Kirjoittaja Aihe: Buffy the vampire slayer Dawn's story (K11)  (Luettu 1833 kertaa)

Pikku Lupin

  • ***
  • Viestejä: 26
  • Ava by: Lauranood
Buffy the vampire slayer Dawn's story (K11)
« : 18.11.2012 10:07:46 »
Ficin nimi: Dawn's story
Kirjoittaja(t): Pikku Lupin
Fandom: Buffy the vampire slayer
Tyylilaji/Genre: Draama kai...
Ikäraja: K-11
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Kertoo Buffyn tarinaa Dawnin näkökulmassa...
Varoitukset: Sisältää kiroilua, väkivaltaa ja sun muuta sellaista

Dawn's story
Istuin hiljaa koulun vessan lattialla. Löin pääni uudestaan ja uudestaan seinään. Rukoilin kivun loppumista, mutta se ei loppunut. Janica kurkisti ujosti oven raosta ja lipui hitaasti huoneeseen. Käänsin itkuisen katseeni tyttöön.
"Dawn... Mikä hätänä? Et ole kunnossa... Et ole ollut pitkään aikaan koulussakaan", Janica kyseli.
"Janica... Hän on poissa... Hän todella on poissa", itkin ja peitin kasvoni käsiini.
"Kuka? Äitisi?" Janica kysyi hämmentyneenä.
"Buffy..."
"Buffy? Siskosi? Mitä... Mitä tapahtui?!" Janica säikähti.
"Hän hyppäsi... Hän hyppäsi niin korkealta... Se oli minun syytäni... Hän ei halunnut minun kuolevan ja hän hyppäsi... Portti sulkeutui ja... Hän oli poissa... Hän todella oli poissa..." nyyhkin ja tuijotin tyhjyyteen.
"Portti? Mikä portti?" Janica kyseli kauhuissaan.
En enää vastannut. Katselin Janicaa pelokkaana... Pelkäsin hänen pitävän minua hulluna... En halunnut paljastaa elämästäni liikaa. Siskoni oli tappaja, mutta vaikka hän oli kuollut, salaisuus ei saanut paljastua. Sitten muistin Buffybotin. Minulla oli sisko... Tai niin muiden piti luulla... Apua! Olin puhunut yli suuni ja kasvoni valkenivat kauhusta.
"Siis... Näin sellaista unta... Uneksinpa tyhmiä!" änkytin pikaisesti ja nousin.
Janica tarttui minua olkapäihin ja "auttoi" minut takaisin maahan. Hän katsoi minua vakavasti ja sanoi tietävänsä ettei se ollut vain unta, siinä oli muutakin. Vapisin kuin haavanlehti, mutten sanonut mitään... En saanut, mutta halusin... Todella halusin. Halusin vain kertoa kaiken ja purkaa sydämeni. Näin Janican kasvoilla luottamuksen. Vastasin tytön katseeseen uskollisuudella. Hän kietoi kätensä ruumiini ympärille ja kertoi ettei ollut hätää.
"Siskoni... Hän todella kuoli... Hän sanoi rakastavansa minua ja juoksi... Juoksi pois... Hän hyppäsi portaaliin, jonka piti tuhota maailma. Minun olisi kuulunut tuhota portaali, mutta Buffy teki sen puolestani. Kun hoipertelin alas, hän oli siellä. Hän makasi maassa kuolleena, mutta hän ei ollut kuollut tippuessaan, vaan portaali tappoi hänet. Hän oli..." kellot keskeyttivät vuodatukseni.
Janica sanoi, ettei meidän tarvitsisi mennä, mutta sanoin asian olevan okei ja pyyhin kyyneleeni.

