sisäsyrjällä, ja samassa Sherlockin ajatus karkaa.

John.

Ei, ei ikinä John.

Jim.

Sherlock katsoo Moriartya silmiin ja näkee tulen. Helvetissä he tulevat olemaan vihdoin kaksin. Hän muistuttaa Moriartya lupauksesta: "Sinun piti polttaa sydämeni."

Polta se. Polta kaikki. Älä jätä jäljelle mitään.

Moriarty hymyilee ja kuljettaa sormiaan hänen huulillaan. Sherlock suutelee sormista jokaista.

"Sherlock", John kuiskaa jostain minne Sherlock ei enää löydä. "Sherlock – Thames on syvä, kyllin syvä meille molemmille, sinulle ja minulle."

Sherlock sulkee silmänsä ja vetää henkeä vielä kerran.

Sinua ja minua ei ole. On minä ja hän.

Hukkuminen on turhan autuas tapa kuolla. John ansaitsee autuuden, Sherlock kärsimyksen.

"Jim", Sherlock pyytää, käpertyy Moriartyyn ja muuttuu vähitellen tuhkaksi.


« Viimeksi muokattu: 18.11.2014 18:48:11 kirjoittanut Sisilja »
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Riika

  • ***
  • Viestejä: 171
  • leipää ja sirkushuveja
Vau. VAU!

Aaaaah tekee mieli ihan oikeesti heittää tähän vaan sellainen järkevä asfdagfdshdsab ja paljon huutomerkkejä ja muuta sellasta. Oi voi. Tää on upea ficci. Ekalla kerralla tää oli paras, ihan mahtava, mindblowing (kato suomenkielentaitonikin katoaa), ja eipä se siitä paljon ole kärsinyt muillakaan lukukerroilla. En osaa ees kommentoida tätä mitenkään muuten, mut yritän!

Tää on synkkä ja jotenkin hirveän intensiivinen ja hyvällä tavalla sattuva. Johnin epätoivo ja se miten Sherlock on niin kiinni Moriartyssa ja miten Moriarty vaikuttaa tässä niin pahalta ja synkältä hahmolta - ja silti se on se, jonka luokse Sherlock haluaa. Huh. Rakastan tätä. Ja sitten se miten tää on kirjoitettu ja kuvailtu. Tavallaan että asioista kerrotaan lyhyesti, mutta silti ihan tarpeeks paljon. En tiiä, en osaa pukee sitä sanoiks. Ja en tiedä ootko tehnyt sen tahallaan vai vahingossa, mutta loppua kohden tän tekstin ulkoasukin alkaa vähän muuttua - vaikka raapale pitenee niin tulee tuollaiset nopeammat kappalejaot, vaan muutama lause tai repliikki tai yksi sana aina omalla rivillään. Tykkään siitä.

Jotain lempikohtiani:
Lainaus
Sisällä sataa enemmän kuin ulkona, vaikka Lontoon kadut tulvivat.
Tää on tosi hieno!
Lainaus
John astelee portaat alas tavattoman hitaasti ja empien. Hänen kasvonsa ovat epäluuloiset. Mitä tapahtui Jimille?
Sherlock ojentaa kätensä. "John." Johnjohnjohn. Auta.
Tää. Toi viimenen kursivoitu kohta.
Lainaus
Vanhat haavat vuotavat siinä missä uudetkin, kunhan ne ymmärtää repiä auki.
Huh. Ihana.
Lainaus
Sherlock on väsynyt olemaan puolikas, eikä John anna hänen olla kokonainen. John kursii hänen avohaavojaan umpeen minkä kerkiää, mutta Sherlockin ihon alla sykähtelee ja tikit kihelmöivät. Hän kynsii niitä rikki ja Moriarty kannustaa häntä maanisella katseellaan.
TÄMÄ. Mulla ei oikeesti oo sanoja tälle. Vau.
Lainaus
"Sherlock", John kuiskaa jostain minne Sherlock ei enää löydä. "Sherlock – Thames on syvä, kyllin syvä meille molemmille, sinulle ja minulle."
Ja sit tää. Se on vähän mun omaa päänsisästä fanoniani tää yksipuolinen Johnlock, ja siis kai säkin olit sitä tähän tarkottanut kirjottaa, tai jotain sinne päin. Mutta tää, tää miten John on valmis kuolemaan Sherlockin kanssa (?) on... se on nii. Vahvaa. Omistautunutta. Kaikkea mitä tän ficin tunnelma on. Huh.

