Title: Ystäväpyyntö
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Characters: Jean-Jacques Leroy, Otabek Altin
Genre: Arkidraama
Rating: S
Disclaimer: Hahmoista kiitos Kubo Mitsuroulle ja Yamamoto Sayolle ja muulle YOI-staffille, minä vain lainasin. Fici kirjoitettu ilman rahallista korvausta.
Summary: JJ:n seuraamispyyntöön ei kuulu vastausta.
A/N: Joku vanhahko ficinpuolikas oli jäänyt koneelle kansioon muhimaan. Päätinpä kirjoittaa tämänkin valmiiksi
Jostain syystä musta on hauska kirjoittaa JJ:n ja Otabekin ”epäystävyydestä”. En pysty näkemään heitä
kunnolla kavereina, he ovat liian erilaisia ilman juuri mitään yhteisiä tekijöitä (taitoluistelu ja undercutit ja suunnilleen siinähän se olikin
). Vaikka JJ nyt tosin yrittää kaveerata vaikka lyhtypylväidenkin kanssa.
Tässä ei myöskään ole
mitään tulkinnanvaraistakaan shippimateriaalia, koska yksinkertaisesti sanottuna en
ikinä semmoista kirjoittaisi näistä hahmoista
(tbh en halua edes ajatella koko paritusta missään muodossa, en voi sietää sitä…). JJ:llä on Isabella ja Otabekilla Yuri, ja muuhun en suostu
(Mistä tuli mieleen et vähäks pitäis kirjoittaa JJBellaa, mulla on jo muutamaan ficiin ideoita mut ei mitään kirjoitettuna…)
Main mukaan oon ficeissäni aina niin kovin reilu JJ:tä kohtaan ja mulla ei riitä paljoa rakkautta sitä kohtaan (kiitos Mai
), ja vaikka mun tekstit ehkä siltä vaikuttaakin, niin oikeesti tykkään JJ:stä hahmona. Ja vaikka Otabek onkin mun lempihahmo YOI:ssa niin se ei tarkoita, että olisin näissä ficeissä aina sen ”puolella” ja JJ:tä vastaan. Otabek osaa halutessaan olla aika tyly.
YstäväpyyntöJean oli laittanut Otabekille Instagramissa seuraamispyynnön muutama viikko sitten.
Pyyntö odotti edelleen vahvistusta.Jean oli kaikin puolin sosiaalinen ihminen, ja halusi, mikäli mahdollista, olla ystävä kaikkien tapaamiensa ihmisten kanssa. Vaikka taitoluistelupiireissä muut luistelijat olivatkin ennen kaikkea ja viimeisimpänäkin hänen kilpakumppaneitaan, Jean oli silti sitä mieltä, että myös heidän kanssaan oli suotavaa kaveerata. Ystäviä ei muutenkaan voinut olla koskaan liikaa, eikä kilpaileminen ollut mikään kunnon syy sille, miksei toisten kanssa voinut olla tuttavallisissa väleissä.
Otabekin Jean oli tavannut muutama kuukausi sitten. Tämä oli muuttanut Kanadaan Yhdysvalloista, joihin puolestaan oli muuttanut Venäjältä, ja oli ihan alkujaan kotoisin Kazakstanista. Jeanin tuoreimman käsityksen mukaan Otabek puhui sujuvasti kolmea eri kieltä, vaikka aina kun hän oli Otabekia kasvotusten nähnyt, tämä ei pahemmin suutaan aukonut, ellei ollut aivan pakko. Aluksi hän olikin ajatellut, että kielimuuri oli syy toisen hiljaisuuteen, mutta totuus oli sitten myöhemmin selvinnyt hänelle. Otabekia ei yksinkertaisesti kiinnostanut olla sosiaalinen tai oikeastaan edes puhua muille. Otabek halusi vain luistella.
