Nimi: Yliluonnollisen metsästäjät
Kirjoittaja: Joulutonttu
Fandom: Axis Power Hetalia
Genre: Drama, humor, fluffy
Ikäraja: K-11 kai .. ? saa nostaa jos on tarvetta.
Paritus/Päähenkilöt: Päähenkilöt ovat Saksa eli Ludwig, Preussi eli Gilbert, Etelä-Italia eli Romano, Pohjois-Italia eli Feliciano & minun eräs OC .. Paritus GerIta, OC/Italia ja jos joku halua myöntää tämän Prumanoksi niin saa myöntää, ei se ollut tarkoitus.
Varoitus: Sisältää jonkin verran likaista kielenkäyttöä ja muuta likaista!
Disclaimer: En omista Hetaliaa enkä ficcin henkilöitä enkä muutakaan (Paitsi OC'n)
A/N: Eli siis fanfiction.. Tämä on mun ensimmäinen jatkuva fanfiction, ja lopussa voitte äänestää, kenet hahmon haluatte ensi lukuun mukaan. Rakentavaa kommenttia, kiitos.. Jotenki musta tuntuu, et mun kirjoitustaidot on laskeneet pohjamutiin.. Huom. K-virheitä sen verran, että ei taida olla paras ajankohta tarkistaa niitä yöllä ? 
Mä tarkistin samalla muuta hääriessäni. Tarkistin kyllä vielä päivällä, mutta niitä edelleen on - olisi mukava, jos mainitsisit niistä pahimmat/osan, niin voisin korjata :3 En pahastu~
Luku 1 - alkuLudwig kuunteli öisiä ääniä sekä vieressään makaavan italalaisen tuhinaa tuon nukkuessa. Herra mietti jälleen, kuinka tuo oli päätynyt jälleen kerran hänen telttaansa, vaikka heille neljälle – Hänelle, Felicianolle, Felicianon isoveljelle Romanolle sekä saksalaisen isoveljelle Gilbertille, oltiin varattu jokaiselle omat teltat. Joka ilta sama näytelmä toistui – heti kun saksalaismies olisi vaipumassa uneen, italialaisnuorukainen kiirehti hänen telttaansa kyyneleet silmäkulmassa, pelosta tutisten selittäen, että häntä pelotti yksin nukkuminen. Hitto, miksei Feliciano voinnut koskaan mennä vaikkapa veljensä telttaan nukkumaan? Joka aamu myöhään heräävän italialaisen kömpiessä Ludwigin teltasta, kyseinen teltan omistaja sai kestää veljensä vihjailut sekä tempperamenttisen Etelä-Italialaisen valitusta, kiroamista ja kiljumista. Tänä yönä jostain syystä Ludwig ei millään meinannut saada unta. Hänestä tuntui, että juuri tänä yönä tapahtuisi jotain erikoista.. Silloin Ludwig kuuli sen – askelia läheisestä metsiköstä, ja hetken päästä tarkemmin kuunneltuaan mies tajusi, että askeleet eivät kuuluneet millekkään metsän eläimelle, vaan ihmisille. Valkeaverikkö kampesi itsensä hitaasti ja mahdollisimman hiljaa istumaan samalla ottaen vierestänsä kiväärinsä. Lyhyt vilkaisu Italiaan, jota pommikaan ei varmaankaan herättäisi, ja pian saksalainen oli poistunut teltasta vilkuillen tarkasti pihamaalle. Yhdessäkään teltassa ei loistanut myskylyhdyn himmeä valo, eikä kukaan muu näemmä ollut herännyt ääneen. Saksa käveli kohti metsikköä varoen rikkomasta risuakaan allansa ja kuunteli. Askeleet tulivat yhä lähemmäksi.. Valppaana saksalaisverinen mies osoitti metsikköön aseella erottamatta pitkälle eteensä. Hän näki verkkokalvollaan kuvan viattomasti nukkuvasta italialaisesta, ja tunsi pakottavaa tarvetta suojella tuota.. Ja tällä hetkellä paras keino siihen olisi tappaa mahdollinen vaara. Mielessään itkevä ja haavoitettu nuorukainen valoi Ludwigiin monia eri tunteita nostaen samalla myös herran itsevarmuutta. Hän näki edessään tumman hahmon ja seisahtui paikalleen jähmetettyneenä katselemaan tuota. Hän valmistautui tuhoamaan henkilön, mutta lopetti aikeensa, kun hän kuuli selvästi miehestä lähtevän äänen, aivan kuin tavuja, jotka eivät kuitenkaan tarkoittaneet mitään. Kuu valaisi heidän välissään olevan aukean, ja mies asettui näkyviin. Hän seisoi hieman kumarassa, tämän vaatteet olivat repeytyneet, tuosta näki heti, että hän oli lihaksikas ja tuon kasvot saivat jonkin rohkean saksalaisen sisällä värähtämään – Miehen silmät olivat aivan mustat, arpia oli lähes joka paikassa, ja kasvot eivät muutenkaan olleet ihmismäiset – lähes susimaiset.
”Kuka sinä olet?” Ludwig avasi suunsa kysyen kysymyksensä mahdollisimman selkeällä ja käskevällä äänensävyllä. Hetken hän kuuli pimeydestä vain samanlaisia tavuja eikä ollut täysin varmaa, puhuiko mies ollenkaan.
”Mie olen Lupus. Kukas sie olet?” tuo kysyi outoja äännähdyksiä joidenkin sanojen välillä pitäen, ikään kuin puhuminen sattuisi ja olisi todella vaikeaa.
”Lupus? Sehän on susi latinaksi,” vaaleahiuksinen mies mietti ääneen ymmällään saaden suunilleen hänen ikäiseltään mieheltä nyökkäyksen, ”Minä olen Ludwig.. Miksi-” tuo aloitti, mutta toinen ikään kuin tiesi, minkä kysymyksen Ludwig olisi hänelle aikessaan esittää.