Ja sit näiden paritusten dynamiikka tai mikä vaan, käytänpäs kummallisia sanoja, on tässä niin hieno ja vahva. Toi koko juttu miten Sherlock ajattelee vaan Moriartya, melkeinpä kirjaimellisesti hukkuu siihen tunteeseen, mutta lopulta sitten palaa. Kaks vikaa pätkää on ehdottomasti parhaita tässä mun mielestä, mutta varsinkin toi viimenen, huh! Se on niiiiin hieno. Sitten on tää, miten Johnia ja Sherlockia ei ole koskaan ollutkaan - vaikka samalla Sherlock tavallaan tarvitsee Johnia, esim toi kolmannen pätkän loppu, tavallaan se ehkä toivoo että John pelastaisi sen. Mutta ei sitten kuitenkaan, koska se tarvitsee Moriartyn. Ja John, John - se on jotenkin lohdutonta miten paljon se välittää Sherlockista.

...niin. Oikeesti, mitä enemmän mietin tätä niin sitä hienompi tästä tulee, ja sitä vaikeempi mun on pukea ajatukseni sanoiksi asti! Mutta toistona: tää on upea, tän kuvailu ja tunnelma on upeaa. Tykkään kaikista yksityiskohdista tuolla ja noi väliotsikot on kaikki tosi hienoja. Keskityin jotenkin paljon Johniin tässä kommentissa, mutta tän ficin Jimlock on upeeta ja selvää ja pidän siitä ihan hurjasti. (Oikeestaan olen samaa mieltä fiertén kanssa monista noista jutuista mitä se fanityttöili (; Nii et lue sieltä!)

Ansaitsisit paljon hienomman kommentin kuin tää, mut tässä on ny jotain edes! Oot mun uus suosikki, vaikka oikeestaan taidat olla mun vanha suosikki, oon aina tykännyt sun ficeistä. En kai oo vaan koskaan päätynyt kommentoimaan asti, muihin ku näihin Sherlock-ficceihin nyt. Mutta jos/kun julkaset lisää, aion jatkaa <3
the universe is big. it's vast and complicated and ridiculous, and sometimes,
very rarely, impossible things just happen and we call them miracles.

Hallahäive

  • ***
  • Viestejä: 720
Heipsun keiksun kommenttikampanjasta! Pakkohan mun oli tää napata...olioli...sinä ja Sherlock, eli tiesi odottaa laatua. Mutta siis...

Asdfghjkl. Mun tekee mieli itkeä. Siinä päällimmäinen reaktioni. Koska oikeesti...ilkeää saada ihminen näin sekaisin. :-*

Tuli niin sääli Johnia kohtaan. Se epätoivo, jota hän kokee hehkuu lukijan kasvoille sinun taitavista lauseistasi.

Kuinka kauan? Johnin katse kysyy, porautuu Sherlockin niskaan. Sherlock aistii sen, mutta hän ei käänny ja kohtaa totuutta, ei liioin lankea valheisiin. Kylmä fakta on, ettei ole mitään, minkä kestoa mitata. Ei ole alkua tai loppua.

Ei ole edes meitä, John.

Jo tässä näin alussa sydämeni alkoi mureta pikkuruisiksi palasiksi. Pidän kyllä kovasti kylmästä Sherlockistasi ja edellinen kohta oli tajuttoman hieno. Pikkutyttö sisälläni vaan alkoi nyyhkiä Johnin vuoksi.

