Kun kuolee tulikärpänen, S, Luna/Lee

[onkonälkä]

Kirjoittaja: Onkonälkä
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Luna/Lee
Genre: Angst ja ehkä romance tai jokin määrittelemätön
Haasteet: Rare10 ja Sana/Kuva/Lause10 sanalla Aika

Epäsuora prologi: Me, joilla ei ole kiire, S
_________________________________________________


Minä rakastin Lunaa, minä todella tunsin niin. Minä nain hänet vain vuoden sodan jälkeen, tunteilla, joita silloin hän ei voinut myöntää. Minä tiesin sen, mutta elättelin toivoa.

Vuosien saatossa hänkin rakastui, ehkä tyhjästi, ehkä se oli vain vale, mutta hän rakastui, ja meillä oli onnemme. Meillä oli toisemme ja lapsemme, Milah ja Mint. Hänen nimeämänsä kaksostytöt.

Tunteeni Lunaa kohtaan olivat tulikärpänen, hehkuvat ja niin kauniit, en uskonut nuorempana siihen pystyväni. Paperinohuet yhden yön irtosuhteet, jotka sain huumorilla ja Weasleyn kaksosten suosiollisella avulla, eivät loppujen lopuksi tyydyttäneetkään, ja tarvitsin sen aidon naiseuden, unenomaisuuden ja Lunalta se löytyi.

Luna tutki asioita, joista minä en ollut edes kuullut. Rikkokirit, lirppuvat loistoveikot, narksut ja monet hassut eläimet, joista hän ei näyttänyt kuvia. Välillä hän rakasti niitä yli minun arvoni.

Hän makasi sängyllä levollisena ja silitin hänen hiuksiaan. Samaa sävyä kuin lapsillamme, mikä oli erikoista, sillä piirteeni olivat tummat. Mutta Luna oli vahva, ja vahvuus oli sydämessä, veressä, luonteessa ja uskossa.

"Luna." Kuiskasin ja tiesin aikani tulleen. Rakkauteni oli yhä palavaa, mutta millaista elämää on rakkaus tyhjään kuoreen, kiviseen muuriin, jonka varjossa oma valoni kuihtuu. Se oli väärin, vihasin itseäni päätökseni vuoksi, mutta kymmenen vuotta tyhjien sanojen sumussa tappoi minut hiljalleen.

Olin hiljaa ja pakkasin tavaroitani.
"Iti? Mitä tinä teet?"
"Milah, kulta. Isin täytyy mennä työmatkalle." Kuiskasin tyttärelleni itku kurkussa. Se sattui. Se sattui enemmän, kuin olisin koskaan sen uskonut sattuvan.
"Kello ei ole vielä paljoa. Mene äidin sänkyyn nukkumaan ja pidä hänestä huoli."
Halasin lastani ja poskeltani vierähti huomaamaton kyynel kun tämä taapersi pois.

Kirjoitin kirjeen ja laskin sen piirongin päälle perheemme valokuvan vierelle.



Rakas Luna,

Minä rakastan sinua, minä todella rakastan, mutten voi tappaa itseäni tyhjän kuoren raunioissa. Pidä huoli lapsista, rakasta heitä aidosti, vaikket minua kohtaan siihen kyennyt.
En haluaisi tehdä tätä,

Lee.


Kiersin talomme ympäri, katselin kymmenen vuoden aikaisia muistoja, lastemme ensiaskelia, niin monia helliä suudelmia ja valoisia kevätaamuja. Ja palatasseni alakertaan näin Lunan nojatuolissa vaaleanharmaassa aamutakissaan. Hän itki.

"Älä lähde." Hän kuiskasi, enkä voinut sanoa rakkaani itkulle ei. Kiersin pöydän ja halasin vaimoani. Mitä minä kuvittelin.

"Minä rakastan sinua, Luna, ja haluan vain kuulla saman sinulta."
"Minä.. En tahdo menettää sinua!"
"Pyydän kolmea sanaa sydämestäsi.."
"En minä.. Minä.."
Hän sortui kyyneliin ja kietoi kätensä ympärilleni.
"Minä rakastan sinua niin paljon" Luna kuiskasi, nyyhkytti rintaani vasten, ja tiesin etten voisi, etten haluaisi lähteä.

[Iloinen Sipuli]

Tässä oli niin erikoinen paritus, ettei tätä vaan voinut sivuuttaa. Normaalisti katson pahalla kaikkia parituksia, mutya tämä herätti todella mielenkiinnon positiivisella tavalla. Hyvin erikoinen, mutta silti toimiva paritus, tykkäsin!

Ja itse ficci sitten, todella kaunista. Hahmot olivat ic, varsinkin tuo maininta Weasleyn kaksosista sai hymyilemään. Kuvailusi on taiteellista ja haikeaa. Kuvasit kauniisti tilannetta, jossa tunteilleen ei oikeen tunne saavansa vastakaikua, ja vuosien saatossa palavinkin rakkaus sammuu pikkuhiljaa (jos oikein tulkitsin?)

Ficissä oli monia ihania kohtia, joista pidin erityisesti, kuten vaikka tyttöjen nimet. Milah ja Mint, kuulostaa ihan Lunalta! Ja sitten nämä lainaukset

Rakkauteni oli yhä palavaa, mutta millaista elämää on rakkaus tyhjään kuoreen, kiviseen muuriin, jonka varjossa oma valoni kuihtuu. Se oli väärin, vihasin itseäni päätökseni vuoksi, mutta kymmenen vuotta tyhjien sanojen sumussa tappoi minut hiljalleen.