”Kasvoin susien kanssa metsässä kymmenen vuotta. Halusin kuitenkin palata ihmisten ilmoille.. Kuten näet, he eivät tykänneet ajatuksestani.” Lupus naurahti, ja vasta nyt Ludwig huomasi, että jotkin miehen arvet ja haavat vuosivat vuolaasti verta.
”Huomaan,” ihmisten kanssa pidemmän aikaa kasvanut huokaisi ja vilkaisi taivaalle, ”Aamu koittaa pian. Voit tulla leiriimme ainakin hetkeksi, jotta voimme paikata haavasi..” Saksa jatkoi hieman vastentahtoisesti tosin, mutta peittäen sen täydellisesti. Hymy ilmestyä hiukan pelottaville mutta väsyneille kasvoille.
”T-todellako? Se olisi mahtavaa! Kiitos!” Tuo huudahti ulvahtaen susimaisesti lopussa, hilliten kuitenkin iloansa jonkin verran. Ludwig saattoi miehen metsästä pitäen aseen kuitenkin kokoajan esillä, osaksi siitä, että epäili miestä, ja osaksi siitä, että susien ja muiden petojen mahdollisuus oli edelleen olemassa. Kun hän saapui leiriin, hän huomasi, että hänen isoveljensä oli jo herännyt aamuauringon pikkuhiljaa kuultaessa tienoita.
”Ah, huomenta west!” hän huudahti rennosti kannolla istuksellen eikä ollut tehnyt elettäkään nuotion valmistamikseksi. ”Ensiksi voisit kerätä polttopuut ja-” tuo aloitti itsevarmalla äänellä, kunnes huomasi miehen ja virnisti. ”Miesmakusi laskee yhä vain.. Eikö Italia ollutkaan tarpeeksi suloinen?” tuo virnisti saaden pikkuveljeltään vihaisen mulkaisun sekä Lupukselta hämmästelevän katseen ja koiramaisen vinkaisun.
”Mitä te puhutte minun veljestäni?” kysyi unenpöpperöisen näköisen vanhempi italialainen astuessaan täysissä pukesissa ulos teltastaan. Nähtyään Lupuksen hän kuitenkin terästäytyi ja aloitt ihyökkäyslinjasa.
”Kuka vittu sinä olet?! Älä vain sano, että olet tehnyt jotain veljelleni, senkin karvainen .. ihmissusipaskiainen!” tuo sanoi ja asteli vihaisena Lupuksen eteen ja oli valmiina hyökkämään, mutta hyökkäysyritys jäi lyhyeksi Saksan tuuppiessa varomattoman ja agressiivisesti mulkoilevan italialaisen kumoon.
”Mie oon Lupus.. En edes tunne siun veljeäsi!” Lupus puolustautui nopeasti ja yritti auttaa kaadettua miestä kumoon, mutta kohottautui taas italialaisen kivahtaessa kiellon.
”Hyvä on, ihmissusipaskiainen. Mutta tiedät, että jos kosket veljeeni, niin olet vainaa! Ja auta armias jos olet samanlainen idiootti kuin kaikki muutkin täällä!” tuo raivosi nousten ylös ja pyyhkien havunneulasia ja hiekkaa vaatteistaan. Niine hyvineen vastausta kuuntelematta tuo painui metsään hakemaan nuotiotarvikkeita ilmeisesti ajatellen, että saisi jonkinlaisia idioottibakteereja saksalaisveljeksistä ja Lupuksesta. Minuutteja kului hiljaisuuden vallitessa, kunnes viimeinkin toinenkin italialaisveljes näytti heränneen.
”Hyvää huomenta Doitsu ja Gilbert~ Ah, kuka sinä olet?” tuo sanoi huudahtaen lauseen alkuosan iloisesti, mutta loppuosa saikin hämmästyneen ja hieman pelästyneen sävyn Felicianon tuijottaessa Lupusta pää kallellaan.
”Ei ollu tarkoitus säikyttää. Olen Lupus, hauska tutustua.” Lupus sanoi astellen hiukan itseään lyhyemmän miehen luo puristaen tuon kättä tiukasti. Saksa mielessään pohti, miksi Feliciano oli saannut hyvin paljon lämpimämmän tervehdyksen kuin kukaan muu heistä. Pian Feliciano alkoi höpöttää ystävällisesti hymyillen Lupukselle kysyen monenkirjavia kysymyksiä tunkien väliin omia juttujansa. Lupus hymyili myös ja Saksa tunsi pienen vihanpoikasen nostavan päätään tuon rintakehässä. Hän istahti ärtyneenä veljensä viereen, joka vilkaisi häneen virnuillen.
”Onko pikku-West hiukan mustasukkainen~?” tuo kysyi saaden pikkuveljeltään tahallisesti väärinmitoitetun luunapin pysyen kuitenkin hiljaa.
”Huomaan kyllä.. Et kai vain luovuta Felicianoa hänenkaltaiselleen epäilyttävälle ihmiselle? Taistele, West, taistele!” preussilainen sanoi tietäen näiden sanojen olevan kuin taikasana. Ludwig nousi oikopäätä ylös ja harppoi nopeasti kaksikon luo.
”Feliciano, minulla on kahdenkeskistä asiaa. Sivummalle.” tuo komensi ja vastausta odottamatta tarttui tuota lujasti ranteesta.
”Mutta Doitsu, olin juttelemassa Lupuksen kanssa.. Nähdään pian, Lupus~!” nuorukainen huudahti mutta seurasi kuitenkin vetäjäänsä.
”Kiellän sinua puhumasta Lupuksen kanssa.” Ludwig sanoi vahvalla äänellä telttojen takana pitäen italialaista edelleen tiukasti ranteista kiinni ja katsoen maahan.
”M-mutta Doitsu! Hän on ystäväni aivan kuten sinäkin~ En ymmärrä, miksei kukaan muu pidä hänestä.. Hän tykkää samoista asiosta kuin minä, on kiltti mutta vahva, kuuntelee minua, hän on komea, hauska, ja hänen silmiinsä lähes hukkuu.. Lisäksi hän ei suutu minulle eikä hän koskaan-” Italia jatkoi litaniaansa, mutta hämmästyksekseen Ludwig irroitti otteensa tuon kädestä tuntiessaan punan hiipivän poskilleen.
