A/N: Kiitoksia kommenteista, niiden saaminen täysin omaan tekstiin tuntuu ainutkertaiselta!
Hömöpöllö: Tavallaan hienoa, että Finistä löytyy joku toinenkin, joka on todella kokenut tämän taudin.. vaikka sinänsä siinä ei ole mitään hienoa :D Kiitoksia!
Syvä Miete: Kyseinen rokko on tosiaan melko surullinen tapaus, mutta näköjään se toimii myös inspiraation lähteenä. Kiitos!
jossujb: Kiitos imartelevasta kommentista! Minä-kertoja on minulle suht uusi kokemus, joten toivottavasti haparointi ei kauheasti näy.
Orenji: Sinullekin kiitos kommentin jättämisestä! Dickens-vertaus ihan kolahdutti jotain sisuksissa, hui!
1. LUKU:
LIEKKI SYTTYY
Muistan sen harmaan elokuun viimeisen viikon varmasti loppuikäni. Olisin halunnut muistaa sen upeista juhlista ja ensimmäisestä osallistumisestani tohtoripromootioon, mutta toisin kävi.
Maanantai alkoi viimeisen viisaudenhampaani erottamisella suustani. Operaatio oli nopea ja kivuton, mutta loppuviikko oli kaikkea muuta. Siksi muistelen tuota pikaista hammaslääkärivisiittiä lämmöllä. Kiitos Salama-Sami, että olet nimesi veroinen! Ja vasta kun kirjoitin tuon ylös, ymmärrän, miten kaksimieliseltä hammaslääkärimme lempinimi kuulostaa.
Osallistuin tohtoripromootion harjoituksiin maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, sillä olin ilmoittautunut airueksi (eli avustajaksi hienoon akateemiseen juhlaan, jossa tohtorit saavat takaisin itse ostamansa silinterihatun). Yliopistokulttuuri on kiehtonut minua lukiosta asti, joten airueen työ kuulosti mukavalta kokemukselta, olinhan aloittamassa viimeistä opiskeluvuotta yliopistossa. Lisäksi hakuilmoituksessa luvattiin airueille luontaisetuna ruokaa.
Odotin innolla, että pääsen näkemään tohtorien vihkimisen ja fiinit iltajuhlat. Minä olen niitä ihmisiä, jotka innostuvat asioista helposti ja tykkäävät olla tapahtumien sykkeessä. Lisäksi olen melko varma, etten koskaan itse väittele tohtoriksi, joten halusin nähdä promootion edes kerran elämässäni.
Nyt minun pitää varmaan itse hankkiutua tohtoriksi.
Aluksi luulin karheaa kurkkua ja kohonnutta lämpöä pelkäksi nielutulehdukseksi, sillä kummitädilläni oli ollut samoja oireita pari päivää aikaisemmin, kun vierailin hänen luonaan. Ensin kurkkuni oli vähän kipeä, mutta ääni kulki normaalisti. Kummitädille oli ilmaantunut lisäksi silmätulehdus, joten pelkäsin sen iskevän.
Finrexiä vaan nassuun.
Kuume nousi keskiviikkona, eli seuraavana päivänä ensioireista. Sain sen laskettua särkylääkkeillä, mutta päätin varmuuden vuoksi kipaista lääkärissä heti aamusta. Hoitaja mittasi tulehdusarvoni, jotka olivat vain lievästi koholla, ja sitten hän otti kurkusta nieluviljelyn.
Nieluviljely (joka kuulostaa siltä kuin kurkkuun istutettaisiin viljaa) tapahtuu niin, että hoitaja työntää potilaan kurkkuun pitkän vanupuikon, potilaan pitää sanoa pitkään ”Aa”, ja puikon kosketus limakalvoon saa potilaan kakomaan. Näin puikkoon saadaan näyte, joka jätetään yöksi kasvamaan punaiseen litkuun ja myöhemmin nähdään, onko suussa julmia bakteereja.
En voinut olla ajattelematta The Big Bang Theorya ja Bernadettea, joka kiikuttelee erilaisten tautien bakteereja ympäriinsä.
Keskiviikkona pirautin Skypen avulla sairaanhoitajaksi opiskelevalle serkulleni Malagaan. Olen muuten kuunnellut ihan liikaa Jari Sillanpään Malagaan-kappaletta siitä asti, kun serkku lähti Espanjaan. Pistetään se ikävän ja sairastelun piikkiin.
Niin, kerroin sairastelusta serkulleni pitkin taudin kulkua. Hän on tottunut minun kertomuksiini erilaisista ”sairauksista”, sillä olen välillä vähän luulotautinen. Kerrankin minulla oli todistusaineistoa eli käheä ääni. Hurjaa.
