Heti kun näin tän, ajattelin ofc että tämä kertoo hahmosta Lotta Svärd - siksi olinkin vähän hämilläni, kun alettiin puhua siitä Saarasta. Kunnes muistin että sehän halusi lähteä lotaksi. Lotta Svärd. Haha, miten ovela otsikko! Niiiin ovela! Jos viimeksi kritisoin aiemman tekstisi otsikon tylsyyttä, niin tässä oli sitten sitä jotain! Tässä oli sellainen pieni juju! Hienoa!
hän ei ollut välittömässä kuolemanvaarassa, vaikka oli selvää, että kokemus muuttaisi häntä.
Hups iso alkukirjain näyttää puuttuvan.
Lottana hän oli rintamalla, auttamassa. Äiti vain ei tahtonut hyväksyä sitä, että Saara oli lähdössä rintamalotaksi. Saara ei halunnut äidin itkevän. Hän oli lähdössä sotaan, mutta lottana
Toisto on hieno hieno hieno retorinen keino, mutta kun liikaa liikaa liikaa toistelee, teho katoaa katoaa katoaa. Ja se voi alkaa ärsyttämään. Pidin alussa toistosta, mutta tuon viimeisen lainaamani virkkeen olisin jättänyt pois. Se on vaan jotenkin niin itsestäänselvyys.
Ja sitten dialogi. Alussa olin ihan okei sen kanssa, että ei kirjoiteta "normaalilla" tyylillä repliikkeja (esim. "Moi", Jaska sanoi) vaan kierrellään ja kaarrellaan, päätetään vuorosana pisteeseen eikä laiteta pilkkua lainausmerkkien jälkeen. Kuten sanoin, alussa olin ihan okei sen kanssa. Mutta liika on liikaa ja ainakin mulla meni viimeisen replan kohdalla hermot siihen. Se sai tekstin jotenkin levottoman oloiseksi ja keskityin niin paljon kaikkeen siihen ympärillä olevaan, että unohdin jo kokonaan mitä ne puhuivat. Ensiksi on "Saaran ääni oli päättäväinen", sitten "muuta äiti ei saanut suustaan", sitten "nyt Saaran ääni jo värisi". Tuo viimeinen kohta oli hieno jatkumo ensimmäiselle, mut koska toi vähän tökki korvaan ja sai ainakin mut keskittymään kaikkeen epäolennaiseen (eli juurikin siihen miltä ääni kuulosti sen sijaan, että mitä se ääni olisi sanonut) niin mä olisin sinuna varmaan muokannut tuon äidin replan ihan "normaaliksi", eli "Saara", äiti sanoi. Tai jotain vastaavaa, tajuut varmaan idean.
Pisti myös silmään tuo naamio tuolta. Pidin äärimmäisen kekseliäänä ja nerokkaana tuota ilmausta "mutta sen vakaus oli vain naamio" jolla viitataan ääneen (siis äänen vakaus on naamio... onpa hieno ilmaus!! Oikeesti!) mut sit tässä kohtaa olin ihan "...siis hetkinen": Oli lääkintälottaa ja rintamalottaa, ja jokaisen kasvoilla oli samanlainen epätoivon naamio. Taas se naamio. Näin lyhyissä teksteissä lukija kiinnittää paljon herkemmin huomiota sanavalintoihin, siksi nää onkin kirjoittajalle myös haastavia. Tässä tää naamio-sanan käyttäminen vertauksessa jäi häiritsemään mua, koska se oli tuolla kahdesti. Makuseikkoja, toki.
Sota tuntui ulkoilmassa, jota he hengittivät keuhkoihinsa tauotta. Sota tuntui ja kuului koko kylässä, sen kaduilla, jotka nyt kumisivat tyhjyyttään.
Kumista tyhjyyttään on taas liian kulutettu ilmaus mun makuuni, mutta pidin ihan törkeesti muuten tästä kohdasta ja siks mä sen halusinkin lainata. Tässä oli tosi paljon tunnelmaa ja hienoa kuvausta! Ja tässä tää toisto toimi.
Heidän verensä punasi maan ja värjäsi nousevan auringon verenpunaiseksi.
Tääkin vähän jäi vaivaamaan mua. :DD Kun tuo verenpunainen... eka puhutaan siitä, miten veri punaa maan ja sitten vielä perään sana verenpunainen... tää oli kovin häiritsevä, aluks ajattelin sen ehdottomasti miinukseksi, mutta nyt tarkemmin pohdittuna en tiedä oliko se häiriö hyvä vai huono juttu. Ehkä tää virke voi olla vähän tehokkaampi ja vaikuttavampi erilailla muotoiltuna (esim. Heidän verensä punasi maan ja nousevan auringon) mutta... käyhän se noinkin. Ja tietty tuossa mun ehdottomassa virkkeessä tulee sellainen vaikutelma, että nimenomaan se veri värjää auringon... noin vahvaa vaikutelmaa ei tullut sun virkkeestä, enkä ees tajunnut että se veri teki siitä auringosta verenpunaisen... nyt tän hokattuani voisinkin sanoa, että tääkin oli vähän itsestäänselvyys. Tai siis jos veri punaa auringon, niin tarviiko siinä sanoa sitä "veren"-liitettä punaisuuden yhteydessä? No mutta, oli miten oli! Tää oli ihan vaan mun omia mietteitä, ignooraa mut toki. :DD
Jälleen oli muuten lopetuslause kerrassaan upea. Simppeli, mutta simppelit lopetuslauseet toimivat. Myös aloitus oli hyvin tarttuva. Sä selkeesti tiiät miten napata lukijan huomio ja osaat jättää sen vielä anelemaan lisää! Kokonaisuudessaan mä pidin tästä ja jään kyttäilemään sun viestejäs siltä varalta, että kirjoitat vielä lisää talvisodasta. Jooh, fierté kiittää ja kuittaa.
