Tyttö joka unohti, S

[Nahme]

Kirjoittaja: Nahme
Ikäraja: S
A/N: Yläasteen valinnaisäikän tuotoksia jälleen.. Yksi niistä harvoista tarinoista, jossa ei kuolemaa millään tavoin mainita(ainakaan miun tietääkseni?)

Tyttö joka unohti

Kävelen asfalttitietä eteenpäin. Kuuma maa polttaa paljaita jalkojani. Ympärilläni kohoavat talot piilottavat auringon taakseen. Kaupunki on minulle täysin vieras. Mama ja papa, miksi jätitte minut tänne? Miksi jätitte minut aivan yksin?

”Tulemme pian takaisin”, mama sanoi minulle. Siitä on kaksi viikkoa. ”Kun kotona on taas turvallista”, hän kuiskasi minulle, papa ei kuullut kuiskausta. Minulla on ikävä heitä. ”Pysy piilossa, ole turvassa”, kuulen maman viimeiset sanat korvissani.

Minulla on vain valkea toppi ja samanvärinen polviin ylettävä hame, mutta silti minulla on kuuma. Ihmiset katsovat minuun. Puhuvat minulle, en ymmärrä sanoja. Miksi jätitte minut?

Siitä on kokonainen kuunkierto. Missä olette? Minä kaipaan teitä. Olen alkanut unohtamaan. En enää muista teidän kasvojanne, mama ja papa. Ovatko maman silmät siniset vai vihreät? Ovatko papan hiukset mustat vai valkeat? Muistan vain maman hymyn. Se oli kaunis, se lohduttaa minua.

Kuollut vuodenaika alkaa tulla. Minulla on kylmä. Vaatteita on liian vähän. Alan ymmärtämään ihmisten puhetta. He tahtovat tietää, kuka olen ja miksi olen täällä. En vastaa heille. Miksi ette ole vielä tulleet?

Tulee lunta. Varpaani ovat jäässä. Sormeni ovat jäässä. Minua palelee. Joku nainen tulee luokseni. Olen liian kylmä, en kuule hänen sanojaan. Puristan jalkoja kehoani vasten. Missä olette?

Nainen vie minut lämpimään. Vietän koko kuolleen vuodenajan talossa, jossa on paljon muita lapsia. Saan ystäviä. Ennen minulla ei ollut ystäviä. Miksi? En muista enää.

Uudensyntymisen aikaan taloon tulee nainen ja mies. He vievät minut pois. He vievät minut paikkaan, jossa olen ainoa lapsi. He sanovat minua pieneksi Kristallilinnuksi.

***

Kävelen kohti kotia. Näytelmätuntini loppui juuri. Minua kohti kävelee nainen ja mies, he ovat minulle vieraita, eli he eivät ole kaupungista. He näyttävät etsivän jotakin. Minut nähdessään he pysähtyvät. He alkavat puhumaan keskenään, kieli on minulle vieras, vaikka osaan viittä kieltä. ”Ilse?” naisen ääni oli kysyvä. Tajuan sen olevan nimi. ”Ilse”, nainen toistaa nimen, äänessään toivoa. Juoksen pois. En minä heitä tunne, he ovat vieraita. Vieraita ja hulluja. En voi estää itseäni näkemästä pääni sisällä naisen vihreiden silmien täyttyvän kyynelistä ja mustahiuksisen miehen lohduttavan naista. Ehkä minun olisi pitänyt auttaa heitä, mutta vanhempani kielsivät puhumasta vieraille.

[Beelsebutt]

Hmm. Mä lähdin yhdistämään tätä tarinaa välittömästi julkisuudessa olleisiin lasten katoamisiin, mutta yritän eriyttää ajatukseni, koska tuskinpa tässä on sellaista haettu takaa. Mä tykkäsin tuosta lämmön ja kylmyyden vaihtelusta. Miten kerrottiin, käsittääkseni, että tyttö on kuumeessa sanomatta sitä kuitenkaan ääneen. Tykkäsin myös muutenkin sellaisesta taustatarinasta, jota ei kerrottu, mutta jonka kuitenkin lukiessa ymmärsi. Niin kuin miten tyttö oppi kieltä pikkuhiljaa. Se on tietysti oletettavaa, lapset kaiketi napsii aika nopeasti tuommoisia asioita. Myös unohtaminen tuli sulavasti, vähitellen, kunnes jäljelle jäi vain hätäisiä muistoja.

Olisin kaivannut ehkä enemmän selitystä sieltä (minkä oletin olevan) lastenkodin ajoilta. Enemmän bondaamista muiden lasten kanssa, mutta eihän se ollut loppujen lopuksi tarinan tarkoitus. Tarina kun kertoo tytöstä, joka unohti

Mua vähän hämmensivät nimitykset kuten 'mama' ja 'papa' sekä 'kuollut vuodenaika'. Ensimmäiset voin kuitata sillä, että tää sijoittuu jonnekin. Jälkimmäinen häiritsi siksi, koska se tuntui isolta termiltä pieneen suuhun. Toisaalta, eipä tässä kerrota, minkä ikäinen tyttö on. Ja minkälaiset vanhemmat sillä oli.

Kristallilintukohta sai mussa aikaa pahoja aavistuksia, mutta ilmeisesti kuitenkin kyseessä olivat mukavat vanhemmat <3 Loppu olikin taas sydäntäsärkevä, joskin tietyllä tapaa mun oikeudentajua palveleva. Myönnän, että hymyilin julmasti ja ajattelin vanhempia ja mietin, että "haha, siitä saitte!" tai jotain sinnepäin Tyttö taisi kuitenkin muistaa jotain kaikuja, kun noin säikähti. No, ehkäpä nämäkin muistot vaipuvat unholaan ja elämä jatkuu

Teknisesti tarina oli sujuva. Ekalla persoonalla, preesensistä puhumattakaan! pääsee lähemmäs, mutta sellainen muuttuu mun mielestä usein tönköksi ainakin pidemmän päälle kirjoitettuna. Ehkä tässä tekstin lyhyys auttoi, koska mä en ainakaan havainnut minkäänlaista tökeröitymistä. En tiedä oliko tarkoitus, että hymyn kauneutta kerrottiin imperfektissä, mutta minusta se antaa kivan säväyksen, koska se painottaa hymyn kuulumista menneisyyteen ja vaikka se hymy saattaa vieläkin olla kaunis, se on siellä jossain eikä kosketa enää tytön elämää.

Joo, mä sanoisin, että vaikka tää oli surullinen, niin tää kerrottiin niin väistellen, ettei jäänyt angstista fiilistä. Tai no jäihän se, mutta niin melankolisesti värittynyt, että meikäläinenkin kestää sen


Kiitos tästä!