Nimi: Vesivärerajoja
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: S
Genre: angst, drama, haikeussurua
Paritus: Neville/George
Haasteet: Slash10, Rare10
Vastuuvapaus: Rowling omistaa hahmot. Minä vaan leikin saamatta rahallista korvausta tuotoksistani.
A/N: Ensin keksin parituksen, sitten lähdin rakentamaan tätä
tämän biisin pohjalta. Ja oikeastaan tämä juuri perustuukin tuohon kappaleesen sanoiltaan ja tunnelmaltaankin, ainakin minusta. Tykkään kokeilla uutta ja etenkin parituksien osalta rare on rakkaus. Miusta olisikin kiva kuulla, miten olen onnistunut tämän kanssa. Mutta nyt yritän pitää tämän alkuselostuksen lyhyenä ja päästän teidät lukemaan. Näin.
Sodan jälkeen asiat olivat muuttuneet.
Neville kutsuttiin Kotikoloon joka vuosi viettämään joulua ja juhannusta, pääsiäistäkin. Joskus muulloinkin, oikeastaan useastikin. Eikä Neville ollut siitä pahoillaan, päinvastoin. Hän oli helpottunut päästessään pois harmaasta arjestaan, täysin kiinni siihen osaan joka toi hänelle pientä toivoa. Hän oli onnellinen päästessään lähemmäs sitä kaikkea. Silloin hänen ei tarvinnut tyytyä selaamaan jo rypistyneitä kirjeitä, katselemaan niitä harvoja kuvia joita hänellä oli. Niinä hetkinä Kotikolossa hän tunsi olonsa paljon vahvemmaksi, ehjemmäksi.
Vaikka ei sekään aina helppoa ollut.
George puhui Fredistä usein. Siitä kuinka hän ikävöi veljeään, kaikkia niitä yhteisiä juttuja, asioita joita ei muille voinut kertoa, ei samalla tavalla. Veli oli ollut erityinen. Ja kyllähän Neville sen ymmärsi. Hänkin oli kokenut paljon, tiesi mitä toinen ajatteli. Aina hän kuunteli mitä toisella oli sanottavaa. Hän halusi auttaa, olla tukena. Tehdä kaikkensa jotta toinen ei tuntisi itseään yksinäiseksi, hylätyksi. Sillä Neville näki kuinka rikki toinen todella oli, vaikka tämä ei sitä ulospäin juuri muille näyttänytkään.
Ja usein pimeinä, raskaina öinä kun koko muu Kotikolo jo nukkui, huomasi Neville vierashuoneen oven aukeavan raolleen, lopulta paljastaen ovella seisovan hahmon. Hahmon, joka lopulta astui huoneeseen, sulki oven ja käveli hitaasti sängylle. Ja aina Neville tiesi kuka tulija oli, ennen kuin tämä edes astui lähemmäs. Se oli jo muodostunut heidän välilleen sanomattomasti, aivan kuin itsestään. Eikä kumpikaan vastustellut.
"Näin pahaa unta."
Ja vaistomaisesti Neville siirtyi tehden toiselle tilaa. Veti peiton syrjään ja odotti toisen kiipeävän viereensä sängylle. Oikeastaan se rauhoitti heitä kumpaakin. Toisen kädet ympärillä, hiljaiset sydämen lyönnit korvaa vasten. Nevillen vierellä George tiesi voivansa olla hetken ilman painajaisia,
aivan kuin kaikki olisi kuten ennen. Nevillekin tunsi itsensä rohkeammaksi, vahvemmaksi kuin yksin ollessaan. Vaikka jossakin takana kolkutti ajatus siitä, ettei kaikki ehkä ollutkaan sitä miltä näyttää. Hän ei kuitenkaan halunnut ajatella sitä, ei niin kauan kun hän saattoi saada Georgen vierelleen. Hän ei osannut,
halunnut osata päästää irti.
Eikä hänen sillä hetkellä tarvinnutkaan.
Seuraavana aamuna hän kuitenkin toivoi että kaikki voisi olla toisin. Että George voisi olla ehdoitta hänen, ilman takaraivossa jyskyttävää ikävää veljeään kohtaan. Ja vaikka Neville tiesi ikävöinnin, surunkin olevan luonnollista, ei hän enää voinut estää ajatusta itsestään vain korvikkeena. Entä jos hän olikin Georgelle vain keino unohtaa Fred, heidän välinen veljeytensä, joka oli ollut hänelle tärkeintä maailmassa? Ajatus sattui, iskeytyi tajuntaan aika-ajoin tehden kipeää.