Koska Jean halusi olla kaikkien kaveri, Otabek ei ollut poikkeus hänen kirjoissaan. Tähän tutustuminen vain tuntui olevan yllättävän hankalaa. Lukuisista yrityksistä huolimatta Jean ei tuntunut saavan minkäänlaista yhteyttä Otabekiin. Tämä kieltäytyi kaikista kutsuista harjoitustenjälkeisiin tapahtumiin ja tapaamisiin, ei tarttunut small talk -aloituksiin tai tullut mukaan keskusteluihin, vaikka ne olisi käyty aivan hänen vieressään. Otabek käyttäytyi silloin useimmiten kuin ei ymmärtäisi, mistä puhutaan, tai aivan kuin ei olisi paikalla lainkaan. Silloin alkuun, kun Jean oli ajatellut sen johtuvan Otabekin vähäisestä englannin kielen taidosta, hän ei ollut ihmetellyt asiaa sen kummemmin, mutta totuuden tultua ilmi se vaivasi ja kaihersi hieman.
Lopulta Jean oli päättänyt, että jos saisi Otabekista ystävän edes sosiaalisessa mediassa, olisi sekin edes pieni ensiaskel. Sitten hänelle oli selvinnyt, että se olisikin suorastaan valtava harppaus. Otabek ei nimittäin vaikuttanut juurikaan käyttävän sosiaalista mediaa. Jean ei löytänyt häntä Facebookista, Twitteristä tai Snapchatista, ei edes LinkedInistä tai Tumbrlista, ja muilta asiasta omasta mielestään puolihuomaamattomasti kyseltyään hän oli saanut tietää, ettei Otabek niitä muiden tietämän mukaan edes käyttänyt. Instagramissa Otabekilla kyllä oli tili, mutta sekin oli salattu kaikilta muilta paitsi tämän seuraajilta.
Niinpä Jean oli lähettänyt seuraamispyynnön, eikä ollut vieläkään saanut sille vahvistusta.
Vaikkei pyynnön hyväksyminen tai hylkääminen periaatteessa ollut iso juttu, ja Jean parhaansa mukaan yrittikin ajatella niin, asian roikkumaan jääminen häiritsi häntä enemmän kuin hän kehtasi myöntääkään. Hän yritti ajatella tilannetta järkevästi: ehkä Otabek ei käyttänyt Instagramiakaan aktiivisesti eikä siksi ollut edes huomannut uutta seuraamispyyntöä. Tai ehkä Otabek hyväksyi seuraajikseen vain ne ihmiset, jotka oikeasti tunsi. Sen ajatteleminen survaisi sisuskaluja yllättävän ikävästi, sillä Jeanhan nimenomaan
yritti tutustua Otabekiin, jotta he voisivat olla ystäviä, eikä tämä tehnyt siitä todellakaan helppoa. Lisäksi Otabekin Instagram-seuraajien lukumääräkin oli useita tuhansia, ja olisi ainakin Jeanin mielestä ihme, jos tämä tuntisi ne kaikki (etenkin kun otti huomioon, miten sosiaalinen Otabek vaikutti olevan). Vähän myöhemmin Jean myös sai tietää, että melkeinpä kaikki muut samoista luistelupiireistä Otabek kyllä oli hyväksynyt seuraajikseen, eikä Jean ymmärtänyt sille syytä. Eihän hän ainakaan teoriassa ollut tehnyt mitään, mikä voisi kääntää Otabekin häntä vastaan.
”Joillakin ihmisillä on kova kuori”, Jean sanoi itselleen ja yritti parhaansa mukaan olla lannistumatta vaikka hänestä alkoi väkisinkin tuntua, että oli jäämässä ulkopuoliseksi.
Ja kyllähän Jeanin oli pakko myöntää itselleen, että vaikka hän miten yritti, kaikki ihmiset
eivät olleet hänen ystäviään, eivät edes taitoluistelupiireissä. Tosin pelkästään asian ajattelukin tuntui kurjalta, eihän Jean halunnut kenellekään mitään pahaa. Saattoiko ihmisellä edes olla
liikaa ystäviä? Ei Jeanin mielestä.
