Title: Mut seisaaltaan ei kukaan hurraa
Author: Riika
Genre: draama, draama, draama, draama. mulla ei todellakaan oo tälle genree, sori.
Rating: K-11, näin varmuuden vuoksi
Fandom: BBC!Sherlock
Pairing: Sherlock/Moriarty
Warnings: Spoilaa kai sarjaa luonnollisesti + on tuolla murhia.
Summary: Dramaattistahan se oli, mutta hän rakasti pieniä näytöksiään, taikatemppujaan joilla hämmentää ihmisten päitä.
Disclaimer: En omista mitään - alkuperäiset hahmot kuuluu Doylelle, BBC-versio niiden tiimille. En hyödy mitenkään.
A/N: Onks kenelläkään koskaan sellasta tunnetta, että tekstiä vois ehkä joo vielä selventää, mutta sille ei vaan yksinkertasesti kykene tekemään mitään. Koska mulla on. Eli joo - jatkan sarjanpurkuani, mutta siirryn Jimlockiin <3 Mulla on tosi ristiriitaset tunteet tän tekstin suhteen, mutta oon silti sitä mieltä että tää on kielellisesti parhaimpia juttuja joita oon kirjoittanut, joten haluan kuitenkin julkaista tän. Palaute on arvostettua!
Tässä on repliikkejä ihan suoraan sarjasta, mut ne on vapaasti suomennettuja ja joissain tapauksessa tarkotuksella lyhennettyjä. Eivät oo kuitenkaan mun, kiitos sarjan kirjoittajille! Nimi on napattu Apulannan Näytelmä-biisistä, koska valitettavasti nimi on tekstille pakollinen :--D
Mut seisaaltaan ei kukaan hurraa
Sherlock oli odottanut sitä. Odottanut häntä. Nimeä, jota kaikki tuntuvat kuiskailevan, ihmiset, tuuli, seinät Sherlockin omassa olohuoneessa. Nimeä, joka on ollut hänen huulillaan siitä asti, kun hän kuuli sen ensimmäisen kerran: Moriarty.
Kun peli alkoi, arvoitukset ja nimettömät viestit, Sherlock tiesi mitä oli tulossa. Sellaisen pelin saattoi rakentaa vain ihminen, joka ei välittänyt siitä, kuinka monta vahingoittui ennen kuin hän saavutti tavoitteensa. Ihminen, joka saattoi tappaa niin vanhuksen kuin lapsenkin ja siinä sivussa kaikki, jotka sattuivat osumaan tielle. Ihminen, jota jotkut eivät edes kutsuisi ihmiseksi.
Mutta myös ihminen, joka oli omistautunut asialleen. Ihminen, jolla oli tarpeeksi älyä keksiä pelin tapainen suunnitelma ja tarpeeksi valtaa toteuttaa se.
Kukaan ei nähnyt niin paljon vaivaa turhaan. Sherlock aavisti alusta asti, että sen takana oli Moriarty – ei asioita ollut niin vaikea yhdistää. Taksikuski oli puhunut fanista, ihailijasta, ja jos Moriarty näki niin paljon vaivaa herättääkseen hänen huomionsa, vaikka ei tarkoittanutkaan tulla nimetyksi, hän palaisi vielä takaisin. Ihailijat halusivat tavata ihailunkohteensa, he halusivat keskustella ja kiittää, ja jopa Sherlockin ja Moriartyn kieroutuneessa suhteessa se piti paikkansa.
Oletko valmis kuulemaan tarinan?
Ensimmäinen näytös: valot, salama, käy.
"Ai, hei! En kai keskeyttänyt?"
Siinä se oli: koko lavasteet siististi Jimin edessä. Mollyn kasvot puhkesivat hymyyn, jota kirkkaampi oli vain se, jonka nainen suuntasi hänelle. John Watson, joka oli merkityksetöntä taustakohinaa. Ja - hän. Sherlock Holmes. Mies oli kumartunut mikroskoopin ylle, eikä edes nostanut katsettaan, kun Jim asteli peremmälle, sipaisi hellästi Mollyn käsivartta ja nyökkäsi Johnille. Merkityksetöntä.
"Sinä olet Sherlock Holmes, eikö niin? Olen kuullut sinusta..." Enemmän kuin uskotkaan. Enemmän kuin osaat edes aavistaa.
Sherlock keskeytti työnsä hetkeksi ja katsoi häntä välinpitämättömästi. Jim tunsi katseen tulvivan ylitseen, näkevän kaiken mitä hän halusikin näyttää.
"Homo."
Ihmisiä oli niin helppo johtaa harhaan. Täytyi vain tietää, mitä he halusivat nähdä, mitä he olettivat näkevänsä, ja olla sellainen. Jim olisi melkein pettynyt siihen, miten helppoa jopa Sherlockia oli johdatella asuvalinnalla ja valvomisesta tummilla silmänalusilla, ellei tämä olisi juuri sitä, mitä hän halusi saada aikaan.