”Ai.. Olet varmaankin.. oikeassa. Hyvä on.. saat jutella.. Lupukselle.. Ei mitään ongelmaa.” toinen sanoi pala kurkussa ja lähti takaisin leiriin.
”Ve~ .. Sanoinkohan jotain väärin?” italialainen mietti hetken, mutta sitten ryntäsi olkiaan kohauttaen Lupuksen luokse ja pyyteli kovasti anteeksi sitä, kuinka kauan hänellä kesti. Tällä aikaa Romanokin oli palanut leiriin, ja yhdessä nuo kolme tuijottelivat nauravaa kaksikkoa myrtyneenä.
”Idiootti fratello..” Romano mutisi hampaidensa välistä ja mulkoili Lupusta.
”Hei, mitä jos me vahdittaisiin heitä ja yritettäisiin pitää molempia kiireisinä niin, etteivät he ystävysty enempää.. kesesesesesesesese~ Eikö ollutkin mahtava suunitelma?” Preussi ehdotti ja näemmä piti ideaansa mahtavimpana maailmassa. Saksankin täytyi myöntää pitävänsä ajatuksesta, ja Romanokin ilmoitti olevansa mukana, vaikkei todellakaan haluaisi tehdä yhteistyötä heidän kaltaistensa älyyvapaiden idioottien kanssa.. Lievästi sanottuna.
Päivä kului nopeasti kolmikon miettiessä taktiikkoja. Päivä oli vaihtunut juuri iltaan kun Gilbert rynnähti Lupuksen luo.
”Hoi Lupus! Et ole vielä tutustunut mahtavaan Gilbertiin!” albiino aloitti keskustelun Romanon pitäessä veljeäänsä kiireisenä telttojen siivoamisen verukkeella.
”En mie olekaan tainnut. Ku sie käyttäydyit vähä ilikeästi minua kohtaan aiemmin aamul.” Lupus selitti mittaillen punasilmäistä miestä tummilla silmillään.
”No, pyytäisin anteeksi ellei se voisi heikentää mahtavuuttani arvoasteikossani. Kerroppa jotain itsestäsi.” Preussi jatkoi hieman sisäisesti loukkaantuen. Hänkö muka ilkeä?
”Mie asuin ensimmäiset ykstoista vuottani iha vanhempieni kaa, mutta ne joutu onnettomuutee ja kuolla kupsahtivat sairaalas. No, kukaa ei huolinu minua koteihinsa ja mie kasvatin itteäni vuoden mettässä, kunnes susiemo otti minut hoidettavakseen. Kymmenen vuotta kului ja mie halusin palata takas sivityksen pariin.” tuo selitti koko elämänsä lyhyesti ja jäi odottamaan vastausta.
”Tuota.. Voin sanoa, että minulla on ollut mahtavempi elämä.” toinen vastasi ja keräsi pian kasvoilleensa normaalin ilmeensä.
”Haluatko kertoa jotain itsestäsi?” Lupus kysyi varovasti saaden toiselta nyökkäyksen.
”Olen mahtava Gilbert ja minulla on lähes yhtä mahtava lintu nimeltä Gilbird! Minulla on kaksi aika mahtavaa ystävää, Francis ja Antonio sekä hieman epä-mahtava pikkuveli Ludwig. Tunnen muutamia todella ärsyttäviä ihmisiä, kuten Roderichin ja hänen .. tyttöystävänsä Elizabetan, joka uhkailee mahtavaa minua paistinpannulla, jos olen edes mailin päässä heistä, voitko uskoa?” Gilbert selosti ja katseli, kuinka Lupus näytti yittävän peittää nauruaan ja vilkaisi taivaalle.
”Kuu on tänään puolessa..” hän totesi samalla poissaolevalla, mutta mystisellä äänellä. Tämä äänensävy sai Gilbertinkin vilkaisemaan ylös ja toteamaan mielessään saman.
”Onko sillä jotain väliä?” tuo kysyi hetken piinanneen hiljaisuuden jälkeen kääntäen katseensa takaisin Lupukseen.
”Ensi täydenkuun aikaan neptunus asettuu valkoisen suden eteen. Se ei tiedä hyvää.” toinen jatkoi edelleen taivaalle vilkuillen epätavallisen murteettomalla äänellä. Gilbert loi vieressään istuvaan, ajan muokkaamaan mieheen epäilevän katseen, mutta jäi kuitenkin tuon viereen – sopimuksesta piti pitää kiinni. Pitkään aikaan kukaan ei sanonut sanaakaan, ja metsien eläimetkin tuntuivat erikoisesti hiljenneen heidän ympärillään. Hiljaisuus lopulta raukesi nuoremman saksalaisen huutaessa muita iltapalalle.
”Miusta on mukavaa että te ootta ottanu miut näin hyvän vastahan. Sillon ku mie näin tuon blondin ekaa kertaa, mie luulin et hän ampuu miut ku häl oli ase.” Lupus ilmoitti leirinuotion ääressä jälleen normaalilla äänellään sekä vahvalla murteellaan. Pirteämpi italialainen tuijotti Lupusta kirkkain silmin hänen isoveljensä yökkäillessä taustalla, joka sai Preussin virnuilemaan yhä leveämmin. Ludwig vain pyöritteli lusikalla valmiskeittoaan ruokahaluttomana.
”Ve~! Minusta on mukavaa että olen saannut tutustua sinuun. Olet hyvin mielenkiintoinen ihminen.. En malta odottaa, että saat taas syödä pastaa! Se on oikein hyvää, minä en kestäisi olla syömättä sitä yli kymmeneen vuoteen, ve ve..” kiehkurahiuksinen valtio selitti puristaen toisen käsivartta ja lopulta halasi tuota. ”Voisitko nukkua tämän yön kanssani, minua katosos pelottaa pimeä..” Feliciano jatkoi. Ludwig tunsi kätensä puristuvat kulhonsa ympärille tiukemmin sekä tärisevän. Hänen silmissään välähti vihainen loimu, mutta hän hillitsi vihansa ilmoittaen menevänsä nukkumaan jättäen koskemattoman keiton istumapaikkansa viereen. Lupukseen keskittynyt Feliciano ei näyttänyt edes huomaavaan ystävänsä lähtemistä ja käytöstä, vaan halaili tiukasti ehdotuksen hyväksynyttä Lupusta.
