Title: Valkoisesta tuli mustaa
Author: Riika
Genre: angstiromance
Rating: K-11
Pairing: Sirius/Remus
Summary: Ihmettelee, milloin se alkoi, missä vaiheessa se jäi häneltä näkemättä - se miten hänen maailmansa käännettiin ylösalaisin.
Disclaimer: Rowling omistaa ja minä vain lainaan. En saa rahaa.
Haaste: 12+ virkettä VII (sanat: hattu, kynnet, kylmä, heijastus, kuoria, kevätpäivä, menetys, tyhjä, kalla, uurre, askel, vastahakoinen, sudenkorento, valkoinen, kaipaus, tuska, maailma, ajatus, uhka, polku, jäätikkö, huulirasva, taivaankansi, posteljooni, elämä)
A/N: Inspiroivat haasteet ♥ Minä sitten tykkään sellaisista. Ja tykkään myös turhan pitkistä lauseista, joten tän kirjoittaminen oli kivaisaa.
S/R oli se ensimmäinen paritus jota aloin lukea, ja onhan siihen kasvanut kiinni aika pahasti. Tää on mun eka kunnon ficci tällä parituksella, ja musta on jännä että ekasta tuli tällainen. Ei sillä etten pitäisi tästä, odotin kai vaan jotain muuta. Sanalista vei mukanaan (;
Kommentit on kivoja.
Valkoisesta tuli mustaa
Päivä oli pitkä mutta eteinen heidän ikiomansa - he osaavat varoa korkeaa kynnystä, juosta sen yli kevein askelin ja heittää niin kengät kuin hatutkin lattialle, repiä päältään takit ja saman tien kauluspaidatkin. Remus tuntee kuinka Siriuksen kynnet kaivautuvat hänen selkäänsä, mutta ei välitä väreistä selkäpiissä vaan rutistaa toisen itseään vasten täysin samalla voimalla, vastaa suudelmaan rohtuneilla huulilla. Talo on kylmä niin kuin on ollut koko talven, mutta Sirius hohkaa kuumaa kuin metsäpalo ja sitä hehkua vasten Remus unohtaa jokaisen huurteisen talviaamun. Kun Sirius peruuttaa heidät makuuhuoneeseen (irrottamatta suutaan hetkeksikään Remuksen iholta), Remus huomaa ohimennen heijastuksen peilinpinnalla: sumean hahmon joka näyttää hetken yhdeltä ainoalta ihmiseltä. Remus antaa Siriuksen kuoria hänet pois lopuistakin vaatteista, maistaa solisluita, lonkkia ja polvitaipeita niin paljon kuin haluaa. Sotkuisille lakanoille paistaa vielä aurinko, jättää lämpimiä valoraitoja iholle - kun sulkee silmänsä, voisi uskoa että on kevätpäivä.
Remus ei ole koskaan pitänyt ennustamisesta - kukaan ei halua aavistusta tulevista menetyksistä, ei edes jotta osaisi arvostaa sitä mitä omistaa kun vielä omistaa sen. Remus käy kaksissa hautajaisissa ja kadottaa yhteensä neljä ihmistä, kadottaa melkein itsensäkin - koskaan hän ei muista tunteneensa sellaista tyhjyyttä. Kallankukkia oli hääjuhlien koristeena, nyt niitä on hautajaskimpussa kalvaana kuin itse kuolema, kauniina ei milloinkaan - Remus miettii miksi juuri kallankukkia (miettii jotta ei joutuisi miettimään tärkeämpiä, satuttavampia asioita). Kotona on hiljaista ja peiliin katsoessa huomaa enää uurteita otsalla ja silmäkulmissa, niitä joiden ei vielä pitäisi olla olemassa.
Vaikka maailma sortuu ympäriltä, Siriuksen askeleet ovat kevyitä ja helppo seurata, löytävät askelmat jotka eivät sorru alta (kompaportaikko) - hän osaa valita sanat jotka saavat aina unohtamaan. Kun Remus tarttuu Siriuksen käteen, hän unohtaa epävarmuuden, viimeisenkin rippeen vastahakoisuudesta olla murehtimatta - turhia, kuten Sirius sanoo. Kun maailma sortuu ympäriltä, Sirius on Remuksen ainoa kiinnekohta, pelastusrengas, oljenkorsi, se jonka hennoinkin kosketus saa Remuksen sydämen hakkaamaan yhtä nopeasti kuin sudenkorennon siivet liikkuvat (tuulta vasten). Sirius ei ole musta, Sirius on valoa ja kalpean valkoista ihoa, jota vasten hampaanjäljet loistavat: näyttävät yhtä aikaa rumilta ja siltä että juuri siihen ne kuuluvatkin.
Remus ei halua kaipausta, ei halua tuntea mitään, ei halua uskoa ihmisiä jotka syyttävät, silminnäkijöitä jotka ovat ilmiselvästi väärässä - miksi kukaan muu ei näe sitä? Remus ei halua tuskaa, ei raastavaa ikävää ja valvottuja öitä, niitä jolloin hän tuijottaa sängyn toista puolta ja miettii saattoiko kaikki olla vain halpaa valhetta. Ihmettelee, milloin se alkoi, missä vaiheessa se jäi häneltä näkemättä, karkasi tarkkojen sudensilmien ohi - se miten hänen maailmansa käännettiin ylösalaisin, miten valkoisesta tuli mustaa ja Siriuksesta murhaaja.
He kuulevat joka viikko huonoja uutisia, mutta ajattelevat että kaikki kääntyy vielä paremmaksi, että tästäkin vielä selvitään - he toistavat sitä uudestaan ja uudestaan, kuiskivat toistensa korviin yöllä kun kukaan muu ei kuule. He kääntävät selkänsä pimeänpelolle ja tekevät öistä turvapaikkansa, lämpimänkeltaisen yölampun valossa he kääriytyvät toistensa ympärille, iho ihoa vasten, ja unohtavat muut - on kuin mikään ei voisi uhata heitä, ei vahingoittaa niin kauan kuin he pysyvät toistensa suojapanssarina. Vaikka mitään muuta varmuutta ei olisi, heidän on uskottava toisiinsa, heidän on pakko voida luottaa ja seurata omaa yhteistä polkuaan - vain niin he selviäisivät.
Vähitellen Remus turtuu, tottuu siihen että sydän on vähän irti paikaltaan - alkaa kai uskoa ettei lupauksien takana ollut mitään, että yhteinen tie muuttui murtuvaksi jäätiköksi, jonka sulamisveteen he lopulta hukkuivat. Remus unohtaa kyynelvanat poskille, puree huultaan ja muistaa miten Sirius kehottaa lempeällä äänellä ostamaan huulirasvaa, ja siksi kai hän ei enää sitä käytäkään kuin vasta kun huulet jo halkeilevat ja vuotavat verta (koska haluaa kuulla Siriuksen vielä kerran huolehtivan hänestä). Muistettavat asiat valuvat muutenkin sormien läpi, Remus unohtaa ne jo hetken päästä katsellessaan haaleaa taivaankantta, jonka he tapasivat maalata ruusunpunaisella ja oranssilla - vaan ei enää. Jalkakäytävällä kulkee posteljooni ja Remus toivoo kirjettä, mutta mies kävelee talon ohi kuten aina ennenkin - ei hän saa jästipostia, tuskin muutakaan postia näinä päivinä. Elämä jatkaa kulkuaan selittämättä.