A/N: Viimeinen osa, olkaa hyvät! Kommentoida edelleen saa, olisi hauskaa kuulla mielipiteitä aihepiiristä
Naapurissa oli hiljaista. Liina lähes kaipasi tuttua pehmeää sykettä seinällään. Välillä talon ohi ajoi auto, ja valokeila halkaisi lukulampun kajon yksiön katossa. Mikään ei viestinyt talossa olevan muuta elämää Liinan lisäksi.
Joskus iltaisin tai öisin, silloin kun Merillä ei ollut bileitä, hän saattoi kuvitella olevansa talossa yksin. Että muissa asunnoissa ei todellisuudessa asunutkaan ketään. Koko kivinen kolossi olisi täynnä tyhjiä ja pimeitä huoneistoja hänen allaan ja päällään, jos vain kävisi katsomassa. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan niskavilloissa.
Puolen yön jälkeen Liina luki netistä tuoreimpia uutisia ja vähän uutisarvoltaan heikompiakin juttuja. Hän oli päätynyt tietoiskuun, joka kertoi jenkkiläisen laulajan lihoneen raskautensa myötä. Aivanko totta? Ja brittiläinen Stand up -koomikko oli hajottanut kaksi mersua ajeltuaan pilvessä takapihallaan. Jutusta saattoi avata linkin kannabiksen haittavaikutuksiin. Liina ei kuitenkaan vaivautunut klikkaamaan. Hän luki toisen jutun, jonka mukaan uusimmat tutkimukset todistivat ihmissuhteiden merkityksen ihmisen onnellisuuteen. Liina turhautui sen verran, että sulki iltapäivälehden sivun.
Hän tarkisti toiselta välilehdeltä Facebook-profiilinsa. Ei uusia viestejä. Meri oli päivittänyt puoli tuntia sitten lähtevänsä Karuun, mutta sen jälkeen uusia päivityksiä ei ollut tullut. Pari Liinalle puolituttua opiskelutoveria oli luvannut ilmestyä paikalle. Nekin viestit hän oli lukenut jo pariin kertaan.
Liina pyörähteli tuolillaan ja etsi jotakin, johon tarttua. Katse osui koriin, jossa villahuivi odotti kutojaansa. Mitään muutakaan ei tullut mieleen eikä nukuttanut yhtään.
Hän konkkasi korin luokse, askeleet ikään kuin leijuivat reunoiltaan. Pää tuntui lääkkeistä usvaiselta hänen istuessaan nojatuoliin ja alkaessaan kutoa. Ehkäpä Liina oli löytänyt vihdoin itselleen sopivan päihteen? Pitäisiköhän hakea reseptillä lisää tabuja seuraaviin keimeihin.
Kun katsoi ikkunaa nojatuolista käsin, ei näkynyt katuvaloja tai läheisten talojen ikkunoita. Ulkona oli vain mustaa. Liina koitti olla katsomatta ikkunaan, mutta se ei antanut hänen keskittyä neulokseen. Tuijotti mokoma kuin paha silmä huoneen toiselta puolelta ja hohkasi kylmää.
Liina nousi ylös huokaisten ja konkkasi takaisin ikkunalle sulkeakseen verhot. Viimeiset askeleet painoivat kipeästi jalkaterän hermoja.
Hän jäi katsomaan kaunista talvista katua, jonka lumipeitteelle laskeutui katulamppujen kalpeita kaaria. Liikennevalot olivat jääneet vilkuttamaan keltaista, kuin kaikki olisi jäänyt odottamaan jonkun saapumista. Sinne tarvitsisi vain mennä ja saisi sen kaiken.
Kulman takaa ilmestyi kaksi ihmistä. Profiileista päätellen ne olivat tyttö ja poika. Tulijat kiirehtivät risteyksen yli poikittain, päät kääntyilivät, ja Liina saattoi kuvitella puheen. Ehkä tyttö nauroi. Toinen tarttui häntä käsipuolesta lapaskädellään. Ei hidastanut menoaan yhtään, koska ulkona taisi olla kylmä.