”Idiootti Fratello! Et voi nukkua sellaisen ihmisen kanssa, jonka tapasit tänään!” Romano yritti takoa järkeä veljensä päähän, joka vain kummastuneena katosoi tuota.
”Mie takaan, ettei pikkuveljelles käy mittää.” Lupus lupasi, mutta se ei näyttänyt tekevän vaikutusta toiseen, joka laittoi kädet puuskaan, ynähti jotain vastaukseen ja häipyi telttaansa vihaisen näköisenä.
”Älä välitä hänestä, hän on aina tuollainen~” Pohjois-Italialainen pyysi anteeksi veljensä tökeröä käytöstä.
”West ei syönnyt mitään.. Pahoittikohan hän mielensä?” Preussi mietti ääneen tuijottaen maassa lojuvaa täyttä keittokuppia ja piilosyytteli asiasta Felicianoa, joka toimikin hetkellisesti – tuo vilkaisi hieman haikean näköisenä Saksan telttaa kohti, mutta pian lähti taluttamaan Lupusta omaan telttaansa nauraen Lupuksen vitsille siitä, kun tomaatti- ja pastalaatikon keijut kohtasivat.
”Hei! Mahtavaa minua ei noin väin yksin jätetä!!” Gilbet huusi kaksikon perään nousten ylös, mutta nähdessään, ettei häneen sanoillaan ollut merkitystä, tuo vain kohautti olkiaan ja painui itsekkin pehkuihin.
Ludwig tiesi odottavansa ystäväänsä turhaan viereensä, mutta jaksoi elättää pientä toivonkipinää hereillä ollessaan. Monet tunteet pyörittelivät saksalaista syleilyssään – viha, kateus, surullisuus sekä mustasukkaisuus saivät hänet lähes sekoamaan. Hän oli tuntenut italialaisen vuosisatoja, hän oli aina auttanut tuota ja kantanut vastuun tuon tekemisistä. Hän oli aina lohduttanut tuota ja tukenut vaikeina aikoina.. Hän oli jopa solminut tuon kengännauhat! Ja tässäkö oli kiitos? Heti kun hän tapaa erikoisen henkilön, pitääkö sen syliin suorastaan kaatua? Hän saattoi jopa tarkkakuuloisena kuulla Italian heleää naurua viereisestä teltasta sekä Lupuksen matalia vastauksia. Ludwig yritti sulkea nämä häiriötekijät hänen oman maailmansa ulkopuolelle yrittäen nukahtaa. Ajatus nukahtamisesta tuntui kuitenkin lähes mahdottomalta, aivan kuin hänen suojeluvaisto lyhyempää valtiota kohtaan olisi herännyt.
”A-aah! L-lupus! Et voi tehdä noin!” kaikui italialaismiehen ääni viileässä kesäyössä. Tämä sai sinisilmäisen valtion räväyttämään juuri sulkeutuneet silmät takaisin auki.
”Se on liian pitkä! S-se ei mahdu! Nhh~” Saksa kuuli Italian jatkavan huohottaen. Hän tunsi kasvojensa punottavan ja tuo nousi verkkaasti istumaan.
”Mut Feliciano.. Meil ei oo muuta vaihtoehtoo. Kai siekin tahdot..?” loppu lause jäi kuitenkin mysteeriksi Italian äänekkään huokauksen alle.
”Hyvä on.. Mutta ei ole minun syyni jos se on liian pitkä! Ve~,” kuului pian huokauksen perään, ”AAAH! S-se onnistui! Se ei ollutkaan liian pitkä.. Nyt tuntuu hyvältä, kiitos~” Tämän jälkeen platinablondi hautasi totiset mutta punastuneet kasvonsa käsiinsä ja odotti vielä hetken.. Ehkä bruder tai Romano hoitaisi tämän, Ludwigin ei nimittäin tehnyt mieli nähdä Italian ja Lupuksen.. Noh, hekumaalisia hetkiä.
”M-mähän sanoin, Felicianoseni~” Lupuksen matala mutta raukea ääni vastasi, ”Mähän sanoin, et se mahtuis. Olethan sie varmast valamis .. krhm .. jatkamaan?” Lupus jatkoi kohteliaalla äänensävyllä.
”Veh~ .. Tietenkin! Tämä on mukavaa, eikä minua vielä väsytä. Luulin tämän olevan vaikeampaa, se oli katsos niin pitkä-” Italia jatkoi lausettaan vielä, mutta tässä vaiheessa Ludwigin oli pakko rynnätä äänekkäästi teltasta valmiina huutamaan, mutta hiljeni nähdessään veljensä ja vanhemman italialaisnuorukaisen salakuuntelemassa kaksikkoa teltansuulla. Preussi, joka huomasi nopeasti veljensä, hyssytteli tätä hiljaa ja kehoitti tulemaan kuuntelemaan heidän kanssaan. Punasilmäinen valtio virnuili kuunnellessaan kaksikon keskustelua, mutta Romano näytti yhtä vihaiselta ja nolostuneelta kuin itse Saksa.
”Ehkä.. Ah.. Ei.. Onhan sinulla kumi? Nh..” Italian hiljainen ääni kysäisi tuolta.
”Tietenkin! En kyllä ymmärrä, miksi tarvitsisimme kumea-” Tässä kohdin Romanon mitta tuntui täyttyneen.