En viitsinyt kertoa serkulle, että olin juuri ehtinyt hankkia jäsenkortin lähimpään apteekkiin. Sain sieltä kaupanpäälle silmänympärysvoiteen! Olen joskus pohtinut, miksi apteekissa myydään niin helkkaristi kosmetiikkatuotteitta. Itse menen apteekkiin yleensä silloin, kun olen hakemassa reseptilääkkeittä tai kipeä. Kosmetiikkatuotteet on useimmissa apteekeissa sijoitettu heti alkuun. Jos olen puolikuntoinen, tunnen itseni yleensä melko rupsahtaneeksi, ja silloin kauneustuotteet suorastaan huutavat ”SINÄ TARVITSET MINUA!”
Onneksi apteekin putelit ovat sen verran kalliita, että tällainen opiskelija sijoittaa mieluummin ylikalliiseen Macbookiin ja Photoshopiin.
Yhdessä viestissä serkku neuvoi juomaan vettä, mikä oli oikeasti hyödyllinen ohje, sillä riittävä nesteytys tuppaa jäämään kun nieleminen sattuu. Koko tämä rokkorumba on kyllä lisännyt kivunsietokykyä.
Seuraavana aamuna, torstaina, hoitaja soitti, että viljelyssäni ei näkynyt bakteereita.
Sääli, sillä silloin olisin selvinnyt antibiooteilla.
”Tule huomenna käymään, jos vointi huononee”, minulle sanottiin puhelimessa.
Päättelin itse, että kyseessä on siis virustartunta. Vointini oli kuitenkin kohtalainen, joten osallistuin tohtoripromootion konserttiin, hatunsovittajaisiin ja harjoituksiin. Kaikki nuo akateemiset perinteet olivat todella mielenkiintoisia. Yksi keskeisistä tehtävistäni oli seistä vartiossa ennen konserttia salin ovien sisäänkäynnillä, ylioppilaslakki päässä ja sinivalkoinen airutnauha vasemman olan yli kiinnitettynä. Parini seisoi toisella puolella ovia. Helppo homma – paitsi jos kurkkua kuivaa eikä airutnauha päällä saa syödä eikä juoda mitään. Laukkua ei saa kantaa mukana eikä asussani ollut taskua.
Tässä vaiheessa todettakoon, että koko touhu oli vapaaehtoista eikä siitä maksettu rahallista palkkaa. Toki sain ilmaiset lounaat, kahvit ja hienon iltaruoan, sekä kaksi opintopistettä (jälkimmäinen palkinto selvisi minulle vasta koulutuksissa – olin siis osallistunut vain ilmaisen ruoan takia). Niin ja tietysti uuden kokemuksen.
Kuuluisan kapellimestarin johtama orkesteri soitti todella mieleenpainuvasti tunnettuja baletteja. Elävä musiikki auttoi jopa unohtamaan kurkussa jylläävän piikkisian.
Illan lopulla kuulin muilta airuilta, että näytin kuulemma kammottavalta. Kurkkuni tuntui kieltämättä turvonneelta ja karhealta. Vilkaisin peiliin ja odotin näkeväni vähintään Lalli Leipäjuuston (kyllä, olen ysärilapsi) leukoineen, mutta mielestäni olin vain vähän kalpea – enkä normaalistikaan ole mikään ”Dove Summer Glow” –tyyppi.
Oletan, että näytän siis kammottavalta joka tapauksessa. Hyväksyin tosiasiat ja palautin airutnauhani yliairuelle. Sitten menin muiden kanssa syömään yliopiston tarjoamaa hienoa iltaruokaa (”päivällinen” kuulostaa hölmöltä, kun kello oli tuossa vaiheessa yli kymmenen illalla). Tupa oli täynnä pitkiin iltapukuihin ja tummiin pukuihin sonnustautuneita promovendejä, promoottoreita, seuralaisia, kunniatohtoreita ja professoreja. Me airuet käytimme mustia jakkupukuja tai pukuja. Tuntui vähän epäkorrektilta köhiä ja irvistää naamaa joka kerta, kun nielin, mutta enhän minä vielä tuossa vaiheessa tiennyt, että poden enterorokkoa.
Joka tapauksessa, otin alkoholittoman kuohuviinin ja skoolasin muiden airuiden kanssa hyvin sujuneelle päivälle. Porejuoma tuntui miellyttävältä kipeässä kurkussa, joten ihmettelen näin jälkikäteen, miksi hitossa en hankkinut sitä kotiin? No, ostin kyllä kaikkea muuta, kuten saatte myöhemmin todeta.