Jatkaisinko lempikohtieni lainaamista?)(Varo vaan, mukaan tarttuu vielä koko ficci)
Turtumus jäillä, kiitos
Ihana otsikko. Ihana, todella kekseliäs. (ja vaikka viimeksi sanoitkin, että aikaa menee otsikoiden kanssa tuskailuun, niin voi luoja, se tuskailu on worth it jos se tuottaa tällaisia otsikoita.)

Illalla John ajelehtii olohuoneeseen lukemaan Tolkienia ja tutkii sivusilmällä Sherlockia. Sherlock ei ole enää Valkoinen
Arvaa kuka hyppi tuolissaan tämän kohdan jälkeen. Tolkien! Hobitti, Martin! Ihanaa intertekstuaalisuutta.

Onko Johnia ikinä ollutkaan?
Jim.


Pidän siitä, miten Jim pysyy, John häilyy jossain Sherlockin todellisuuden rajoilla. Olet onnistunut mielestäni vangitsemaan molemmat paritukset hyvin tässä ficissä. Huomaan jopa, että vilpittömästi pidän Morlockista tässä, vaikka se vetää haavoja sisäiseen Johnlock-fanityttööni. 

John painaa otsansa vasten Sherlockin otsaa ja hengittää lopulta heidän molempien puolesta.
No aww. (rakentavaa palautetta, eikö vain? ;))

Sherlock on väsynyt olemaan puolikas, eikä John anna hänen olla kokonainen. John kursii hänen avohaavojaan umpeen minkä kerkiää, mutta Sherlockin ihon alla sykähtelee ja tikit kihelmöivät. Hän kynsii niitä rikki ja Moriarty kannustaa häntä maanisella katseellaan.
Erittäin hienoa, rakastin tikkejä. Sopivat sitä paitsi hyvin, kun John on lääkäri. Ja Jimin katse<3

Hukkuminen on turhan autuas tapa kuolla. John ansaitsee autuuden, Sherlock kärsimyksen.
"Jim", Sherlock pyytää, käpertyy Moriartyyn ja muuttuu vähitellen tuhkaksi.

Ja tässä kohdassa aivoni räjähtivät.

Eniten pidin kenties kahdesta viimeisestä, ne tekivät parituksille eniten oikeutta. Varsinkin viimeinen oli upea. Kiitos tästä tajunnanräjäyttävästä ficistä. Onnistut todella luomaan hahmot paperilta silmille kaikkine pienine yksityiskohtineen. Nyt menen lukemaan fluffyä, jotta saan itseni rauhoittumaan. Kiitos vielä, Susimus.
Who lives, who dies, who tells your story?

Ava by Auro, banneri by Ingrid

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 107
Kommentteihinne on ainakin nääääin vaikeaa vastata (ja lykkääminen on itkettävän helppoa)! Mutta yritetään kuitenkin.

fierté: No niin, sinä kunnon fanityttö ja Moriartyn oikea aivopuolisko (koska käsi ei enää riitä!), sait mitä halusit! Olen valtavan onnellinen, että pidit tästä, koska jos et olisi pitänyt, olisin varmaan tuijotellut koneen ruutua ensin puoli päivää ja itkeskellyt ja sitten todennut, että pidä tyhmät Jimlockisi, minä pysyn Johnlockissa! No enkä, koska tykkäsin tämän kirjoittamisesta ihan liikaa, jotta voisin mitenkään jättää hommaa tähän. Tämän parin viehätys on sen absoluuttisessa synkkyydessä, sen samanaikaisessa vääryydessä ja oikeudessa, siinä kummallisessa mutta kiistattomassa vetovoimassa, jota näiden kahden välillä on. Jimlockia tulee siis kirjoitettua tulevaisuudessakin, varmasti. Nimet ovat vaikeita, mutta hienoa jos tämän kanssa onnistuin kaiken sen pyörittelyn jälkeen. Jes! Kiitos aivan tajuttoman ihanasta kommentista. <3

