Nimi: Hautajaiset
Kirjoittaja: Amy Malfoy
Genre: vaikea sanoa, pikkuriikkisen romancea, angstiksi en sanoisi, mutta surullinen kyllä
Paritukset: Herm/Draco, (vilkkaan mielikuvituksen ansiosta myös vähän Herm/Fred, vaikka se ei ollut tarkoitukseni)
Ikäsuositus: K-11 //Lils muokkasi toisen ikärajan pois
Disclaimer: Rowling omistaa kirjat henkilöineen, minä vain täytän pieniä aukkoja joita Row ei meille kertonut.
Summary: Tylypahkan sodan jälkeen, Voldemort on tuhottu ja nyt on jäljellä Fredin hautajaiset
A/N: Saan aina jotenkin ficit käännettyä Hermione Draco paritukseksi, mutta toivottavasti pidätte tätä edes jokseenkin surullisena, jos ette, niin sitten on jossain mennyt pahasti vikaan Ehkä liioittelevan pitkä Oneshot.
Ukkonen jylisi.
Sade piiskasi ihmisiä, jotka itkivät mustien sateenvarjojen alla, odottaen, että musta arkku laskettaisiin syvyyksiin.
Niin.
Tällaiseksi voisi kuvitella tavalliset hautajaiset.
Mutta Fred Weasley ei ollut tavallinen.
Aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta ja ihmiset olivat hyvällä tuulella, tai no niin hyvällä kun vain hautajaisissa voi olla.
Fred kuoli Tylypahkan toisessa sodassa, kun seinät sortuivat hänen, Harryn, Percyn ja muutaman kuolonsyöjän päälle.
George, Fredin kaksoisveli ei halunnut uskoa veljensä kuolemaa, mutta lopulta hänkin oppisi hyväksymään sen, kaikki oppivat.
Mutta, takaisin hautajaisiin.
George seisoi haudan äärellä katsoen veljeensä, joka makasi levollisena arkussa. "George" Sanoi hellä ääni.
Punatukkainen tyttö tuli veljensä vierelle, Ginnyn silmistä näki, että tyttö oli itkenyt.
"Hei, tiedät, että Fred ei olisi halunnut sinun surevan näin." George sanoi ja hymyili hiukan ja laski kätensä tytön olalle.
"No ainakin hän sai viimeisen sanan ja kuuli Percyn vitsailevan." Ginny sanoi ja laski katseensa alas Fredin kasvoille.
Tämä oli niin rauhallinen, Fred ei koskaan tulisi ymmärtämään, kuinka paljon ihmiset yhä kaipasivat häntä, kuinka he kaikki rakastivat Frediä yhä, tämän hulluja tempauksia veljensä kanssa ja mitä typerimpiä keksintöjä.
Mutta ainakin he kaikki olisivat nyt rauhassa. Fred saisi sellaiset hautajaiset jotka varmasti olisivat ikimuistoiset. Voldemort ei voisi repiä perheitä enää erilleen, hän oli kuollut, kuten oli moni muukin. Mutta Voldemort oli jättänyt jälkeensä niin paljon surua, että vaati paljon ennen kuin kukaan osaisi iloita siitä, että kauan valtaa ylläpitänyt henkilö oli kokonaan kadonnut.
"George, Ginny." Hermione tuli heidän vierelleen kantaen laatikkoa.
"Hei. Mitä tuolla on?" George kysyi osoittaen laatikkoa.
"Hassua, että tulit kysyneeksi. Siellä on muutama asia, jonka keksin ja ajattelin, että Fred ehkä pitäisi niistä." Hermione avasi laatikon ja siellä oli valokuva, samettipussi ja rasia, hän otti esille valokuvan. Valokuvassa poseerasivat Fred ja George ja siinä välkkyivät sanat "Ilkityö onnistui" George katsoi kuvaa ja hymyili.
"Se on mahtava."
"Siinä on ikiloitsu, joten kuva ei haalene, eivätkä kirjaimet haihdu."
"Mitä tuolla on?" George kysyi ja osoitti laatikossa olevaa samettipussia.
"Siinä on jotain pientä Fredille." Hermione avasi pussin ja sen sisällä oli hopeanhohtoista hiekkaa.
"Kun pussin sisällön sirottelee jonkin esineen päälle, se saa suojan, jotta sitä ei voida vahingoittaa tai rikkoa. Ajattelin, että josko sen voisi sirotella arkun päälle?" Hermione kysyi hiljaa.