**
Valmennuksen jälkeen Jean istahti jäähallin aulan penkille, pudotti laukun jalkojensa juureen ja kaivoi puhelimen taskustaan. Hän tarvitsi pienen tauon ennen kotiin lähtöä. Isabella oli lähettänyt hänelle kannustusviestejä sen päivän valmennusta varten, mutta Jean huomasi ne vasta nyt, jälkikäteen. Viestien näkeminen sai kuitenkin hymyn Jeanin huulille. Mieltä ihan lämmitti saada pyyteetöntä kannustusta ja huomiota niinkin suloiselta tytöltä kuin Isabella. Oli vain ajan kysymys, milloin he olisivat virallisesti yhdessä.
Isabellalta saadut viestit saivat Jeanin niin keskittyneeksi, että hän ei aluksi lainkaan huomannut hahmoa, joka oli ilmestynyt hänen eteensä. Hahmo ei alkuun sanonut mitään, seisoi vain vajaan kahden metrin päässä Jeanista. Tämä ei reagoinut käden heilautukseenkaan, mikä oli harvinaista, sillä yleensä Jean huomasi aina, kun joku halusi hänen huomionsa (silloinkin, kun sitä ei kukaan oikeasti halunnut).
”Hei”, Otabek sanoi sitten, huokaistuaan ja todettuaan, että ei Jean muuten häntä huomaisi.
Jean säpsähti ja katsoi ylös puhelimensa ruudusta. Hän tuijotti hämillään ja hieman säikähtäneenäkin Otabekia, joka seisoi vakavan näköisenä hänen edessään treenivaatteet vielä yllään, syvänsininen putkikassi olallaan.
”M-mitä?”
”Olet kuulemma kysellyt minusta muilta.” Otabekin ilme oli tutkimaton.
”Mitä?” Jean älähti uudelleen. Viesti, jota hän oli ollut kirjoittamassa Isabellalle, jäi kesken ja unohtui. ”Ku-kuka kertoi?”
”Itse asiassa aika moni”, Otabek vastasi. Hän kurtisti kulmiaan hieman mutta ei näyttänyt vihaiselta, vain epäuskoiselta. ”Olenko minä muka oikeasti niin ihmeellinen, että utelet muilta, mitä he minusta tietävät?”
”No on vaikea saada sinusta suoraan mitään irti!” Jean puolustautui. ”Totta kai sellainen panee ihmettelemään.”
”Aha”, Otabek vastasi yksinkertaisesti. ”Eikö se olekaan päivänselvää, mitä minä täällä teen.”
”Häh?” Jean sanoi kun ei muuhunkaan kyennyt.
”En minä muuttanut maapallon toiselle puolelle ystäviä hankkimaan”, Otabek sanoi. ”Siinä tapauksessa olisin jäänyt suosiolla Kazakstaniin. Minä tulin tänne oppiakseni luistelemaan paremmin.”
Vaikka Jean ei aina ollutkaan kovin hyvä tulkitsemaan piiloviestejä, Otabekin sanojen merkitys oli melkoisen selvä:
En ole kiinnostunut saamaan uusia ystäviä. Sen kuuleminen tuntui Jeanista ikävältä, mutta ei hän nyt oikein voinut alkaa vastaankaan väittämään. Sanoista huolimatta hän myös elätteli yhä toivoa, että voisi kuitenkin saada Otabekin kaverikseen sosiaalisen median puolella.
Jean ei sanonut mitään, ja Otabek’kin näytti siltä kuin lähtisi hetkenä minä hyvänsä pois. Hän vaihteli painoaan jalalta toiselle ja näytti miettivän, miten hyvästellä itsensä pois paikalta.
”Et taida käyttää VK:ta”, hän totesikin sitten.
”En”, Jean sanoi eikä edes tiennyt, mistä toinen puhui. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä VK oli. ”Mutta olen Instagramissa!” hän lisäksi äkkiä perään, kuin pienenä vihjauksena siitä, että Otabek ei ollut (vielä) hyväksynyt hänen seuraamispyyntöään. Suoraan hän ei sitä kehdannut ottaa puheenaiheeksi, sillä mitä jos Otabekin vastareaktio olisikin hylätä pyyntö aivan hänen silmiensä edessä? Se olisi oikea painajainen.