Koulun jälkeen menimme Janican kanssa hautausmaalle. Istuunnuimme Buffyn haudan eteen ja kerroin Janicalle miten rakas Buffy minulle oli. Kerroin etten oikeasti edes kasvanut Buffyn kanssa, vaan olin avain. Meille luotiin muistot. Buffyn piti suojella minua ja niin hän tekikin...
Janica keskeytti minut hämmentyneenä: "Miksi juuri Buffyn piti suojella sinua... Miksi kaikkien joukosta juuri Buffy?"
Katsoin Janicaa hieman lohduttuneena. Olin onnellinen että hän kysyi juuri tuon kysymyksen, se takasi minulle sen, että Janica uskoi minua.
"Buffy oli ainutlaatuinen, Buffy oli tappaja... Buffylla oli uskomattomat voimat ja hän käytti niitä suojellakseen meitä kaikkia ja maailmaa... Mutta... Buffy ei ainoastaan pelastanut maailmaa, hän myös..." ääneni murtui ja laskin pääni hiljaisen, mutta ymmärtäväisen Janican syliin. "Hän rakasti... Hän todella rakasti minua, Willowta, Xanderia, Taraa, Gilesia ja uskon, että myös jollain tasolla Spikea. Hänellä oli suuri sydän ja hän urasi kaiken suojellakseen rakkaitaan. Hänellä oli joskus niin vaikeaa, että heikompi olisi tappanut itsensä, mutta hän ei... Hän taisteli meidän vuoksemme ja minä rakastin häntä, mutta nyt... Hän on ikuisesti poissa..."
Janica katsoi minua ymmärtävästi ja näin hänen silmistään, että hän halusi kyllä auttaa minua, mutta hän tiesi ettei mikään, mitä hän sanoisi, voisi auttaa lainkaan. Joten päätin puhua ja päästää tytön vaikeasta tilanteesta: "Mennään kotiini, Buffy, Willow ja Tara odottavat minua..."
"Mutta Buffyhan..." Janica änkytti hämmentyneenä.
Laitoin sormeni Janican suulle pehmeästi ja tartuin tätä kädestä. Aloin kuljettaa tyttöä hiljaisena kotiini. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta juttelimme silmillämme.

 Avasin oven ja huusin terveiset. Willow eikä Tara ollut kotona ja kuljetin Janican keittiöön. Siinä Buffy seisoi ja Janican suu loksahti auki. Hän änkytti jotain kuolemasta ja silmät pyöreinä tuijotti Buffybottia.
"Hei Dawn. Teenkö sinulle ja tuolle tytölle jotain?" Buffybot kysyi pirteästi.   
Hetken vain kuvittelin sen olevan oikea Buffy ja halasin robottia. Tiesin että se oli vain Buffybot, mutta halusin uskoa sen olevan siskoni jota niin rakastin, joka oli revitty luotani. Sitten muistin Janican ja vaimeasti selitin, että tuo oli Spiken rakennuttama robotti. Katsoin Janicaa ilmeellä, "et halua tietää tarkoitusperää". Vastaukseksi sain vaivaantuneen ilmeen. Buffybot teki meille leivät ja söimme ne jutellen. Suurimman osan ajasta itkin. Minun vain oli niin ikävä Buffya. Kerroin kaikenlaista Buffyn elämästä ja omastani.

 Willow ja Tara palasivat kotiin ja kysyin saisiko Janica jäädä yöksi. Willow katsoi Taraa, he eivät tienneet miten minuun pitäisi suhtautua nykyään. He nyökyttelivät arasti ja poistuivat. Pimeän tullen Spike tuli. Spike huolehti minusta eniten. Hän suojeli minua hengellään. Spike oli katkera Buffyn kuolemasta. Aloin kertoa Janicalle Spikesta ja tämän suhteesta Buffyyn. Siitä miten tämä oli yrittänyt pelastaa minua.
"DAWN!?" Spike karjui ja vastasin kiltisti kavuten portaita alas.
Janica katseli ujosti Spikea portaiden yläpäästä. Spike katseli minua arvioivasti ja hymyili hyvin vähän kun näki minut terveenä. Spike ei nykyään juurikaan hymyillyt. Hänen hymynsä kuitenkin hyytyi pian nähtyään Buffybotin tulevan. Spike ei myöntänyt, mutta uskoin hänen vihaavan Bottia. Ehkä sattui liikaa nähdä Buffy, muttei kuitenkaan. Spike sanoi heit Buffylle ja poistui kylmästi. Botin ilme harmistui, sillä oli vielä tunteita varmaankin Spikea kohtaan, vaikka Willow oli muuttanut sen ohjelmistoa. Menin takaisin ylös Janican kanssa ja jatkoimme juttelua.