Hieno iltaruoka ei ollut sosemuotoista vaan terveille suille tarkoitettua maukasta buffet-tarjottavaa. No, kurpitsapannacotta oli pehmeää, mutta kuka hullu syö pelkkää kurpitsamössöä sellaisessa tilanteessa? En edes minä. Otin siis lautaselle myös riisiä, kanaa, seesaminsiemenissä pyöriteltyä lohta ja salaatteja. Nälkä oli siinä vaiheessa infernaalinen, joten kipu unohtui syödessä.
Ruoka siis syötiin yliopiston aulassa eikä pöytiä ollut läheskään kaikile, joten juhlavuus vähän kärsi, mutta eipä se minua haitannut. Juhlavuuteni alkoi hiipua muutenkin sitä rataa, kun kuume nousi. En kehdannut kuitenkaan rynnätä ulos juhlista heti kun sain lautasen imuroitua, joten jutustelin kohteliaasti muutaman henkilön kanssa.
Jälkikäteen tuumin, että olisi ollut kohteliasta poistua juhlista mahdollisimman ajoissa (tai jättää kokonaan väliin), sillä ties kuinka monta uhria ehdin tartuttaa! Tehtäviini kuului sinä päivänä muun muassa auttaa kunniatohtoreita (esimerkiksi erästä Nobel-palkittua fyysikkoa ja ansiokasta tunnettua kääntäjää) asettumaan kulkueeseen. Onneksi en muistaakseni sylkenyt suoraan kenenkään päälle, koska tautini on kuulemma pisaratartunana leviävää.
Minulla on tapana olla joskus vähän draamakuningatar. Kuvittelin hetken iltapäivälehtien otsikoita, jotka kirkuivat: ”SAASTUNUT AIRUE TARTUTTI KOKO YLIOPISTON! Pakomatkalla olevaa tautipesäkettä etsitään.
No, viimeistään tässä vaiheessa tiedoksi medialle, että tässä kuosissa ei todellakaan lähdetä pakomatkalle.
Jälkiruoaksi olisi ollut mutakakkua ja bändin soittamaa musiikkia, mutta vointi alkoi olla sen verran surkea, että tein vaikean päätöksen ja lähdin kotiin, pyörällä tietenkin, koska tällä opiskelijalla ei ole varaa autoon.
Hameessa pyöräily on muuten hankalaa. Siinä vaiheessa ei kuitenkaan kiinnostanut, miten säädylliseltä näytin.
Kämppäkaverini oli hereillä ja hänellä oli vieras. Eteisen peili paljasti, että näytin hyvin pukeutuneelta aaveelta, jolla oli kuumeläikät poskilla ja ylioppilaslakin litistämät kullanruskeat hiukset.
Varoitin muita pilke silmäkulmassa, että minulla on ebola, mikä ei naurattanut ketään. Minulla on aina ollut vähän huono tilannetaju, etenkin vitsien suhteen. Mitä vetoa, että kämppikseni vieras oli juuri pyyhkinyt kätensä vessassa minun käsipyyhkeeseeni, me kun emme ole nimenneet niitä mitenkään ja minun pyyhkeeni on heti lavuaarin vieressä.
Tarkoitus ei ollut rakentaa asuntoon ansoja tai mitään, ihan oikeasti! En toivoisi tätä tautia edes pahimmalle viholliselleni, koska minulla ei ole sellaista.
Seuraava yö oli sekoitus kosteaa ja liekehtivää roihua. Kuulostaa noin muotoiltuna ehkä intohimoiselta, mutta ei, en jakanut 80 senttiä leveää sänkyäni kenenkään kanssa. Kosteus johtui omasta hiestäni ja liekehtivä roihu taas poltteli kurkussa.
Huoneeni on melko kylmä, koska patteri ei ole lämmennyt kunnolla. Ikkunanraosta vetää ärsyttävästi. Tästä johtuen hikiset vuodevaatteeni muuttuivat yöllä kylmiksi JA kosteiksi, mikä ei muuten ole kiva yhdistelmä. Sitten kun komboon lisätään liekehtivä kurkku, yhtälö on täyttä paskaa. Mitä vastakohtien sinfoniaa! Suorastaan tulen ja jään laulu, vähän niin kuin Game of Thronesissa. En tosin haluaisi yhtään Lannisteria tai khaleesia kurkkuuni sotimaan.
Kuvailisin kurkkukipua niin, että se alkoi kitalaesta hitaasti, piste kerrallaan. Menin ”nukkumaan” yhdeltätoista, mutta olin valveilla vielä kolmelta. Tällöin kipu oli ulottunut jo puoliväliin kaulaa. Särkylääkkeistä olin napannut illalla 600mg buranan ja Para-Tabsin (1mg). Aamuviideltä otin vielä yhden buranan ja nukahdin viimein, vain herätäkseni neljän tunnin päästä.
Yksi kämppiksistäni (heitä on yhteensä kolme) lauloi yhtenä päivänä: ”Kylmänkostean, minä tunsin Mombasan…”