Se oli siinä silmänräpäyksessä kun Liina teki päätöksensä.
Hänellä oli legginggit jalassa, muut housut eivät olleet joustaneet tarpeeksi sopiakseen siteen yli. Liina vetäisi olopaitansa päälle vielä villapaidan, koska olo ei ollut sellainen että olisi jaksanut panostaa ulkonäköön. Lompakko oli vielä käsilaukussa. Liina heitti kännykän sen seuraksi ja pukeutui ulkovaatteisiin.
Nahkasaapasta jalkaan vetäessä lesti väänsi jakaterää niin, että vesi kihosi silmiin kivusta.
Liina puri silti hammasta ja tarttui ovenripaan.
Ulko-ovi narahti auki kuin ovi toiseen maailmaan.Valojen naksahtaessa päälle rappukäytävä ei ollut ollenkaan aavemainen. Se saattoi olla autio ja hiljainen, mutta kuitenkin tavallinen kerrostalon rappukäytävä. Liina tunsi vapauden riemun rinnassaan hipsiessään rappusten reunalle.
Jalka tuntui saappaassa aralta ja kipeältä lääkkeistä huolimatta. Nyt pitäisi olla tarkkana, ettei portaikko osoittautuisi naista vahvemmaksi.
Liina laski varovasti terveen jalkansa ensimmäiselle rapulle, ottaen tukea kaiteesta. Painon jakautuessa hetkeksi toiselle jalalle sattui. Sattui, sattui, sattui! Kiljahdus jäi tukahtuneeksi inahdukseksi kiipimään käytävän seinillä. Liina veti henkeä, ja kokeili laskea kipeän jalkansa edellä. Hän painoi itsensä lähes kokonaan kaiteen varaan.
Ei auttanut. Tällä kertaa Liina ei vikissyt, koska oli varautunut vihlaukseen. Tekniikka ei toiminut silti yhtään paremmin, tuntui siltä, että jokin voisi murtua vielä pahemmin.
Kolmannella askelmalla Liina luovutti. Eteneminen oli niin vaivalloista, että baari olisi kiinni, kun hän pääsisi alas.
Hän nousi takaisin vetäen itseään kaiteesta ylöspäin ja puolittain laahasi jalkansa ovelle. Ovella hän pysähtyi pyyhimään silmänsä vedestä, joka niistä oli valunut.
Koska hän oli viimeksi lähtenyt perjantai-iltana ulos? Noin vuosi sitten, syksyllä. Jos ei laskettu joitakin kesällä tehtyjä jäätelönhakureissuja kaverien kanssa. Yleensä niiltä reissuilta oli tarttunut muille mukaan siideriä.
Sisällä hän vähäsen itki, kun posket olivat jo valmiiksi kosteat. Ihan vain siksi että ei olisi halunnut olla yksin.
Viisitoista minuuttia myöhemmin Liina pesi hampaitaan kuulokkeet korvilla, eikä siis kuullut rappukäytävästä ääniä ennen, kuin hänen ovikellonsa soi.
Se tosiaan soi. Ääni oli sen verran vieras, että Liinalta meni hetki tajuta, että se oli hänen ja mitä se tarkoitti. Että ovi toivottiin auki.
Sitä soitettiin kuitenkin uudestaan. Liina katsoi parhaaksi sylkeä tahnat suustaan ja mennä avaamaan. Joku naapuri oli voinut loukata itsensä, eikä Liina halunnut löytää kotioveltaan raatoja aamulla. Hän mietti, miten voisi auttaa toista itsensä telonutta. Soittamalla taksin kaikkien niiden rappujen juureen? Jipii.
Oven takaa kuului tuttujen äänten puhetta. Liina avasi uksen ja näki ensimmäisenä Merin. Tyttö seisoi tukevasti jaloillaan, ilme kareili jotakin kujetta.