Aamulla herätessäni kurkkuani kuristi. Olin taas nähnyt unta Buffysta. Janica oli vieressäni ja kietoi kätensä ymmärtäväisesti ympärilleni. Hän pyyhki kyyneleeni ja halasi minua tiukemmin. Hetken tuntui kuin kaikki paha olisi pois ja voisin vain lentää, mutta joskus on herättävä todellisuuteen ja se tapahtui liian nopeasti. Buffybot tuli huoneeseeni jälleen ärsyttävän pirteänä ja jotenkin huomasin, että minäkin taisin hieman vihata bottia. Se johtui varmaan siitä, että se oli kuin Buffy, muttei ollut. Välillä botti repi sydämen irti ja välillä se tuntui niin Buffylta... Rakkaalta luotettavalta Buffylta, mutta se ei ollut. Se oli vain robotti.
Koulussa tuntui kuin ihmiset tuijottaisivat. Tuntui kuin olisin oudossa maailmassa. Janica tuki minua. Hän ei antanut kenenkään loukata minua... Henkisesti... Ihmiset eivät tienneet minun menetyksistäni. Paloin halusta kertoa ne, mutta vain Janica tiesi. Painauduin lähemmäs tyttöä, sillä halusin varmistaa tuon olevan siinä. Sitten se minkä en koskaan halunnut tapahtuvan, tapahtui...
"Hei Dawn!" Kevin huudahti ja tuli luokseni. "Onko Buffy Summers sinun siskosi?" hän kysyi ja nyökkäsin arasti hänelle. Minua alkoi pelottaa. "Voiko hän hyvin?" Yllätyin kysymyksestä, mutta nyökkäsin. Loimme Janican kanssa pelokkaat ilmeet. "Aika jännä, onkohan Buffyja kaksi Sunnydailessa? Sillä satuin löytämään hänen hautansa." poika sanoi vakavana.
Nielaisin varmasti kuuluvasti ja kauhu valtasi kasvoni. Mitä sanoisin. En todellakaan tiennyt mitä tehdä ja katsoin Janicaa anovasti, mutta vastaukseksi sain vain hämmentyneen ilmeen...

Kolmen kuukauden jälkeen...

Istuin kauhuissani Buffybotin vieressä. Siltä oli revitty raajat ja minusta tuntui kuin Buffy olisi kuollut... Taas.
"Dawn. Olet sisareni Dawn", se sanoi hiljaa. "Minne minä menin?" se jatkoi ja hämmennyin täysin. "Minne minä menin? Olin täällä... Mutta sitten juoksin pois..." Se höpötti. Sanoin etten ymmärtänyt, mutta se keskeytti minut: "Ei... En minä... Se toinen Buffy... Niin. Toinen Buffy... En tiedä minne hän juoksi... Ehkä..." Botti kertoi, mutta lopetti kesken.