"Herm, olet oikeasti nero." George sanoi ja halasi tätä.
"Pitäisikö minun olla huolissani?" Ääni kysyi.
Ron seisoi kädet ristissä heidän takanaan.
"Kyllä jos puutut minun asioihin tuolla tavalla." Hermione sanoi äänessään leikkimielistä vihaa. He olivat Ronin kanssa vain ystäviä ja poika tiesi sen.
Hermione oli tajunnut Fredin kuoleman jälkeen, että hän tarvitsisi vähän omaa rauhaa, eikä haluaisi olla Ronin kanssa tekemisissä pitkään aikaan. Mutta heidän ystävyytensä silti tulisi säilymään.
"Okei, okei, älä hermostu minä vain pilailin." Ron sanoi hymyillen.
"Mutta oikeastaan minulla oli asiaakin." Ron sanoi.
"No?" Hermione kysyi.
"No, kun, tuota, se on Harry, tai siis Ted ja..." Hermione naurahti ja pudisti päätään.
"Hyvä on, minä menen." Hermione antoi suudelman Georgen poskelle ja käveli kohti Kotikoloa. Hautajaiset pidettiin läheisellä pellolla, jonne oli tehty hautakumpu tarkoituksella Fredille.
Hermione koputti oveen ja astui sisään makuuhuoneeseen.
"Harry onko kaikki hyvin?" Mutta samalla, kun hän tuli sisään hän huomasi, että kaikki ei ollut hyvin.
Ted itki sängyllä ilman vaippaa ja Harry penkoi läheistä kaappia.
"Ah, Herm, hyvä että tulit, en löydä Tedin vaippoja mistään!" Harry sanoi. Hermione kumartui sängyn vierellä ja veti esiin paketin, joka oli täynnä vaippoja.
"Ai, just, siinähän ne." Harry sanoi.
Hän otti yhden vaipan ja alkoi pukea sitä Tedin päälle, mutta viiden minuutin yrittämisen jälkeen Hermione käänsi vaipan ympäri ja laittoi sen pojalle oikein päin.
Ei Harryn kuulunut kantaa sellaista taakkaa yksin, kuin lapsen kasvatus. Mutta onneksi Molly ja Arthur sekä muut olivat kaikki auttamassa Harrya. Sen jälkeen kun Tonksin äiti oli lähtenyt Remuksen ja Tonksin hautajaisista suoraan ulkomaille, oli Tedin kasvatus jäänyt Harryn hommaksi, ja tämä suoriutui siitä, ottaen huomioon tilanteen, niin melko hyvin.
Harry lähti huoneesta ja Hermione laittoi pojan nukkumaan vaunuihin.
Hän lähti kävelemään vaunujen kanssa pitkin pihatietä. Hän lauleskeli samalla joitakin oppimiaan tuutulauluja pojalle ja pikkuhiljaa tämä nukahti. Hermione ja istumaan vanhalle keinulle, joka oli lähellä Kotikoloa, hän palaisi pian, mutta hän halusi olla hetken yksin.
Hän sulki silmänsä ja mietti, hän mietti kaikkia niitä ihmisiä joita he menettivät Voldemortin takia, mutta nyt, viimeinkin hänet on tuhottu, eikä hän voi tuhota enää kenenkään elämää.
Hän on—Hermione räväytti silmänsä auki, koska oli varma, että joku katselisi häntä. Hän katsoi Kotikololle päin, mutta siellä ei näkynyt ihmisiä, sitten hän katsoi toiseen suuntaan tietä ja näki, että hahmo käveli hänen suuntaansa. Hahmolla oli viitta ja huppu yllään, joten Hermione ei tunnistanut häntä, muuten kuin, että hahmo oli melko varmasti mies.
Lopulta mies tuli Hermionen kohdalle ja pysähtyi. ”Hei.” Hän sanoi. Hermione nyökkäsi
”Hei. Tunnemmeko jostain.”
”Kyllä, me tunnemme, emme ehkä niin hyvin kuin nykyään toivoisin, mutta me tunnemme.” Mies sanoi. Hermione ei tunnistanut miestä äänestä, mutta jotain tuttua hänessä oli.
”Kuka olet?” Hermione kysyi kurtistaen kulmiaan.
”Jos kerron, lupaa, että annat minun selittää ennen kuin teet mitään.” Mies sanoi ja Hermione nyökkäsi. Hahmo veti hupun pois päästään ja vaaleat hiukset ja jäänharmaat silmät paljastivat hänet.