”IDIOOTTI IHMISSUSIPASKIAINEN, ÄLÄ KOSKE MINUN PIKKUVELJEENI ENENPÄÄ, TAI KADUT SYNTYMÄÄSI!!” tuo raivosi avatessaan nopealla kädenliikkeellä teltan vetoketjun – Ludwig odotti näkevänsä jotain todella irstasta edessään, kun kahden mieshenkilön ruumiit ovat lähes kietoutuneet toisistaan, raukean hikisinä mutta onnellisina.. Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen.
”F-Fratello, mitä nyt?” Italia kysähti ihmeissään kynä suloisesti korvansa takana, sanaristikkolehtinen edessään. Lupus pudotti kiireesti kädessään olleen pyyhekumen kädestään ja näytti tajuavan asian nopeammin kuin Feliciano.
”Me vain täytettii sanaristikkoja. 'Liian pitkällä' Feliciano tarkoitti sanaa, ku laski, ettei se mahtuisikaa siihe tarkoitetulle alueel. Se kuitenki mahtu, ja sitä tässä iloitsimme..” tuo selitti aavistuksen nolona hiuksiaan haroen. Vihdoin Felicianollekkin näytti valkenevan, mistä hänen veljensä oli niin tempperamenttisesti vimmastunut, hän vilkuili nolona vuoroin Saksaan ja vuoroin isoveljeensä.
”Ve~ juuri niin, mitä te luulitte? Luulin, että sana kaappikello olisi liian pitkä tähän, mutta se mahtuikin! Ja tarvitsin juuri äsken pyyhekumea pyyhkimään liian lyhyen sanan.” tuo jatkoi Lupuksen selitystä ja hymyili viattomasti.
”Äh, Romano, et olisi heti alkuun vimmastunut, niin olisimme varmasti kuullut lisää mahtavaa settiä!” albiinonuorukainen valitti telttaansa palailevalle Romanolle, joka valitukset ohittaen painui telttaansa sulkien vetoketjun suoraan preussilaismiehen edessä.
”Painu helvettiin ja anna minun nukkua!” tuo ärähti voimakkaasti saaden Gilbertin heti suoristautumaan ja painumaan omaan telttaansa. Ludwig oli kuin lumottuna jäänyt tuijottamaan kaksikkoa, kunnes tajusi poistua.
”Tuota.. Hyvää yötä, Feliciano ja Lupus. Anteeksi aiheuttamastamme häiriöstä.” tuo sanoi, sulki heidän puolestaan vetoketjun ja käveli hitaasti omaan telttaansa nöyryytettynä ja nolostuneena.
Ludwig uskoi, ettei aamu olisi vaivaatuneenpi enää olla. Kukaan ei tuntunut sanovan mitään ja jokainen varoi tarkasti katsomasta ketään silmiin. Poikkeukseni oli tietysti Feliciano, joka rupatelli uudelle ystävälleensä tietämättä, mikä häntä vaivasi eikä näyttänyt huomaavan muiden kireitä välejä laisinkaan. Yllättäen Ludwig tunsi käden kiertyvän käsivartensa ympärille ja huomasi albiinoveljensä vetävän häntä ja Romanoa kauemmas. Lupuskin oli aikeissa nousta, mutta rentoutui kun kuuli preussilaiselta käskyn vahtia toista.
”Mitä taas?!” Romano tiuskaisi heti kädet lanteillaan kun he olivat piilossa metsän siimeksessä. Punaisen silmät kohtasivat vuoroin taivaansinisten silmien mitäänsanomattoman katseen ja vuoroin samaragdinvihreiden silmien julkean katseen joka näytti hoputtavan asian kertomisessa.
”Lupus käyttäytyi eilen erikoisesti. Mahtavana minänäni huomasin sen heti. Hän puhui erikoisen virallisella ja arvoituksellisella äänensävyllä..” tuo kertoi, kun olisi lukemassa ääneen oikein jännittävää kirjaa, jonka jännitystä halusi väkisinkin pidättellä. Jopa vihreänsävyisissä silmissä näkyi pieni tiedonjanoisuuden loimu, harvinainen kiinnostuksen kiilto.
”Hän aivan yht'äkkiä huomautti minulle, että kuu on puolessa ja puhui jostain valkoisesta sudesta ja neptunuksesta..” tuo sanoi pohtien tarkasti miehen sanoja, punniten niiden mahdollisia tarkoituksia. Lopulta Gilbert päätyi tulokseen, ettei ollut unohtanut mainita mitään tärkeää, ja vaikeni katsoen odottaen kumppaneitaan.
”Tuo oli.. Outoa..” ongelmalliseman italialaisveljeksenkin täytyi myöntää ja tuo vilkuili huolissaan veljeään, aivan kuin Lupus olisi tämän aikana voinnut tehdä jotain pahaa hänelle.
”Kertoiko hän sillä, mitä tarkoitti valkoisella sudella?” Vaaleahiuksinen mies kysyi kiireesti ja yritti olla kiinnittämättäkään huomiota siihen samaan kohteeseen, mitä Romano sitkeästi tuijotti.
”Ei. No, hänhän on kasvanut suosien kanssa, varmaan jotain niiden humpuukia. Jos se vaikka tarkoittaa jotain tähdistöä?” tuo vastasi välinpitämättömästi kuin osoittaakseen, että häntä ei kiinnostanut mitkään susiheimojen tähtikartat.
”Minä voin tutkia asiaa eräistä kirjoista. Ja hei, sinä!” tuo sanoi osoittaen huutonsa Lupukselle. ”Et hajoita koko leiriä sinä aikana, kun painun lukemaan kirjoja! Jos vahingoitat pikkuveljeäni, olet niin vainaa!” tuo sanoi ja uudelle tulokkaalle keskisormeaan näyttäen painui telttaansa
”Anteeksi veljeni käytös, hän on hieman tahditon.. Muttei hän sitä tarkoita, kyllä hän sisimmässään hyväksyy sinut!” nuorempi italialainen selitti Lupukselle saaden keskustelun kuulostamaan siltä, kuin he hakisivat Romanolta siunausta heidän avioliitolleen tai jotain. Preussi nojaili rennosti veljeensä pitäen kättään koukussa tämän olkapäillä, koppava ilme kasvoillaan.
