Nimi: Puoliveristen seikkailu osa 1/?
Kirjoittaja: Tutitutie
Ikäraja: S
Fandom: Percy Jackson
//Säde lisäsiParitus: Percy Jackson/OFC
Genre: action, romantic
Varoitukset: Sisältää väkivaltaa.
Vastuuvapautus: Kaikki, minkä tunnistatte Rick Riordanin tekemäksi, tai jonkun muun, ovat hänen ideoitaan. Ei minun. On tässä minunkin omia juttujani. En saa tästä drakmoja, puntia, dollareita, euroja, rupioita yms. Toisin sanoen en saa tästä rahaa.
A/N: Tässä puoliverinen tarkoittaa puolijumalaa, joka on otettu Percy Jackson kirjoista. Ensimmäinen kokeiluni kirjoittaa jostain muusta kuin HP:stä. En takaa laatua, mutta toivottavasti pidätte ja kommentoikaa ja esittäkää parannusehdotuksia. Kirjoitan tässä Percyn ja Natalien näkökulmista.
Luku I
Ensin annan teille pari varoituksen sanaa. Jos tunnistat itsesi tästä tarinasta, älä jatka eteenpäin. Jos tiedät olevasi puoliverinen, älä edes kuvittele lukevasi sanaakaan. Jos jotain herää sisälläsi lukiessasi tätä, lopeta lukeminen heti. Jos et huomaa tässä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, voit jatkaa lukemista.
Olen Natalie Brown. Olen kaksitoista vuotta. Äitini on tavallinen, kuten kaikilla muillakin. Hänellä on nauravat, suklaanruskeat silmät ja ruskeat pitkät hiukset. Olen kuin äitini pienoiskopio. Meissä on paljon samaa, kuten hiukset ja... Eipä niitä taida muita ollakaan. No, Isästäni en tiedä mitään. Aina kun yritän ottaa isän puheenaiheeksi, äiti kääntää keskustelun toisaalle (hän on hyvä siinä) tai jättää vastaamatta. Asun New Yorkissa, tarkemmin ottaen Brooklynissa. Minut on potkaistu koulusta useaan otteeseen tarkkaavuushäiriöni ja ADHD:n takia. Lisäksi minulla on lukihäiriö.
PRIIIIING!!! PRIIIIIING!!! Aargh! Enkö saa koskaan rauhaa tuolta herätyskellolta? PRIIIIIIING!!! Joo, joo uskotaan! Suljin herätyskellon ja venyttelin nautinnollisesti. Laskin hitaasti kymmeneen ja katsoin ulos ikkunasta. Aurinkoista. Täydellistä minulle! Kun olin pieni, äiti opetti minut aamuisin ennen kuin katson ulos ikkunasta, laskemaan kymmeneen ja toivomaan samalla säätä mikä olisi tuolloin minulle mieleen. Vaikka en periaatteessa usko siihen, teen sitä vieläkin vanhan tottumuksen vuoksi. Tassuttelin keittiöön nauttien auringon ensisäteistä.
"Huomenta kulta!" äiti tervehti minua aurinkoisesti hymyillen. Hymyilin hänelle takaisin. Hän naurahti. En ole kovin puhelias ihminen luonteeltani. Äiti lähti töihin ja jäin taas yksin kotiin. Kesälomani alkoi viikko sitten. Vaihdoin koulua tammikuussa, salaperäisen räjähdyksen saattelemana, jossa minun uskottiin olevan syyllinen. Vedin vihreät tennarini jalkaan ja lähdin kävelylle.
Istahdin McDonald'siin juomaan pirtelön. Join kaikessa rauhassa, kunnes huomasin, että minua tarkkailtiin. Vanha, nahkatakkiin pukeutunut nainen vilkuili minua pahansuovasti tiskin takaa. Napsautin taskupeilini auki ja katsoin naamaani. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Join pirtelön nopeasti loppuun ja lähdin nopeasti ulos. Valitettavasti sama nainen seurasi minua pihalle, mutta olin osannut varautua. Sääntö numero yksi: Älä KOSKAAN lähde kotoa ilman itsepuolustusvälineitä. Tässä tapauksessa minulla oli veitsi (säälittävän pieni kylläkin) jonka olin saanut äidiltä ollessamme lomamatkalla Espanjassa, jossa äiti kertoi, että tapasi siellä isäni. Se oli kiinni kaulakorussa, joka oli aina paitani alla piilossa. Vedin siis veitseni esiin.
Yhtäkkiä nainen tarttui kaulaani takaapäin ja vei minut McDonald'sin taakse. Kynsin naisen kättä, mutta hän ei vaikuttanut huomaavan mitään. Mikä teräsmummo!
"Natalie Brown", nainen aloitti. Mistä hän tiesi nimeni?
"Niin?" pihisin naisen yhä pitäessä kurkustani kiinni. Nainen nauroi.
"On aika poistaa taas yksi puoliverinen maailmasta", nainen kihersi ja lipoi huuliaan. Puoliverinen? kyllä minusta olen ihan täynnä verta, enkä mikään vajaa. (Näin ymmärsin asian sinä hetkenä)
Nainen muutti yhtäkkiä muotoaan. Hän oli liskomainen ja nahistuneilla siivillä lentävä vanhus. Ei mikään erityisen kaunis näky. Olin kuullut latinan tunnilla jotain tästä otuksesta, mutta en muista sen nimeä.
"Hajaaaa!" huusin ja upotin veitseni naisen vatsaan. Nainen katsoi hetken minua, mutta nauroi ja paiskasi minut maahan. Liskonainen heitti veitseni maahan. Yhtäkkiä takaovesta pelmahti esiin poika, joka ontui omituisen näköisesti.
"Natalie!" hän huusi ja heitti minulle tikarin. Tiesin mitä poika halusi, joten survaisin tikarin naisen vatsaan. Ja vannon, että se ei tuottanut minulle minkäänlaisia vaikeuksia. Mummo hajosi hiekaksi ja lensi tuulen mukana pois.
"Mikä se oli?" kysyin pojalta vavisten.
"En sano sen nimeä, mutta kutsumme niitä hyviksiksi", poika sanoi. "Sinut täytyy viedä hoitoon", hän sanoi ja katsoi merkitsevästi päätäni, josta vuosi verta.
"Ei lääkäriin", anelin. Vihasin lääkäreitä. Vihasin huoneiden antiseptistä hajua ja neuloja.
"Kuka sanoi, että vien sinut lääkäriin?" poika sanoi hymyillen.