Sherlock palasi työhönsä, Jim näytelmäänsä - hän tiputti mittalasit pöydältä, aiheutti turhaa sählinkiä, oli hämillään ja pahoillaan. Hän tiesi, miten Sherlock halveksi häntä, tavallista kömpelöä hölmöä: hän suorastaan tunsi korventavan katseen itsessään, ennen kuin Sherlock jätti hänet taas huomiotta. Jim ihaili sitä. Mutta tämä oli pelkkä kokeilu, pieni kurkistus Sherlockin maailmaan, pieni huijaus jolla kehuskella myöhemmin, joten oli aika lähteä. Jättää hyvästit tässä roolissa.
Puhelinnumero oli vain huvittava lisämauste. Sherlockilla oli mahdollisuus johon tarttua, jos hän ymmärtäisi.
Vaikka epätodennäköistähän se oli. Jim Moriarty ei haaskannut roolejaan epäonnistumisiin.
Jokainen tarina tarvitsee kunnon roiston.
Ja kaikesta huolimatta Moriarty oli askeleen edellä. Kun St Bartholomew'sissa häseltänyt Jim astui Sherlockin eteen siistissä puvussa, maaninen tervetulohymy kasvoillaan, mielistelevä nuotti poissa äänestään, Sherlock yllättyi ensimmäisen kerran pitkään, pitkään aikaan. Sinä iltana hän oli väärässä kaikesta. Eikä Sherlockia ollut helppo yllättää, huijata, hämmästyttää.
Häneltä ei ollut helppo karata, ja silti Moriarty teki sen noin vain. Sherlock antoi hänen mennä.
Myöhemmin hän tietenkin syytti ampujia jossakin uimahallin syövereissä. Mutta todellisuudessa se oli ensimmäinen merkki, jonka hän jätti tarkoituksella huomaamatta: hän ei tahtonut tappaa Moriartya, hän ei tahtonut olla se joka ampuu luodin miehen sydämeen, pyyhkii pois loisteen silmistä.
Meidät on tarkoitettu toisillemme, Sherlock Holmes.
Peli oli kaikkea, mitä Jim tahtoi. Hän uhrasi siihen päivien, viikkojen, kuukausien suunnittelun. Ihmisiä ja rahaa. Paljastumisen mahdollisuuden. Kaikki oli sen arvoista. Se oli parasta viihdettä, jonka hän oli koskaan luonut. Sherlock näytteli osansa paremmin kuin kukaan, joka oli saanut kiistellyn kunnian näytellä pääroolia hänen esityksessään.
Sherlock Holmes. Konsultoiva yksityisetsivä. Jim oli tarkkaillut häntä kauan. Ehkä aina? Ensin Sherlock oli haaste ja haastettava: voittaisiko Jim noin vain? Oliko Sherlock niin ihmeellinen kuin antoi ymmärtää? Kun peli vähitellen kertoi, että vastaus oli hänen toivomansa, kaikki muu menetti merkityksensä. Sherlock oli vähintäänkin haasteen arvoinen, eikä Jim ollut pitkään aikaan tuntenut olevansa näin elossa.
Jim tiesi Sherlockista kaiken, ja silti aivan liian vähän. Siihen oli saatava muutos.
Jim rakasti uutta maailmaa, jota rakentaa. Sherlockilla ei ollut aavistustakaan. Mutta Jim halusi kertoa hänelle.
Hän oli valmis toiseen näytökseen.
Se alkaa hyvin pian, Sherlock. Putoaminen.
Baskervillen ilma oli kylmänviimaista. Niityillä sumu peitti näkökentän ja harhautti: yhtäkkiä ei ollut ollenkaan varma siitä, mitä näki. Mitä pakeni. Sudenulvontaa. Petojen ulvontaa. Koiran ulvontaa.
Kasvoja. (Ei!) Kasvot: suuret silmät ja hymy, joka ei ole kaunis, mutta houkutteleva - houkutteleva? Kasvot jotka sulavat luuksi ja tuleksi. Kasvot, joita Sherlock ei unohtanut, sen lupaukset.
Moriarty oli harha, jonka hän näki, muttei tunnistanut harhaksi. Oliko se todellinen?
Moriarty kummitteli hänen unissaan.
Minä poltan sinut. Poltan sydämesi.
Jim jäi kiinni. Dramaattistahan se oli, mutta hän rakasti pieniä näytöksiään, taikatemppujaan joilla hämmentää ihmisten päitä. Lehdet tulisivat puhumaan viikkoja siitä mitä hän teki. Kukaan ei koskaan tulisi unohtamaan hänen nimeään.
Siinä oli riskinsä, mutta Jim oli valmis astumaan valokeilaan. Jokainen tulisi tietämään, kuka Jim Moriarty oli.
Se ei ehkä ollut hänen loistavimpia, kestävimpiä suunnitelmiaan. Mutta voi, se toimi. Se tulisi toimimaan. Hän tiesi miten pitää suunsa kiinni: lyönnit eivät tunnu missään, ei nälkä, ei väsymys. Niinhän sitä sanottiin… että hänet löytäessään muista haluista tuli tarpeettomia.