”Et ole yrittänyt tarpeeksi hyvin.” tuo sanoi lähes suutaan liikuttamatta ja katseli kahta niin epätavallisen näköistä paria edessään.
”Minä? Tekin olitte mukana tässä. Sinä et ole yrittänyt tarpeeksi hyvin.” tuo murahti takaisin ottaen askeleen sivulle niin, että täysin veljeensä luottanut henkilö sai älähtäen mahdollisuuden tutustua mutaan ja nurmikkoon allansa. Kun tuo viimein nousi ylös ja sai huoliteltua itsensä taas kuntoon, hänen mahtavuutensa kapinallinen särkijä oli jo poissa.
”West~! Tuo oli ilkeä temppu!” tuo huudahti puoliksi vihaisena, puoliksi huvittuneena veljensä perään ja lähti kiireen vilkkaa etsimään veljeänsä, joka oli salaperäisesti kaikonnut takaisin telttansa uumeniin. Hän ei ollut huomaavinaan Lupukseen nojaavaan Italialaiseen, joka rauhallisesti tuhisten lepäsi kauniit silmänsä ummessa.
”West, minä tulen nyt sanoisit siitä mitä tahansa!” kuului uhkaus teltan ulkopuolelta, kun jo pian teltan vetoketjua availtiin kiireesti. Teltan sisällä oleskeleva ei enää monen tunnin estelyn jälkeen jaksanut pistää hanttiin, joten pysyi vain paikallaan pää polvissa. Hetken päästä kyseisen miehen isoveli seisoi suorituksestaan hämmästyneenä mutta ylpeänä teltassa, kunnes käänsi hymyilevät kasvonsa pikkuveljeensä katse heti totisemmaksi muuttuen. Hän kumartui tuon tasolle ja nosti tuon kasvot näkyviin etusormellaan ja perääntyi hiukan näyn nähdessään. Normaalisti järkkymättömän kylmiltä kasvoilta oli tällä kertaa helppo tunnistaa tunnetila. Kyynelhelmeet valuivat samettisen pehmeää ihoa pitkin kertoen katselijalleen tuskasta, sisäisestä kivusta, surusta sekä ennen kaikkea tarinan – kauneimman mutta rosoisemman, kuin kukaan kirjailija on koskaan luonnut. Jokainen ainutlaatuinen hetki muovasi seuraavasta hetkestä aina vain koskettavamman, määrätietoisin siveltimenvedoin maalasi kauneimman taulun, kuin kukaan taiteilija on koskaan luonnut tai tulee luomaan. Jokainen särkynyt ääni luo kiehtovan melodian, sanoinkuvaamattoman kuin kukaan säveltäjä on koskaan taikonut paperille tai jumalallisemman kuin kukaan on koskaan soittanut – varsinkin jos tätä hetkeä verrattaisiin Roderichin pianonsoittoon, tulos olisi yksipuolisen selvä Ludwigin hyväksi, ainakin Gilbertin mielestä. Yht'äkkiä teltan täytti ärsyttävän epävireinen ja korvia särkevä nauru, joka peitti itkun kokonaan rautaverholla.
”Bruder itkee! Kesesesesese! En ole koskaan uskonut näkeväni sinua itkemässä!” tuo huudahti mahasta naurun seassa pidellen, kyyneleet itsekkin silmistä valuen, tosin aivan eri syystä, kuin veljensä.
”Turpa kiinni, idiot.” tuo sanoi peittäen itkuisuuden taitavasti äänestään, eikä antanut kertaakaan äänensä romahtaa niin kuin mikäkin hajoava valtio.
”Romano on ollut koko päivän teltassaan tutkimassa kirjoja ja huutaa jos hän kuule minun kävelevän lähimaillakaan. Sinäkin pidät täällä jonkinlaista mykkäkoulua.. Et ole kai halunut tulla katsomaan, kun Feliciano on liimautunut Lupukseen kiinni, vai?” tuo ehdotti mutta jokin tuon sanoissa sai Ludwigin nousemaan ylös ja heittämään lähellä olleen maljakon tuota kohti. Hyväksi onnekseen jo hajonnut mutta sitkeästi elämässä roikkuva valtio omasi vielä hyvä refleksit ja sai kukkamaljan kiinni, ennen kuin se tavoitti kohteensa. Tuo naksautti kielellänsä moittivasti ja silitti veljensä blondeja hiuksia.
”Voi, west, west, west.. Sinulla on edelleenkin hitaammat toiminnot kuin minulla, vaikka olenkin jo kadonnut maailmankartalta..” tuo huokaisi. ”Monella tapaa nopeammat.” tuo virnisti perään, mutta toista ei saanut edes hymähtämään, vaikka kuinka yritti.
”Näin sinut viimeksi itkevän lapsena.. Siitä on jo ikuisuus. Järkytit minut toden teolla!” tuo vakuutteli, mutta tämän 'lohdutuksen sanat' eivät saanneet painavaa möykkyä Ludwigin rintakehässä kevenemään.
”Häivy.” tuo sanoi tuolle hiljaisella, mutta vahvalla äänensävyllä. Gilbert vavahti hieman yrittäen kääntää tuon sanoman joksikin vitsiksi, mutta käskyn ollessa niin lyhyt ja ytimekäs, oli lähes pakko vain tyytyä kohtaloonsa.
”Hyvä on, jos ei Herra Mahtavuuden seura kelpaa!” hän heitti takaisin ja nenä pystyssä ylväästi marssi ulos teltasta sulkematta vetoketjua.
Ludwig ei kuitenkaan jaksanut vaivautua sulkemaan vetoketjua ja sai näin suoran näköyhteyden edelleen samalla paikalla istuviin henkilöihin. Ainoana muutoksena oli se, että Feliciano puolittain istui tuon sylissä. Tämä näky sai hänet miettimään, missä hän teki väärin. Hän aina yritti puolustaa toista, pitää toisesta huolta ja osoittaa välittämisensä pienin elein, mutta nyt, tuo kuherteli lähes tuiki tuntemattoman kanssa välittämättä yhtään muista tai muiden tunteista.