Juoksin pois, minun oli löydettävä Buffy. Juoksin pois Spiken huomaamatta. Näin tappelun jälkiä... Kuolleen kaaosdemonin. Se oli selvästi Buffyn tappama. Sitten näin paikan missä Buffy oli kuollut. Juoksin sinne kiireen vilkkaa ja kapusin ylös... Näin Buffyn... Minä todella näin Buffyn...
"Buffy, Ei..." kuiskasin hiljaa...
"Dawnie, minun täytyy..." hän vastasi, muttei kääntynyt katsoakseen minua.
"Buffy?" nyt hän kääntyi ja katsoi minua. Hän oli kokenut kovia.
"Buffy?" kuiskasin uudelleen. "Miten?" kysyin ja hän katsoi minua.
"Oletko se sinä?" kysyin jo hieman iloisemmin. "Todellako?"
"Mitä sinä..." sanani jäi kesken kun "hyppyri" keinahti...
"EI!!" huudahdin kuin Buffy kääntyi pois päin. Uskoin että hän aikoi hypätä... "Älä!"
"Älä hyppää Buffy, älä liiku!" huusin ja hän kääntyi. "Kävele vain tänne... Ole kiltti..."
Buffy kääntyi minuun päin ja pyysin uudelleen...
"Olen sisaresi, Dawn..." sanoin, koska en ollut varma muistiko hän. "Olimme yhdessä täällä ylhäällä, ja sitten sinä menit pois... Etkä saa tehdä niin taas. En tiedä kuinka olet palannut, mutta olet. Ole kiltti, pysy paikallasi." paikka liikkui taas ja hätäännyin.
"Tai liiku, mutta tänne päin. Torni on hullujen rakentama, enkä usko että se kestää kovin pitkään. Puhu minulle. Sano jotain." pyysin.
"Onko tämä helvetti?" Buffy kysyi hiljaa, muttei kääntynyt.
"Mitä?!" kysyin hämmentyneenä, mitä Buffy luuli ja miksi.
Nyt hän kääntyi minuun päin ja kysyi uudestaan: "Onko tämä helvetti?"
"Ei, Buffy ei... Olet täällä, minun kanssani. Mitä tahansa sinulle tapahtuikin, mitä tahansa olet kokenut, se... Se on ohi nyt..." kerroin pelokkaasti, mutta jälleen paikka tärisi.
"Meidän on päästävä alas täältä!" karjuin hädissäni.
"Täällä oli niin selkeää. Muistan, kuinka kiiltävää ja selkeää kaikki oli. Mutta nyt..." Buffy kertoi, mutta hän oli niin sekava.
"Buffy... Ole kiltti, kuuntele minua. Käskit minua olemaan vahva, ja olen yrittänyt. Mutta ilman sinua se on niin rankkaa. Olen pahoillani. Lupaan yrittää enemmän... Lupaan... Jos olet kanssani. Pysy luonani. Ole kiltti. Tarvitsen sinut elämääni. Elämään..." rukoilin, kunnes paikka alkoi taas osoittaa sortumisen merkkejä.
"BUFFYY!" kiljuin pelokkaasti.
Ja hän kääntyi taas puoleeni ja sanoi: "Dawn..."
"BUFFY!" kiljuin uudelleen.
"Dawn!" Buffy huusi, hiljaa, mutta huusi.
Hän juoksi luokseni ja tarttui minuun kiinni. Buffy lähti kuljettamaan minua pois paikasta suojaten minua ruumiillaan. Buffy otti minut syliinsä ja tarttui kiinni vaijeriin ja putosimme alaspäin. Melkein lopussa vaijeri petti ja tipuimme alas. Buffy suojeli minua ja tipuin hänen päälleen. Hän kuljetti minut pois tornin luota, suojaten minua yhä ruumiillaan.
Istuimme vähän matkan päässä ja kysyin hiljaa: "Buffy?" Hän käänsi kauniit ja likaiset kasvonsa minua kohti ja hymyilin hiukan. Toistin hänen nimensä ja sydämeni valtasi rakkaus. Painoin käteni hänen poskelleen ja sanoin: "Olet todella täällä." Halasin Buffya ja kuiskin: "Olet elossa ja kotona. Olet kotona..." Halasin liikkumatonta Buffya tiukemmin ja poskeni peittyivät kyynelistä...