Joskus iltaisin Neville saattoi seisoa yksinään kuistilla katsellen tähtiä. Usein se rauhoitti häntä, vaikka muuten ajatukset olisivatkin juoksennelleet ja olo olisi ollut levoton. Ja kun lopulta George saapui hänen seurakseen juttelemaan niitä näitä, saattoi Nevillekin kertoa monia asioita. Kertoa kuinka hän piti Georgesta, halusi tämän olevan onnellinen ja lopulta siitäkin, kuinka häneenkin sattui joskus. Yleensä George ymmärsi, vaikkei ehkä halunnutkaan ajatella sitä kaikkea. Hän oli kuitenkin taitava rauhoittamaan Nevilleä. Hän saattoi kietoa kätensä tämän ympäri, pitää hetken lähellään, ehkä painaa suudelman tai kaksi toisen kaulalle ja korvan taakse. Sanoa kuinka paljon tämä oikeasti merkitsi hänelle,
enemmän kuin mikään muu. Silloin Neville onnistui unohtamaan kaiken muun, se kaikki tuntui täysin ehjältä.
Viimeinen päivä ennen kotiin lähtöä oli aina pahin. Silloin tiesi aina mitä edessä olisi; yksinäisyyttä, tyhjyyttäkin. Eikä sitä kumpikaan heistä halunnut. Se oli jotain mikä tuntui aina vain vaikeammalta, jättää toinen yksin, tietämättä milloin näkee seuraavan kerran. Sanat
hei sitten, pidä huoli itsestäsi, nähdään taas olivat aina hankalia, mutta jotenkin heidän onnistui sanoa ne kerta toisensa jälkeen. Neville tunsi kyyneleiden kirvelevän silmiään - hän näki sen myös Georgesta - mutta päätti pitää ne sisällään. Se olisi lopulta helpointa.
Vasta ilmiinnyttyään kotiinsa hän antoi niiden valua hiljaa poskille.
Siihen oli monta syytä. Hän ei halunnut olla erossa Georgesta ja toisaalta tiesi kuitenkin ettei se ehkä kuitenkaan ollut heille hyväksi. Ei sellaisena kuin se nykyään oli, vaikka kumpikin heistä välitti.
He kirjoittelivat usein. Ne toivat lohtua yksinäisiin hetkiin, pieninä ripauksina valoa harmaiden verhojen välistä. Aina niiden sävy ei ollut iloinen, mutta ne lohduttivat silti, muistuttivat olemassaolosta, siitä että jotain on jäljellä. Jotain, vaikka sitä ei ehkä osannutkaan täysin määritellä. Ei kertoa oliko se kaikki hyväksi vai ei. Siltikin ne onnistuivat pitämään joten kuten pinnalla, aivan väreilevää vettä hipoen. Kuin pienet ilmavirtaukset, jotka puhalsivat nostaen hetkeksi ylemmäs. Neville luki kirjeitä usein läpi, yhä uudelleen kerta toisensa jälkeen. Ikään kuin toivoakseen ettei koskaan unohda.
Hei Neville,
tiedäthän että ikävöin? Monesti päivät tuntuvat uuvuttavilta, on vaikea käsittää mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Eilen kävin isän ja Ronin kanssa Viistokujalla katsomassa huispaustarvikkeita. Lensin myös pitkästä aikaa luudalla. Se tuntui jotenkin vapaalta, aivan kuin voisi vain unohtaa kaiken, lentää tiehensä. Sitäkin olen ikävöinyt. Tiedän ettet ole mikään mestarilentäjä, mutta meidän pitäisi ihan oikeasti joskus lentää yhdessä. Se voisi olla hauskaa.
Vaikka minulla onkin sinua ikävä, olen silti ajatellut monia asioita. Olisi hienoa löytää vastaus kaikkeen. Se vain tuntuu olevan aivan liian vaikeaa. Joskus mietin, usein oikeastaan, mitä tämä kaikki on. Onko edes mitään, lopulta? Mitään sellaista joka on hyväksi. Ehkä tiedät mitä tarkoitan. Enkä sano että haluaisin päästää irti, en, merkitsethän minulle paljon. Mutta silti. Tuntuu etten nykyään osaa enää edes ajatella.
Toivon kuitenkin että muistat yhden asian; olet minulle tärkeä, monella tapaa. Oikeasti.
GeorgeNeville puristi kirjettä tiukasti käsissään. Antoi ajatusten soljua edestakaisin päässään, aivan kuin yrittäisi tyhjentää itsensä kaikista ajatuksista. Ja sitä se ehkä olikin. Hän ei halunnut ajatella sitä mikä alkoi olla väistämätöntä. Hitaasti Neville istui sänkynsä laidalle, sulki raskaasti silmänsä. Hän tiesi ettei mikään, mitä heidän välillään oli, tulisi kestämään enää pitkään. Se kaikki oli vain liian vaikeaa. Ehkä hän todellakin oli vain korvike. Oli aina ollut, vaikka kyllä Georgekin välitti. Kuten hänkin. Se ei vain koskaan ollut ollut tarpeeksi, kuitenkaan.
Lopulta hän laski kirjeen kädestään ja sulki sen yöpöytänsä laatikkoon.