Riika: Sherlock on nimenomaan kiinni Moriartyssa. Minä näen heidän suhteensa pakkotilana, jolle ei löydy todellisia vaihtoehtoja. Ja Moriarty iskee minuun parhaiten mahdollisimman synkkänä hahmona, jopa tietynlaisena demonina. Tiedä  sitten miksi. Ooh, ja noista kappalejaoista ja kirjoitustyylistä. Jos jotain muuttumista havaittavissa, se ei ole mikään harkittu juttu, ihan vaivihkainen tyylinmuutos vain. Tai ei aivan. Minulle lyhyet lauseet  merkitsevät kiirettä, paniikkia, semmoista. Ja koska toivo katoaa tämän ficin loppua kohti mentäessä ja Sherlock katoaa yhä syvemmälle Moriartyyn, voi ulkoasu ollakin tarkoituksellisesti tuollainen. Paha sanoa enää. Joo, Johnin tunteet jäävät tässä jokseenkin ilman vastakaikua. Sherlock on saattanut välittää Johnista aiemmin enemmän, mutta sitten tuli Moriarty, joka vei Sherlockin kokonaan (vaikka Sherlock ei haluaisi Johnia hylätäkään ja tosiaan tarvitsee tätä). Ja silti John yrittää loppuun asti, koska Johnille Sherlock on kaikki. Oi, traagisuus on parasta. Sitä on myös kommenttisi, en osaa kiittää kylliksi. Kiitos silti. <3

Hallahäive: Johnia saa käydä sääliksi, niin käy minullakin. Koska Johnlock on minulle kuitenkin se ykkönen, ikuisesti. Toisinaan on kuitenkin kiva ottaa etäisyyttä ja kokeilla jotain uutta. Jimlock on siitä jännä paritus, että se osaa kiehtoa vannoutunuttakin Johnlockaajaa. Kummallista, jopa pelottavaa! Ihanaa että pidit tästä noin, tosi ihanaa! Hihi, intertekstuaalisuus oli hetken mielijohde, mutta pakko, koska Martin ja Hobitti. <3 Tässä John tosin lukee Sormusten herraa, mutta väliäkös tuolla. Kiitos hurjasti kommentistasi, kiitos. Saat minut aina hyvälle tuulelle. <3



Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 107
mudkip: Ihanaa että uhrasit noin paljon aikaasi ficcini kommentoimiseen, ai että teit minut iloiseksi. Vielä enemmän minua ilahdutti tietenkin, että pidit lukemastasi. Ja otsikoista! Yleensä nimien keksiminen on työn ja tuskan takana, mutta tähän ne vain ilmestyivät ja pidän niistä yhä itsekin. Ihmeitä tapahtuu, ilmeisesti. Kiitos kovasti kommentistasi!

Jeremy: Olen pitänyt tämän ficin visusti salassa, sillä se on ainoa Jimlock-ficcini, poikkeus Johnlock-säännössä ja siksi sen olemassaolo on miltei rikos. ;D Joo, kyllä tässä tajunnanvirta näkyy, samoin muutaman kuukauden takainen lyhyiden virkkeiden kultakauteni. Mutta erilaisuus on rikkaus ja yllätyin kyllä itsekin, kuinka kiva tästä lopulta tuli. Ehken siksi ole uskaltanut enää tarttua Jimlockiin uudemman kerran, etten päätyisi vain toistamaan itseäni tai alittamaan kuviteltua rimaa tai mitä ikinä. Ihanaa kuitenkin, että pidit tästä ja oivoi, John-parka ei kyllä tarvitse vahingoniloisuuttasi (mutta ehkä Mycroft tosiaan osaa lohduttaa!). Kommenttisi saa minut yhä hymyilemään (ja olen vain lykännyt tätä vastaamista, koska sanattomuus on niin kivan helppoa), enkä voisi kuvitella mitään parempaa. Kiitos.
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!