”Malfoy! Mitä haluat?” Hermione kysyi vihaisena.
”Hetkinen, lupasit, että annat minun selittää, joten odota, ole kiltti.” Draco sanoi ja Hermione, hyvin vastahakoisesti tyttö nyökkäsi ja poika istui tytön vierelle.
”Sen jälkeen, kun isäni oli joutunut vankilaan, tajusin, että minulla ei ole mitään menetettävää jos en aio tullakaan kuolonsyöjäksi, joten raukkana pakenin ja tulin Tylypahkaan, pari kuukautta ennen teitä. Severus yritti yhä saada minuun yhteyttä, mutta lopetin taikajuomat ja keskityin muuhun, halusin tuhota Voldemortin.
”Sitten kuulin, että te tulitte Tylypahkaan joten tajusin, että voisin yhtä hyvin liittyä teihin. Jos vain saisin teidät tajuamaan, etten ole enää paha ja samanlainen kuin isäni.” Draco selitti ja Hermione kuunteli hiljaa.
”Yritin puhua sinulle siellä tarvehuoneessa, mutta et suostunut kuuntelemaan minua. Sitten te lähditte pois linnasta joten menin Killan mukana ja me hyökkäsimme heidän kimppuunsa. Se ihmissusi ja hänen tyttöystävänsä taistelivat Lestrangeja vastaan, mutta he eivät selvinneet, kuten varmaan tiedät.
”Yritin löytää Voldemortin, mutta hänkin oli kadonnut, ajattelin, että hän on Severuksen luona joten minun oli löydettävä hänet. Jonkin ajan kuluttua Voldemort puhui meille ja sitten näimme, kun hän saapui sen jättiläisen kanssa joka kantoi Potteria. Kun näin sinun ilmeesi, tunsin jotain mitä en ole koskaan ennen tuntenut, en osannut kuvailla sitä, mutta tunsin, että osa minua olisi myös murtunut, vaikka en osannut sanoa miksi.
Nyt tiedän miksi, ja toivon että kuuntelet hyvin tarkkaan tämän viimeisen sanottavani, sitten voit lähteä.” Draco hengitti syvään ja katsoi suoraan Hermionen ruskeisiin silmiin.
”Äitini kertoi minulle, kun olin nuorempi, että ihminen tuntee, kun hänen rakkaansa itkee.
Kun näin sinut ja kyyneleesi, ymmärrän, että minä olen hyvin hitaasti ja hyvin hankalasti, rakastunut sinuun.”
Hermione oli hyvin lähellä, ettei olisi tippunut tuoliltaan, hän oli todella hämmästynyt ja katsoi tarkkaan Dracon silmiä. Lopulta tyttö huokaisi.
”Kuule Malfoy, oletko lyönyt pääsi?” Hermione kysyi. Draco kurtisti kulmiaan ja katsoi Hermionea.
”Ei, en ole. Tiedän, että tämä voi mielestäsi kuulostaa todella typerältä, miten minunlaiseni todella typerästi käyttäytyvät pelkuri voisi ikinä rakastua upeaan ja kauniiseen ja ennen kaikkea fiksuun noitaan? Mutta minä olen, enkä pelkää myöntää sitä, voisin vaikka tällä sekunnilla kertoa isälleni, että rakastan sinua ja olen varmaankin rakastanut melkein ensi hetkestä.” Draco sanoi.
”Miksi olet sitten käyttäytynyt sillä lailla minua kohtaan? Haukkunut minua ja ollut kuin olisin jokin, jokin roska, hyödytön, likainen velhomaailman rupusakkia.” Hermione kysyi ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
”En tiedä, varmaankin koska pelkäsin, että jos näytän todelliset tunteeni sinua kohtaan, rakastuisin vieläkin enemmän ja sillä hetkellä pelkäsin enemmän isääni kuin sitä, että menettäisin sinut. Mutta jos nyt saisin valita, kohtaisin isäni vaikka tuhat kertaa, kuin että joutuisin luopumaan sinusta, Hermione.” Hermione katsoi ihmeissään Dracoa, sanoiko poika juuri tyttöä Hermioneksi, ei kuraveriseksi tai Grangeriksi, vaan Hermioneksi.
”No, Draco, haluan että todistat mitä sanoit juuri.” Hermione sanoi ja pieni hymy käväisi tytön huulilla. Jos Draco oli oikeasti muuttunut ja hänen tunteensa olisi sellaiset miksi poika ne juuri kuvaili, niin tyttö oli valmis kokeilemaan.
