Nimi: Rakkaani
Kirjoittaja: Smarou
Ikäraja: S
Genre: Romance, het
Summary: "Jos voisin, ottaisin sinun surusi pois yhtä helposti kuin voisin pyyhkäistä peukalollani kyyneleesi"
A/N: En tiedä miksi minulla on mennyt yli vuosi tämän julkaisemiseen... Voisin lukijoille varoittaa, että olen tietoisesti käyttänyt aika vapaasti pilkkuja tässä, koska tahditan niillä tätä ajatuksenomaista tekstiä.
Jaa... tämä on minulle kovin rakas. Olkaapa hyvät.
***
Rakkaani
Rakkaani, minä ajattelen katsellessani sinua.
Sinä pyydät lohduttavia sanoja, mutta minä painan pääni ja vaikenen edessäsi. En minä osaa.
Rakkaani, enkö minä riittäisi? ajattelen, kun käännät katseesi sivuun. Pyyhkäiset silmiäsi kämmenselkääsi ja naurahdat kyyneleillesi.
Tiedänhän minä, ei se ole sinun vikasi, sanot, eikä se kuitenkaan paranna oloani. Vain se helpottaa, että tiedät etten tarkoita pahaa.
Jos voisin, ottaisin sinun surusi pois yhtä helposti kuin voisin pyyhkäistä peukalollani kyyneleesi. Jos voisin, puhaltaisin murheet mielestäsi samalla lailla kuin puhaltaisin voikukkien valkoiset höytyvät tuuleen. Jos voisin, suutelisin sinut onnelliseksi kuin taivaalla lentävät pääskyset.
Mutta minä olen mies, joka ei osaa puhua, kun sitä pyydetään. Mies, joka ei uskalla katsoa silmiin, vaikka se olisi kohteliasta. Mies, joka elää päänsä sisällä ja kirjoittaa vanhanaikaisella kirjoituskoneellaan.
Mies, joka ei rohkene koskea, vaikka rakastaa.
Minä olen vahva vain mielessäni. Sen ulkopuolella, jopa näiden seinien sisällä olen ujo ja arka. Olen paljon pelokkaampi kuin ulkokuoreni antaisi uskoa.
Mutta rakkaani, sinä tiedät sen sanomattakin.
Minä kirjoitan elämästä ja kuolemasta, oivalluksista ja vahvoista tunteista. Paljon vahvemmista kuin mitä uskaltaisin tuntea. Mutta mielessäni voin olla mitä vain. Kirjoituskoneeni paperilla olen romanttisen komedian sankari, voin olla ritari tai palomies joka pelastaa sinut ja kissasi palavasta talosta. Oikeasti olen allerginen eläimille ja jouduit antamaan kissan sisarellesi muuttaessasi luokseni.
Minä hämmennyn helposti, en pysty nopeisiin päätöksiin. Tarvitsen kirjoituskoneeni siunaamaan aikeeni. Rakastan koneeni tasaista ääntä, se saa minut tuntemaan itseni kirjailijaksi. Viis palkinnoista pöytäni laatikossa, kirjoituskoneeni naksuminen tekee minusta kirjailijan, mustetahrat sormenpäissäni ja paperiviillot. Vanha koneeni tekee minusta niin voimakkaan kuin haluaisin olla, oikeuttaa tunteeni tai paljastaa niiden typeryyden. Se jakaa elämäni mustavalkoiseksi kuin sen kirjoittamat sivut.
Mutta sinä rakkaani, olet takanani levittyvä maisema, ikkunasta virtaava raikas ilma ja ennakoimaton linnun laulu. Sinä olet värit ja tuoksut kirjoittamieni rivien välissä. Se henki, jonka takia lukija tarttuu kirjaani ja sulkee sen luettuaan.
Minä olen kirjoittanut sinusta 14 täyspitkää rakkaustarinaa, 3 tragediaa, 12 novellia ja 18 runon kaltaista raakiletta, sekä joukon muita valmiiksi hiomattomia tynkiä. Olen suudellut huuliasi paperilla yhtä monesti kuin oikeassa elämässä, jos en enemmänkin. Olen tarinoissani mennyt naimisiin kanssasi kuusi kertaa useammin kuin oikeasti. Olen heijannut sinua sylissäni ja onnistunut lohduttamaan sinua paremmin kuin koskaan todellisuudessa.
Pyyhkäiset hiukset silmiltäsi ja siro liikkeesi vangitsee katseeni. Miten jokin noin hento ja kaunis on voinut päätyä minun kaltaiseni miehen luokse? Sinun äänesi on heleä kuin vuoristopuro, ja silti nait miehen joka puhuu murahtaen eikä katso silmiin. Sinun ihosi on pehmeä ja kätesi lämpimät kuin äidin rakkaus. Pelkään, että saisit parransängestäni haavoja, jos en ajaisi kasvojani päivittäisellä rutiinilla.
Rakkaani, tiedäthän mitä tunnen sinusta. Sen takia ajan partani aamuisin.
Ja vaikka haluaisin lohduttaa sinua, tarttua käteesi, vetää sinut syliini ja suudella kaiken paremmaksi, en osaa. Tiedäthän sinä, minä en osaa puhua, sanat eivät koskaan kerro mitä ajattelen. Ne ovat aina sen aavistuksen verran asian sivusta, etteivät vastaa tunteitani. Ja minä tunnen niin paljon sinua kohtaan, etteivät nopeat sanani koskaan vastaisi sitä. Siksi minä kirjoitan.
Istun uskollisen koneeni eteen, ja kirjoitan. Kone naksuttaa lohdulliset sanani, kannustavat eleeni, kaiken sen millä välitän ja rakastan. Kirjoitan kaiken paremmaksi.
Sitten kutsun sinut työhuoneeseeni ja nahkatuolini narisee kun vedän sinut syliini sanoen;
Rakas, kirjoitin sinulle taas.
Sillä minä olen mies, jonka sormet kertovat enemmän kuin suuni. Mies, joka rakastaa kirjoituskoneensa välityksellä.
Mies, joka kirjoittaa rakkautensa paperille, koska ei osaa puhua siitä ääneen.