”Minä tiedän.”
Otabekin vastaus tuntui melkein yhtä inhottavalta kuin se, että tämä olisi hylännyt pyynnön hänen edessään. Otabek tiesi, että hän käytti Instagramia, joten tämä aivan varmasti tiesi myös, että hän odotti seuraamispyynnölleen hyväksyntää. Otabek siis oli aivan tietoisesti jättänyt pyynnön roikkumaan.
Mutta miksi?Jean ei uskaltanut kysyä. Hänen mahdollisuutensa siihen myös katosi hetkessä, kun Otabek heilautti hänelle kättään ja totesi jotain sen suuntaista, että he luultavasti näkisivät huomenna valmennuksessa. Sen sanoessaan Otabek kuulosti yhtä innostuneelta kuin olisi lähdössä poistattamaan viisaudenhampaitaan. Jean jäi katsomaan hänen peräänsä ja yritti jäsentää päässään äsken tapahtunutta. Otabek oli tullut oma-aloitteisesti puhumaan hänelle, mikä kai sinällään oli positiivinen asia, joskaan Jeanista ei ollut ollut kiva kuulla, että Otabek tiesi hänen kyselleen tästä muilta. Kuin hän olisi jokin pahemman luokan stalkkeri. Sitäkään hän ei olisi halunnut kuulla, että Otabek kyllä oli tietoinen hänen jättämästään seuraamispyynnöstä mutta jätti kuitenkin reagoimatta siihen. Kuin sillä ei olisi mitään merkitystä.
Ehkä sillä ei ollutkaan, ainakaan Otabekille.Jean näki Otabekia uudestaan seuraavana päivänä. Tämä keskittyi tuttuun tapaan vain ja ainoastaan luisteluun. Kaikki muut paitsi valmentajan sanat tuntuivat menevän ohi tämän korvien. Jean ei edes yrittänyt jutella Otabekille (tai muille Otabekista), muistot edellispäivästä velloivat ikävästi vatsassa. Eikä Otabek taatusti olisi kuunnellut häntä muutenkaan, ei tietenkään. Tämähän oli itsekin sanonut, että oli tullut Kanadaan luistelemaan eikä etsimään ystäviä.
Jean yritti tartuttaa itselleen saman mentaliteetin, vaikka kanadalainen olikin. Mutta kävihän hänkin valmennuksessa tullakseen paremmaksi luistelijaksi! Ystävät olivat vain bonusta siinä sivussa.
Ajatustavassa tuntui olevan jotakin erityisen voimaannuttavaa. Jean täytti mielensä luistelulla. Ennen valmennusta hän luki aina Isabellan lähettämiä kannustusviestejä ja imi niistä itseensä motivaatiota ja itsevarmuutta. Jäällä ollessaan ja sen jälkeenkin hän ajatteli vain ja ainoastaan piruettejaan, axeleitaan, rittejään. Instagramin seuraamispyynnöille ei enää riittänyt hänen ajatuksissaan tilaa.
Hän huomasi luistelevansa paremmin kuin koskaan aiemmin.
Viikkoa myöhemmin Otabek hyväksi hänen seuraamispyyntönsä.A/N: Ja jos joku ihmettelee, mikä on VK, niin se on käytännössä Venäjän facebook
Suosittu Venäjän lisäksi ainakin monessa Itä-Euroopan maassa (ja myös Kazakstanissa). Ajattelin, että Otabekilla vois jopa olla siellä tili.
En myöskään tietoisesti kirjoittanut Otabekin ajatuksia ja motiiveja auki. Ajattelin, että hän ei yleensä ihan suin päin heti hyväksy kaikkia seuraajapyyntöjä (paitsi ehkä irl-kaverinsa), mikä oli tässäkin aluksi syynä, mutta sitten hän sai tietää, että JJ on ollut hänestä todella utelias, niin hän päättikin ihan tietoisesti vähän ”kiusata” JJ:tä
