Title: Yksin
Author: Aimtist
Beta: MasterSkald
Genre(t): Angst
Hahmot/Paritus: Draco ja Harry. Aluksi myös H/D
Ikäraja: K-11 //Lils nosti ikärajaa
Vastuunvapautus: Potter hahmoineen ja maailmoineen kuuluu J.K. Rowlingille. Minä vain leikin.
AN: Kuuntelin Poets of Fall:in biisiä Carnival of Rust ja se toimi inspiraationani tätä kirjoittaessani. Niin ja Draco on aivan uskomattoman OoC tässä.
Niin kävi ajan mittaan kaikelle. Mikään ei ollut ikuisesti kestävää. Ehkä pitkäikäistä, muttei muuta. Elävät kuolivat, puut lahosivat, rauta ruostui. Edes heidän rakkautensa ei ollut ikuista. Mikään ei ollut.
Draco istui yläkerran parvekkeen kaiteella ja tuijotti kuun valaisemaa yömaisemaa, kauempana kimmeltävää merta ja välähteleviä salamia. Ukkosen äänet kaikuivat hänen korviinsa, mutta sade ei tavoittanut häntä vielä. Häntä ympäröi vain helteisen hiostava kesäyö.
Sisältä kuului Harryn pakkaamisen ääniä. Hänen pitkäaikainen rakastettunsa, hänen kihlattunsa, muuttaisi pois. Heidän erolleen ei ollut mitään erityistä syytä. Heidän rakkautensa oli vain hajonut palasiksi. Ruostunut pois.
Jo pidemmän aikaa he olivat esittääneet, että kaikki oli hyvin. Mutta Harryn ystävien Ronin ja Hermionen tullessa vierailulle, miehet tajusivat ettei heidän tilanteensa ollutkaan hyvä. He tuskin puhuivat toisilleen. Näkivät vain iltaisin, kun nukahtivat eri puolille vuodetta. Ei syleilyä, suudelmia tai seksiä. Vain sama vuode, minkä keskellä meni raja, jota kumpikaan ei enää ylittänyt.
Heillä kummallakaan ei ollut tietoa tämän kaiken alkamisajankohdasta. Milloin heidän välinsä olivat alkaneet viiletä? Heidän rakkautensa hiipua? Milloin tämä kaikki muuttui siitä onnesta mitä se aikoinaan oli, täksi kylmäksi teeskentelyksi? Teeskentelyksi, mikä ei vakuuttanut ketään muita kuin heidät, suhteensa onnellisuudesta. Ja nyt se ei peittänyt totuutta enää edes heidän silmiltään.
Heillä ei ollut syytä jatkaa tätä enää. Samana iltana, tänä iltana, Harry pakkasi tavaransa. Heidän talonsa oli ostettu Dracon suvun rahoilla, joten Harry suostui lähtemään. Jättämään Dracolle suuren, kylmän kartanon, kaukana kaikista. Vain synkät vuoret ja meri seuranaan.
Harryn kaikkoontuessa, lähtiessä lopullisesti, Draco tajusi, miten kylmä ja yksinäinen hänen kotinsa oli. Tältäkö hänen äidistään oli tuntunut, kun hänen isänsä lähetettiin Azkabaniin? Näin yksinäiseltä ja hylätyltä? Tätäkö hänen elämänsä olisi?
Hän laskeutui hitaasti alas portaita. Merkiten talon jokaisen yksityiskohdan mieleensä. Kävellessään lopulta ulos talosta, hän oli todennut sen olevan kylmempi kuin hänen tätinsä Bellatrixin sydän oli ollut.
Hän ei tahtonut olla siellä. Se oli liian synkkää, se pelotti häntä. Siksi jo nyt hän toivoi, ettei Harry olisi lähtenyt. Kun hän oli ollut peloissaan, Harry oli saanut hänet voimaan paremmin. Suudellut hänen poskeaan tai kämmenselkäänsä ja lohduttanut häntä, kunnes hän oli rauhoittunut. Yleensä näin oli käynyt, kun hän oli nähnyt painajaisia, mutta toinen oli osannut rohkaista myös muulloin.
Mutta nyt hänellä ei olisi rohkeaa rohkelikkoa rinnallaan. Hän olisi yksin. Asuisi talossa, jota pelkäsi. Seisoi siksi ulkona ukkosmyrskyssä, sateen kastelemana. Hän oli yksin. Yksin pelkonsa, surunsa, itsensä kanssa.