”Tultiin moikkaan”, sanoi Meri.
Sen takana oli notkuva joukko, joka oleili yllättävän hiljaa kaikuvassa holvissa. Jokaisella oli jokin tölkki kädessään. Eikä Liina ollut kuullut mitään, vaikka ne olivat palanneet Merin kämpän kautta?
Meri käveli Liinan ohi huoneeseen sen enempiä kyselemättä. Muut seurasivat perässä, ja Liina saattoi vain siirtyä sivuun.
”Jos vuori ei tuu Muhammedin luo, niin Muhammedin pitää tulla vuoren luo”, veisteli Matias pipo edelleen päässä.
Liina mietti heti sitä, miten ääni kantaisi yläkertaan. Hän oli kangistunut kauhusta.
Olivatko ne känniääliöt hänellä?
Nyt tulisi saakeli häätö!
Joku keksi, että läppäri oli vielä päällä, ja napsautti soimaan musiikkia.
Myös Jesse käveli sisään, kädessä tölkki kuten muillakin. Liinan ja Jessen katseet kohtasivat hetkeksi. Liina jatkoi katsetta vaivautuneena ohi.
Ihmiset potkivat kenkiään oven suuhun ja riisuivat takkejaan naulakkoon hyvällä tuulella. Matolle istui jo pari Liinan ryhmätoveria, eikä Liina hennonnutkaan sanoa mitään.
Hän oikaisi villapaitansa. Se oli onneksi vielä päällä.
”Syöttekste poppareita, jos mä teen”, Liina kysyi.
”Ei kun me palvellaan sua!” Meri ilmoitti. ”Se tässä oli just ideana. Sä voit vaan istua.”
Meri oli jo avannut Liinan jääkaapin, se lappasi sinne täyttä häkää juomia parin jätkän kanssa.
”Otatsä jotain juomista”, Meri jatkoi. ”Meillä on Spraittia, sitä on varmaan mahdollista juoda ilman viinaakin.”
Liina räpäytti silmiään.
”Vaikka sitä”, hän myöntyi.
Jesse istui hänen sängylleen, siemaisi juomaansa ja katseli ympärilleen. Miten söpö se kuitenkin oli, tölkkeineen päivineen. Liina seisoi hetken paikallaan ja jalka otti huonosti tukea lattiasta.
Sitten hän otti kolme pitkää askelta Jessen viereen.
Hänen istuutuessaan joku istui jo koneella ja naputti soittolistaa musiikkipalveluun. Matolla kävi täydessä vauhdissa keskustelu lehtori Järvisen hiusmallista.
Jesse tuijotteli Liinan kirjahyllyä, Liina vilkaisi Jessen juomaa. Millaista olutta se joi? Liina ei tunnistanut merkkiä.
”Mitä sä juot”, Liina kysyi. Jesse havahtui ajatuksistaan ja pyöräytti etiketin näkyviin.
”Energiajuomaa”, se sanoi. ”Tääl pysy muuten hereillä...”
He istuivat siinä hetken hiljaa, huoneen ainoat puhumattomat ihmiset. Liina katseli Meriä, joka löysi popkornipussin mikron päältä ja tunki sen aaltolaatikkoon.
”Haluut sä maistaa?” Jesse kysyi.
Liina nyökkäsi. Kofeiini oli paras idea hetkeen.
Jesse katseli edelleen hänen kirjahyllyään, kun Liina hörppäsi.
”Sulla on shakki”, Jesse huomautti. ”Pelataaks?”
Hetkeä myöhemmin Liina söi hevosellaan Jesseltä sotamiehen. Peli sujui levottomasti, syötyjä nappuloita lojui peitteellä enemmänkin.
Yksiössä soi musiikki, mutta se kuului vain puheen alta. Liina vilkaisi Meriä, joka tanssahteli sukkasillaan ja jakoi ihmisille popkornia. Joku nauroi, Liinaakin hymyilytti.
Huoneessa oli monta astetta lämpimämpää.