”Mitä vain todistaakseni sen sinulle.” Draco sanoi.
”Suutele minua.” Tyttö sanoi yksinkertaisesti. Jos poika pyytäisi sanomaan uudestaan, niin tyttö ymmärsi, ettei poika ollut tosissaan, että tämä vain pelleili tytön kanssa.
Draco katsoi hetken Hermionen silmiä ja nojautui sitten tyttöä vasten ja heidän huulensa kohtasivat. Se oli hyvin pehmeä ja tutkiva suudelma. Vihamiehet kohtasivat ensimmäistä kertaa aivan toisella tavalla kuin sotiakseen. He tiesivät nyt, että he kuuluivat toisilleen, olivat aina kuuluneet. Ja melkein kaikki viha mitä Hermione tunsi Dracoa kohtaan, hävisi tuon yhden suudelman myötä. Ja Draco tiesi, että ehkäpä heillä olisi tulevaisuus yhdessä ja ehkä, vielä joskus, Hermione tulisi antamaan anteeksi sen kaiken miten Draco oli tyttöä kaikki nämä vuodet kohdellut.
Lopulta he irtautuivat ja tuijottivat toisiaan hetken aivan hiljaa.
”No, ehkäpä me menemme molemmat kertomaan Luciukselle kuinka paljon rakastamme toisiamme.” Hermione sanoi hymyillen.
”Oletko tosissasi!? Hänhän tappaisi meidät heti kun pääsisi ulos!” Draco sanoi kauhuissaan.
”Etkös sinä juuri sanonut, että menisit vaikka heti kertomaan isällesi, että rakastat minua?” Hermione kysyi. Draco katsoi hetken Hermionea.
”Niin minä taisin sanoa, no mennäänkö?” Draco kysyi ja nousi ylös.
”Ensin me menemme hautajaisiin.” Hermione sanoi ja nousi myös ylös.
”’Me’ miten niin ’me’?” Ei minua ole kutsuttu, enkä usko, että Weasleyt haluavat minua lähellekään heidän taloaan.” Draco puolusteli.
”Jos olet tulossa hautajaisiin, et sotimaan, niin uskon, että Molly ja muut ovat valmiita antamaan sinulle anteeksi, ehkei ihan suoranaisesti ja heti, mutta pikkuhiljaa ja joskus tulevaisuudessa.” Hermione käänsi rattaat ja lähti kävelemään kohti Kotikoloa, hetken päästä Draco seurasi häntä, hämmentyneenä ja pelokkaana siitä, mitä he sanoisivat, jos heidän vihaamansa suvun nuorin tulisi yhtäkkiä heidän poikansa hautajaisiin
.
”Täytyy kyllä myöntää, että Fred ja George osasivat asiansa mitä tulee piloihin ja jekkuihin.” Draco sanoi, kun he tulivat Kotikolon ovelle. Hermione otti nukkuvan Tedin pois vaunuista ja tuli hiljaa olohuoneeseen. Hän laittoi pojan pieneen kehtoon, joka leijui hiljaa ilmassa.
”Pieni taika jonka kehitin, se tuntui natisevan aina, kun poika nukkui siinä.” Draco nyökkäsi ja he kävelivät keittiöön.
”Odota tässä, haluan kertoa ensin Mollylle.” Hermione sanoi ja käveli ulos.
Hetken päästä hän tuli takaisin sisään Molly perässään. Naisen ilme oli ihmettelevä, mutta ei vihainen ja raivoisa.
”Hei Draco.” Molly sanoi.
”Hei rouva Weasley.” Draco sanoi hieman epävarmasti.
”Hermione kertoi jo, ja uskon, että vaikkakin olet kohdellut häntä kaltoin, niin teistä tulee ihan mukava pari. Laskemme Fredin juuri joten toivon, että tekin tulisitte.” Molly meni ulos ja Hermione meni herättämään Teddyä.
”Missä Hermione on?” Ron kysyi, kun Molly tuli heidän luokseen.
”Tulee aivan pian Tedin ja hänen kanssaan.”
”Kenen kanssa?”
”Näette kyllä.” Molly sanoi ja hymyili salaperäisesti.