Vein Buffyn kotiin ja esittelin hänelle paikkoja, mutta hän oli poissa oleva ja haluton puhumaan... Aloin putsata Buffyn kauniita kasvoja liasta.
"Täällä sinä olet," puhelin hiljaa, kun olin putsannut hänen kasvot ja vaihtanut hautajaispuvun pois... Seisoimme vessa peilin edessä ja huomasin Buffyn olevan loukannut kätensä, mutta hän ei halunnut että siihen kosketaan. Yritin napittaa hänen paitansa, mutta hän kääntyi.
Siirryimme entiseen äidin makuuhuoneeseen ja nykyiseen Willown ja Taran huoneeseen. Buffy ei vieläkään katsonut silmiin, eikä puhunut juurikaan. Kerroin hänelle Gilesin lähdöstä. Giles oli palannut Englantiin tänään. Pian kuitenkin joku avasi oven.
"Mikä tuo oli?" Buffy kysyi levottomana ja vilkuili ympärilleen stressaantuneena.
"Se on okei. Se on okei." rauhoittelin.
"Dawn! Dawn, oletko siellä?" kuulin Spiken huutavan.
"Se on vain Spike. Olen täällä!" rauhoittelin taas Buffya.
Kävelin alakertaan ja Spike räyhäsi minulle, kun olin lähtenyt Buffybotin luota sanomatta mitään.
"Katso..." sanoin hiljaa kuin Buffy käveli pian portaita alaspäin.
"Niin? Olen nähnyt tuon hiton Botin ennenkin. Luulin ettei sitä voisi enää korjata..."
"Hän on niin kuin... Kokenut kovia kuolemansa takia... Mutta luulen, että hän on okei..." sanoin ja huomasin Buffyn alkavan laittaa nappejaan kiinni...
"Mitä sinä teit?" Spike kysyi pää kallellaan, muttei hymyillyt.
"Minä? En mitään..." vastasin ja aloin itsekin miettiä tapahtunutta.
"Hänen kätensä..." Spike sanoi ääntään muuttamatta...
"Minun piti hoitaa ne... En tiedä miksi ne on tuollaiset..." vastasin.
"Minä tiedän... Hän kynsi itsensä arkusta..." Spike sanoi ja minua alkoi pelottaa.
Buffy myötäili hiljaa ja Spike käski minun hake puhdistus välineet. Pian kuitenkin Anya, Xander,

Willow ja Tara ryntäsivät sisään ja tiesivät Buffyn olevan hengissä. He kertoivat herättäneensä Buffyn henkiin ja Spike lähti. Olin aivan äimänä... Buffy meni kuitenkin pian nukkumaan... Hän ei ollut aivan kunnossa... Hän ei hymyillyt, eikä puhunut paljoa...
Menin itse soittamaan Janicalle kun muut menivät yläkertaan. Janica vastasi hämmentyneenä. Sanoin että minulla oli asiaa, meidän olisi tavattava heti... Vaikka puistossa... Menin huoneeseeni ja kuuntelin oliko kukaan tulossa. Sitten kiipesin ikkunasta ulos ja menin puistoon.

 Juoksin Janican kaulaan ja rutistin häntä niin kovaa kuin vain pystyin.
"Mitä on tapahtunut?" Janica kysyi ihmeissään. Vuodatin koko jutun ja se helpotti... Olin aika hysteerinen. Kaikki tapahtui niin nopeasti, Buffy vain ilmestyi... Enkä tiennyt lainkaan oliko se hyvä asia. Tähän mennessä hiljaa kuunnellut Janica avasi suunsa, muttei osannut sanoa mitään.
"Siis Buffy elää? Ei Buffybot, vain Buffy!?" Janica oli yhtä hämmentynyt kuin minäkin.
"Kyllä, minun oma Buffyni. Mutta hän ei ole oma itsensä..." sanoin ja mielialani laski.
"Miten niin ei ole...?" Janica kysyi sulatellen yhä äskeistä tietoa.
"En tiedä... Hän on vaisu, eikä katso silmiin ketään. Jotenkin tuntuu, ettei hän halua olla kanssamme", kerroin haikeasti.
"Hän vain totuttelee... Kyllä se siitä. Kuka vain olisi hieman sekaisin kun on ollut kolmisen kuukautta haudassa", Janica lohdutti.
Juttelimme pitkään ja palasin kotiin. Oli ihanaa kun minulla oli joku joka kuunteli. Vaihdoin päälleni mukavan pyjaman ja kömmin peittoni alle. Mietin paljon Buffya, mitä jos hän ei palaisi entiselleen. Jos hänelle kävisi niin kuin äidille kävi, kun herätin hänet henkiin... Minä halusin vain halata Buffya ja unohtaa kaiken muun. Halusin kietoa käteni tämän ympärille ja olla niin kuin ennen. Mutta Buffy ei halunnut, Buffy halusi olla yksin ja omassa pienessä maailmassaan. Se sattui... Oma siskoni ei enää välittänyt minusta. Hän halusi vain kietoa itsensä ympärilleen ja lohduttaa itse itseään... Muutaman kyynel valui poskelleni ja hiljaa vaivuin uneen...

Tarina jatkuu myöhemmin....
« Viimeksi muokattu: 17.02.2015 05:41:46 kirjoittanut Kaapo »