Upeasti sanottu!

Minä rakastin Lunaa, minä todella tunsin niin. Minä nain hänet vain vuoden sodan jälkeen, tunteilla, joita silloin hän ei voinut myöntää. Minä tiesin sen, mutta elättelin toivoa.

Samoin tuo alku. Elättelin toivoa. Yksinkertaista, mutta kaunista.

Kiitos tästä ficistä, sait minut kiinnostumaan tuosta parituksesta!

-Iloinen Sipuli

[onkonälkä]

Oooi, kiitos ihanasta kommentista Iloinen Sipuli

Kiva kuulla, että onnistuin kirjoittamaan hahmot itseinään, ja että tykkäsit! Itse pidän rare-paritusten kirjoittamisesta, siitä into tuohon pariin, joka ei monelle varmaan tulisi mieleen. Tosi kiva kuulla, että jotakuta sytytti Kiitos vielä!

[FractaAnima]

Vau, yllätyin, että tämä oli kirjoitettu Leen näkökulmasta. Paritus on harvinainen, mutta tarkemmin ajatellen vallan mainio.
Tykkäsin parista kohtaa eritoten. Tästä:

Rakkauteni oli yhä palavaa, mutta millaista elämää on rakkaus tyhjään kuoreen, kiviseen muuriin, jonka varjossa oma valoni kuihtuu.

ja tästä:

Mutta Luna oli vahva, ja vahvuus oli sydämessä, veressä, luonteessa ja uskossa.

Jotenkin kyllä odotin, että Lee olisi lähtenyt. Ettei Luna olisi kyennyt sanomaan sanoja.
Mutta toisaalta, ymmärrän valintasi, onnellinen loppu on aina onnellinen.

- Frac

// Ai niin, unohdin sanoa! Otsikko on mitä kaunein, se pysäytti ja käski palata listassa taaksepäin, kertakaikkisen upea!

[onkonälkä]

Suurkiitos kommentista ja kehuista, FractaAnima!! Lee ja Luna eivät tosiaan ole mikään yleisin paritus, johon törmää, yö ja päivä? Hihi, olen superhuono onnellisissa lopuissa, mutta välillä täytyy niitäkin harjoittaa 

[Sofiesque]

Jännä paritus, Leestä saisi hahmona ylipäätään kirjoittaa enemmän. Tässä oli paljon hienoja kielellisiä elementtejä - lauseita, sanontoja sekä jänniä piilomerkityksia, kuten kohta -- monet hassut eläimet, joista hän ei näyttänyt kuvia. Kieli oli sujuvaa ja todella miellyttävää luettavaa. Joskus tietynlaisia ficcejä/kirjoja lukiessa tulee semmoinen tunne, kuin rämpisi suossa, ja jokainen kappale tuntuu uuvuttavalta, vaikka sinänsä teksti olisikin ns. laadukasta. Tämä oli päin vastoin soljuvaa, jokainen virke kantoi tarinaa eteenpäin kuin siivillä. Kiitän myös siitä, että tietyiltä 'turhuuksilta' oli vältytty, eikä missään vaiheessa tullut semmoista fiilistä, että jokin virke olisi täysin vailla tarkoitusta ja toimisi pelkästään sivuntäytteenä.

Tässä oli myös jotain juttua, joista en itse hirveästi pitänyt. Ensinnäkin mun oli vaikea saada Lunan hahmosta kiinni. Rakastaako Luna Leetä vai ei? Miksi pari on onneton? Luna tuntui paikoin hyvinkin omalta itseltään, mutta paikoin taas jonkinlaiselta aaveelta. En oikein päässyt sisälle siihen, mitä Lunan ja Leen välillä oli meneillään ja miksi Luna oli niin etäinen ja jotenkin... valju.

Samoin tässä oli pari kohtaa, jotka meni mun asteikolla hiukan melodramaattisuuden puolelle. Kun teksti oli muuten aika simppeliä ja eleetöntä, niin nuo tyhjän kuoren rauniot kuulosti vähän hassuilta. Olisin tavallaan jopa toivonut onnetonta loppua, koska nyt jäi lähinnä askarruttamaan tuo Lunan rakkaudentunnustus. Siis se, miksi se oli niin vaikeaa, jos heidän välillään on kuitenkin rakkautta ja ainakin vuosikymmenen verran yhdessäoloa.

Pikkurutinoista huolimatta nautin tämän lukemisesta. Todella kaunista tekstiä ja kiinnostavia hahmoja, ei kai lukija muuta tarvitsekaan

[onkonälkä]

Kiitos kommentista, kehuista ja kritiikistä, Dolores! Lee on kyllä ihana, ja hänestä kirjoitetaan ihan liian vähän! Hahmo kuitenkin on sellainen, josta saa paljonkin irti. Itse ajattelin Lunan lähinnä enemmän ja enemmän ajatuksiinsa vajonneena, ja juuri hieman haaleana. Kai Luna Leetä rakastaa, mutta ei ole henkilö jolle sen näyttäminen olisi helppoa. Kiva kuulla, että Luna oli silti paikoin oma itsensä! Kiitos kommentista, arvostan palautettasi!