Hetken kuluttua Hermione käveli mustassa pitkässä mekossa ulos, Teddy sylissään, jolla oli myös musta pieni jumpperi päällään, heidän vierellään käveli Draco, jolla oli musta puku päällä. Ron ja Harry katsoivat pitkään miestä, joka piti kättään Hermionen kädessä, he näyttivät onnellisilta ja Teddy, jonka hiukset olivat muuttuneet blondeiksi, hymyili.
He näyttivät perheeltä, joka oli menossa juhliin, mutta heidän hymyjensä alla kyti huoli siitä tulisivatko Ron ja Harry, Hermionen parhaat ystävät, koskaan hyväksymään sitä, että ehkäpä Hermione Grangerista tulisi joskus Hermione Malfoy, ja ehkäpä joku päivä Hermione kantaisi sylissään lasta, joka olisi heidän omansa.
Ginny tuli Ronin ja Harryn vierelle, Ron näytti siltä, että aikoisi motata Dracoa, heti kun tämä tulisi tarpeeksi lähelle. Harry taas ei tiennyt mitä ajatella, ollako vihainen vai iloinen vai mitä.
”Ron, ei nyt jooko. Fred ei haluaisi, että aloitat tappelun kesken hänen hautajaisten. Te ehditte puhua myöhemminkin.” Ron nyökkäsi vastahakoisesti ja kun Hermione, Draco ja Ted tulivat heidän kohdalleen, kaikki nyökkäsivät, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan.
Hermione antoi Tedin Dracolle, joka otti pojan vastaan varovaisesti. Poika katsoi hetken Dracoa ja hymähti sitten melko tyytyväisesti. Hermione otti sametti pussin ja sirotteli sen sisällön arkun päälle. Se kiilsi hetken, kunnes arkku palasi tavallisen kiiltävän tumman puisen väriseksi.
”Fred, me kaikki tulemme ikävöimään sinua, äläkä luule, että joskus unohtaisimme sinut, koska sinä – ” Hermione ei voinut estää sitä. Kyyneleet tulivat pintaan ja alkoivat tippua poskia pitkin ja kun ensimmäinen osui maahan, tyttö jatkoi.
”Sinä olit nauru jota me emme unohda, sinä toit iloa ja hauskuutta vaikka ajat olivat synkimmät ja toivottomimmat. Sinulla oli se jokin, joka meiltä monelta puuttuu, nimittäin kyky tuoda valoa mitä upeimmilla tavoilla. Myös nyt olisi se hetki, jolloin tarvitsisimme eniten tätä kaikkea mitä sinä meille toit, koska tällä hetkelle, kun olemme menettäneet niin paljon, haluaisimme että olisi t täällä meidän kanssamme.
Jokaiselle meistä tulee se hetki, mutta sinulle se tuli aivan liian äkkiä, jos voisin käyttää ajankäännintä yhden kerran vielä, käyttäisin sitä, jotta saisin sinut takaisin, koska maailmamme ei koskaan tule olemaan samanlainen Olit poikamme, veljemme, ystävämme, mutta ennen kaikkea olit meidän kaikkien paras lohtu. Emmekä tule saamaan sinua takaisin vaikka haluaisimme.
Fred. Haluan kertoa sinulle kuinka paljon sinua rakastan, ja kuinka paljon kaipaan ja ikävöin sinua. Nyt en voi sanoa enää mitään muuta, kuin Ilkityö Onnistui.”
Sitten jokainen käänsi katseensa, jotka olivat täynnä kyyneleitä arkkuun, joka alkoi hitaan matkansa kohti syvyyttä. Kuului pehmeä thumps, kun se kosketti maata. Hermione otti taikasauvansa, heilautti sitä hennosti ja maa umpeutui ja kaunis viherikkö, jossa kasvoi kauniita kukkia, peitti arkun.
Hermione ei aikonut pyyhkiä kyyneleitään pois, koska hän halusi niiden virtaavan vapaana kohti maata, jotta ne olisivat lähempänä Frediä. Tyttö kääntyi ympäri ja katsoi Dracoa, jonka ilme oli ymmärtävä.
Vaikka elämä loppuu se myös alkaa. Kaksi sukua löysi toisensa vain sen takia, että yksi suku menetti upean henkilön. Mutta elämän kierto on sellainen, kaikki loppuu aikanaan, mutta myös uutta versoa alkaa hiljalleen ja varovaisesti kasvaa kohti taivasta.
*****
A/N : Noh toivottavasti piditte, komenttia olisi ihana saada, jotta tiedän olenko epäonnistunut surkeasti vai onnistunut jokseenkin...
~Amy