Hänen ainoa ehtonsa oli Sherlock. Sherlock, Sherlock, Sherlock: katse Jimin silmissä, ääni hänen korvissaan, kaikkialla hänessä, kädet jotka raapivat uudestaan ja uudestaan yhtä sanaa, nimeä josta oli tullut ainoa asia, jonka hän muisti.
Nimeen kietoutuminen oli autuasta kuin unohdus.
Olen sinulle velkaa.
”Jim Moriarty ei ole ihminen – hän on hämähäkki. Hämähäkki suuressa rikollisverkossaan, jonka jokaista lankaa hän ohjailee.”
Se kuulosti ylistykseltä. Jim tiesi hymyilevänsä. Hän alkoi tuntea itsensä melkein imarrelluksi. Hän ei edes jaksanut peittää sitä – miksi pitäisikään? Hän oli huijannut kaikkia, jokaista siinä huoneessa, eikä suurin huijaus ollut vielä edes toteutunut: ihmepakeneminen. Paras kohta oli vasta tulossa.
Jim piti katseensa Sherlockissa. Sherlock piti katseensa hänessä. Magneettisuutta vai sattumaa? Kukaan muu oikeussalissa ei merkinnyt mitään heihin verrattuna. Sali oli täynnä idiootteja! Sherlock tiesi heistä kaiken, jokaisen mitättömän yksityiskohdan, ilman että täytyi edes ponnistella tietojen saamiseksi. Jim sai kenet tahansa heistä tekemään mitä tahansa, kääntymään arvojaan vastaan niin että he eivät enää tienneet mitä olivat.
Jim tiesi Sherlockista kaiken. Sherlock tiesi Jimistä… yllättävän paljon. He kaksi olivat niin paljon näitä ihmisiä ylempänä, että vaikka Jim ei sanonut sanaakaan, oikeastaan keskustelu käytiin vain heidän välillään.
Jimin ei tarvinnut sanoa mitään. Sherlock tiesi ilmankin. Jos ei jo aavistanut, tulisi joka tapauksessa tajuamaan pian. Se oli vaistomaista. Sherlock ei ymmärtänyt sitä vielä, mutta Jim tiesi, että yhdessä he pystyisivät mihin tahansa.
Oikeudenkäynti oli vain uusi tilaisuus sille, että Sherlock ymmärtäisi. Tilaisuus muille ymmärtää: napata kiinni valheesta, joka näytti totuudelta. Tuomion lopputulos oli pikkuseikka, siihen tarvittiin tuskin ollenkaan työtä.
Jim vapautetaan syytteistä.
Minusta välillämme oli jotain erityistä.
Yhtäkkiä Sherlock on huijari. (Ja oliko se edes yllättävää? Viime aikoina hän oli tuntunut huijaavaan varsinkin itseään.)
Moriarty on satujenkertoja. Näyttelijä. Richard Brook.
Parhaat valheet ovat niitä, jotka eivät ole valheita ollenkaan.
Jopa Sherlock epäili hetken järkeään. Jim Moriarty, Richard Brook, hänen edessään valkoisessa t-paidassa, hiukset epäsiistinä sotkuna, niin erilaisena kuin milloinkaan ennen. Inhimillisempänä kuin koskaan: peloissaan.
”Sinä olet Moriarty!” John huusi, mutta Sherlock tuskin kuuli. Kaikki mitä hän näki, olivat hätäiset kasvot, puolustukseen nousseet kädet. Mikään, mikään ei ollut väärin, edes Sherlock ei olisi voinut väittää, että hänen edessään oleva mies oli mitään muuta kuin tavallinen ihminen. Ei, ellei tieto olisi ollut hänessä vahvempana kuin mikään.
Moriarty tiesi sen – kun muut kääntyivät pois, hän hymyili Sherlockille. Meidän pikku vitsimme, eikö niin? silmät sanoivat. Minä varoitin sinua. Mutta kuuntelitko sinä?
Sherlock melkein toivoi, että olisi keksinyt Moriartyn. Silloin hän ainakin tietäisi tarkalleen, mitä tämän päässä liikkui.
Moriartylla oli heidän viimeinen ongelmansa, mutta Sherlockilla oli enää yksi, viimeinen kysymys: todellisuutta vai harhaa?
Ajatusta ei voi tappaa, eihän?
Jim piti Sherlockin valitsemasta näyttämöstä ratkaisulle. Katto oli korkea ja avara. Vaarallinen. Sieltä näki kauas.
Loppu sujuisi kuin itsestään. Sillä loppu tämä todella oli.
Hetken Jim pelkäsi, että Sherlock oli pilannut kaiken. Binäärikoodi, avain – Sherlock oli uskonut kaiken! Kaiken, mitä Jim oli hänelle syöttänyt, hänelle ja koko muulle Englannille, mutta toisin kuin heidän, Sherlockin piti oivaltaa, että kaikki oli pelkkää huijausta. Eikä hän tehnyt niin.
Mutta sillä ei ollut väliä. Jim unohti kaiken hetkellä, jona Sherlock lausui sanat, ne sanat, jotka tuomitsisivat heidät molemmat.
Ne sanat ovat pelastus.
Minä olen sinä.
Viimeisenä näyttämöllä on kuolema.
Kun Jim kuolee, Sherlock putoaa.
