Oi kun oli kaunista!
Tämä tosiaan oli vähän erilainen, kuin mitä sinulta yleensä saa lukea, kuten itse jo totesitkin, mutta en nyt tiedä, onko yksinkertaisempi oikea adjektiivi kuvaamaan. Suoraviivaisempaa tämä oli, kyllä, pilkkuja huomattavasti vähemmän ja vertauskuviakin, mutta toisaalta teksti oli kuitenkin paikkapaikoin kovin vaikealukuista, ja nuo kursivoidut kohdat yhdessä niiden kanssa tekivät tästä kyllä aika sinun näköistäsi; sellaista ihastuttavaa sekamelskaa josta ei meinaa saada edes ihastukseltaan otetta ennen kuin vasta toisella tai kolmannella lukukerralla.
Ensimmäisellä lukukerralla jäin niin monessa kohtaa vain tuijottelemaan ruutua ihastuneena ja erittäin sanattomana, etten oikein osannut päättää kenen näkökulmasta oikein luin, enkä edes tavoittanut tätä tekstiä kokonaisuutena.
Toisella kerralla päädyin sitten Astoriaan, jotenkin kaikki tuntui sopivan häneen, ja niihin mielikuviin, jotka minulla hänestä on. Olen aina ajatellut Astorian sellaisena vähän isosiskonsa varjossa kavaneena, ujona tyttönä, joka ehkä haluaisi olla yksi luihuisten eliittijengiläisistä, mutta ei loppujen lopuksi kuitenkaan. Sellaisena runotyttönä, joka sulautuu seiniin koska ei oikein osaa muutakaan, seinäruusuna. Minusta on kovin luontevaa ajatella, että Astoria rakastuisi sisarensa parhaaseen ystävään, ja että se olisi samaan aikaan kamalan ihanaa ja ihan kamalaa, että elämä olisi kuin aalloilla heittelehtimistä eikä imissään olisi tolkkua.
Tuo
vai onko se sitä kuuluisaa rakkautta, jonka termiä en koskaan oppinut ääneen lausumaan (propsit muuten sanajärjestyksestä) sai minut kuitenkin miettimään, että oliko kertoja sittenkin Pansy; ujous on Astoriaa, mutta tunteiden myöntämisen pelko jotenkin niin Pansya kuitenkin.
Tunnelma oli minusta hirveän ihana, sellainen tumma ja keinuva ja merellinen, ja sitten kun osasin jopa tarkastella tätä kauempaa ja kokonaisuutena, niin en osaa sanoa muuta kuin että
vau. Minusta tämä oli enemmän agstia kuin romancea, mutta niin, toisaalta olen myös vannoutunut angstficcari ja -lukija, niin että en taida olla ihan puolueeton... Tuossa ekassa lauseessa muuten rakastuin tuohon kursivointiin, koska lauseen saattoi lukea sen kanssa tai ilman, ja se silti kuulosti fiksulta; kursiivin kanssa se oli vain jotenkin mielettömän ihanaa ja hihittelin sille täällä varmaan yli minuutin tai jotain. (Fanityttöpäivä kun en asiaa osaa puhua, lolo?)
tai kenties jopa millään enää merkitystä, sillä nyt ja tässä ja hengittämättä
teh lempikohtalainaus. En osaa edes eritellä kunnolla, mikä tässä oli niin ihanaa, mutta olen rakastunut ja myyty ja kaikkea kivaa. "kenties jopa millään" kuulostaa jo niin vinksahtaneelta, että se on jo hurmaavaa, ja "nyt ja tässä ja hengittämättä" on ihanan erikoinen, juuri tuon viimeisen takia. Iih. ♥
Nimi oli ehkä vähän turhan yksinkertainen ja lausemainen makuuni, tylsäkin jopa, mutta kuten moneen kertaan todettu, olen aivan liian kriittinen nimien suhteen, joten minua ei ehkä kannata kuunnella. Rakkauden aallot on kuitenkin minun korvaani vähän puhkikulutettua, enkä ole koskaan pitänyt lauseista niminä, siksi siis tämä.
Kiitos tästä ihastuttavasta lukukokemuksesta, ja pahoitteluni kommentin sekavuudesta. Hih.