Aika kului lähes huomaamattaan ihmisten oleskellessaan teltoissaan – Romano luki ihmeellisiä kirjoja, ja häntä ei kannattanut häiritä, hän käyttäytyi yhä vain kiivaammin, aivan kuin ei olisi nukkunutkaan aikoihin. Gilbert vuorostaan yritti käydä valaamassa uskoa pikkuveljeensä sekä yritti hetkeksi erottaa nuortaparia toisistaan, mutta he, ainakin Lupus, näytti pikkuhiljaa tajuavan, mitä puhelias albiino mahtoikaan ajaa takaa, ja useinmiten hylkäsi ehdotuksen kaksinhetkisestä juttelutuokiosta. Asiat näyttivät olevan pahasti pielessä, koska jopa yleensä lannistumaton johtajahenkinen sotilasvaltiokin oli pikkuhiljaa lannistumassa ja menettämässä toivoaan. Lisäksi Lupuksen ulkomuoto näytti riutuvan päivä päivältä hiukan synkemmäksi ja nuhjuisemmaksi, josta Feliciano puolestaan hätääntyi yhä vain enemmän, joka näytti myös lähentävän heidän välejään entisestään, Italia nimittäin ei suostunut enää poistumaan tuon vierestä aivan kuin tuo voisi kuolla parin minuutin aikana sekä lisäksi luuli, että läheisyys parantaisi toisen. Hän nimittäin oli aivan kiinni toisessa koko aikaa, silitteli tuon poskea sekä hiuksia, piteli tuon kädestä ja muutaman kerran suukottelikin tuota poskelle. Se saattoi olla normaalia Italialle ja Italiassa, mutta ei hänelle. Ludwigille suukkokin kertoi paljon.
”Italia. Haluaisin antaa sinulle tänää erään lahjan yöl mettässä.” Lupus kertoi Felicianolle, kun kukaan muu ei ollut kuulemassa.
”Mutta Lupus, sinä olet huonossa kunnossa ja-” pähkinänruskeiden silmien katse hätääntyi ja nuoren miehen pehmeät kädet siirtyivät estelevästi kuin ilmaan ohenevan miehen rintakehälle.
”Olen aivan kunnos. Oikeastaan, siel käynti saattaa auttaa tähän sairastumiseeni.” Lupus vakuutteli epäilevän näköiselle italialaiselle, jonka katse kirkastui heti.
”Miksemme voi mennä sinne päivällä~?” tuo kysähti kuitenkin täysin toisen syötin niellen.
”Siel olevat.. yrtit toimii parhaiten yöllä poimittuna.”
”Ve~ Hyvä on! Valvotaan yhdessä ja pidetään hauskaa!” Italia huudahti, mutta hiljeni kuullessaan veljensä teltan luota liikettä. Hän ei ollut nähnyt veljeänsä muuta kuin syömässä, joten hän huusi toista nimellä.
”Oioi, Lovino Italia~!” tuo huusi innostuneena ja odotti näkevänsä rakkaan veljensä teltan suulla edes vähän onnellisena, mutta tuo näyttikin väsyneeltä ja normaalia ärsyyntyneemmältä. Etelä-Italian takkuiset hiukset valuivat elottomina, kiehkurakin näytti nuutuneelta ja raskaat silmäpussit tuon vihreiden silmien alla kertoivat unettomista öistä. Italian mielestä erikoisinta veljessä oli, että tuon silmät punoittivat ja olivat turvoksissa, aivan kuin tuo olisi itkenyt.
”Fratello, oletko itkenyt?” hän kysyi kierähtäen pehmeästi Lupuksen sylistä, jonka kasvoilla hiipi varjot, kun hän menetti Felicianon syleilystään. Varmistettuaan, ettei edes Romano huomannut, tuo loi kasvoilleen jonkinasteisen hymyn.
”En halua että.. seurustelet tuollaisen miehen kanssa! Inohan häntä enemmän kuin Saksaa! Miksi sinulla on noin sairas miesmaku? Joudun itkemään sydämeni verille vuoksesi, et ikinä osaa pitää huolta itsestäsi! Miksi keräät ongelmia ympärillesi, etkö huomaa että hän on vaarallinen, hän on ih-” tuo tilitti vihan velloessa sisällään pikkuveljelleen, mutta ei saannut sanottua lausettakaan loppuun joutuessaan keskeytyksesi.
”N'aaw, mikset usko jo että hän ei ole mikään ihmiskoira..” toinen heilutteli vakuuttelevasti käsiään tuon edessä hymyillen kuitenkin edelleen.
”IHMISSUSI! IHMISSUSI, EI KOIRA!” isoveljen ääni nousi muutaman asteen saaden toisen kyyristelemään peloissaan.
”O-olet v-vain ta-taikauskoinen,” tuo vastasi yllättävän lujaa ääni kuitenkin väristen, itku kurkussa. ”A-aah, älä töki!” tuo jatkoi tummahiuksisen miehen tökkiessään tuon rintakehää kipeän haastavasti. Tuon jälkeen turhautunut sekä väsynyt Romano palasi telttaan risuja edestään mutisten samalla kirosanojentäyteisiä lauseita. Feliciano palasi pikaisesti Lupuksen lämpimään syliin itkien hiljaa tuon olkapäätä vasten. Lohduttajan kädet vaelsivat kömpelösti hiljaa nyyhkyttävän miehen selällä.
Siniset silmät avautuivat hitaasti pimeässä teltassa. Tuo kuunteli tarkasti, kuuluisiko viereisestä teltasta äännähdystäkään. Outoa, juuri äskenhän leiri oli täynnä sanaristikoiden vaikeuksien aiheuttamaa sählinkiä, mutta yllättäen hiljaisuus oli hiipinyt kuin huomaamatta ja vallannut koko alueen. Normaalisti kaksikko saattoi höpöttää aamuyön pikkutunneille asti, mutta tänään kello oli alle kaksitoista. Ludwig laski minuutteja odottaen, ja hetken päästä odotus palkittiin – tosin väärän italialaisen korkealla karjunnalla.
”HYAAAAAAH!! HÄN- FELICIANO EI OLE TELTASSA!” kuului huuto, ja hetken päästä tuo tunkeutui Ludwigin jo viikkoja olleelle italiavapaa -vyöhykkeelle.
”NOUSE SENKIN MACHOPERUNA! MENE PELASTAMAAN PIKKUVELJENI,” tuo huusi paniikissa juosten pois teltasta, ilmeisesti Preussin luo, mutisten samalla, ”Valkoinen susi.. Neptunus.. Täysikuu.. Perkele!” Saksalaismies ei jäännyt enää miettimään, vaan vetäisi nopeasti takin niskaansa, housut jalkaansa ja nappasi ladatun kiväärinsä teltan ulkopuolelta. Hetken päästä myös kaksi muuta ilmestyivät pihalle, ja yhdessä he Romanon johdottamana juoksivat pimeässä metsikössa pelkästään yhden jo melkein loppuun palaneen myrskylyhdyn valossa. Ja siinä samassa metsä täyttyi kimeästä tuskanhuudosta. Tämä valoi heihin jokaiseen lisää vauhtia, ja Ludwig pelkäsi jokaisen hetken olevan tuomiollinen. Hän ei haluaisi olla myöhässä. Hän olisi vaikka ottanut luodin toisen puolesta, eikä antaisi hänen lipua vain käsistään samalle tielle kuin niin monet muutkin.
”D-DOITSUUUU!! AUTA!!” kuului huuto, jonka perään kuului aivan mutkan takaa olevalta aukiolta murinaa sekä ulvontaa. Saksa piti asetta tiukasti käsissään ja kiilasi joukkoa jotavan Romanon edelle nopeilla askeleillaan. Hän saapui ensin paikalle ja näki kamalan näyn – verta vuotava, loukkaantunut Feliciano oli vajonnut maahan polvilleensa itkien, apua huutaen, suuren suden kiertäessä tuota.
”Hei, irti veljeni poikaystävästä, minä käsken ja olenhan minä mahtavempi kuin sinä, joten voin käskeä vapaasti sinua, ihmissusi!” paikalle viimeisenä saapunut Gilbert huusi veljensä vierestä ja katsoi verenpunaisilla silmillään veristä maata nostamatta katsettaan.
”H-hän ei o-ole ihmissusi! H-hän on .. F-F-Fenrir!” huohottava Romano huusi. Preussin luodessa tuohon kysyvän katseen, tuo selitti asian niin nopeasti, että Saksakaan ei siitä meinannut saada selvää.
”Fenrir on skandivaavisessa mytologiassa tunnettu suuri susi, joka kyllä revittiin palasiksi.. Mutta valkoisen suden ilmestyttyä tuon uskottiin palaavan kostamaan!”
”Niin juuri, oletpa nopee päästäs.” kuului murahteleva ja matala ääni suuren suuresta sudesta itsestään. Vasta nyt Saksa tajusi, että susi oli yliluonnollinen, eikä aseet vahingoittaneet sitä. Hän vain saattaisi vahingossa ampua Italiaa.
”Miten me sitten voidaan tuhota hänet?!” Saksa kysyi raivosta kihisten ja tuijotti italialaisen itkusta vääristnyyneitä kasvoja toivottamasti ja odotti vain ja ainoastaan ihmettä.
”Meidän täytyy käyttää mjölneriä!” Romano vastasi ja kirosi saksalaissyntyisten hidasälyisyyttä.
”Kiva kun selvennät meillekkin, mikä se möllöneeri tai jokin on!” Preussi totesi sarkastisesti ja sai osakseen tappavan mulkaisun.
”Tälläiseen riitelyyn ei ole aikaa! Kyseessä on nyt Italian henki!” Saksa havadutti kaksi riitapukaria takaisin todellisuuteen.
”Mjölner on Thorin vasara. Ja Thor puolestaan on skandinaavisen mytologian vahvimpia jumalia!” Romano selitti jo hiukan hitaammin.
”Ja mistä me vedämme sen Tumpin vasaran?!” Preussi esitti kysymyksen, ja Saksan mielestä aivan tilanteeseen sopivan kysymyksen.
”Tästä.” Romano sanoi, ja vetäisi mukanaan kantamastaan maastonvärisestä olkalaukusta painavan ja suuren vasaran. Hän hoiperteli pitäessään sitä, ja yrittäessään ottaa askeleen, tuo väsymyksen uuvuttaman horjahti maahan ikävän naksahduksen saattelemana.
”JOKU! AUTTAKAA VELJEÄNI!” tuo huudahti kivusta irvistäen, eikä Ludwigia tarvinut kahdesti käskeä. Hän nappasi painavan vasaran käteensä ja mietti sekunin sadasosan, mitä teki. Hän huomasi ihmeekseen suurella Fenrilillä kaulapannan, josta roikkui vihreä pullo täynnä savua. Tietämättä oikein mitä teki, kuulematta veljensä huutoja tai hänen rakkaan Italiansa itkuja, hän juoksi mjölner koholla Fenririä kohti raivosta huutaen. Kuin ikään tilanne hidastuen, tuo löi pullon säpäleiksi, harmaan savun kohotessa ilmoille. Mitä kauemmas savu joutui jättimäisestä sudesta, sitä häilyväisemmäksi sekä väreileväksi tuo muuttui. Kun savu viimein haihtui täysikuun valossa olemattomaksi, susi katosi, eikä jäljelle jäännyt kuin jättimäinen kaulapanta. Hengästynyt ja hikoileva lihaksikas mies poimi tulikuuman kaulapannan, ja tuijotti sitä hetken aikaa tarkasti. Hänen mieleensä palautui hänen elämänsä ikävimmät ja kauheimmat muistot. Jostain syystä hänen mieleensä hiipi suloinen, mekkoon ja esiliinaan puketunut pieni lapsi ja mustiin pukeutunut sinisilmäinen pieni poika. Hänet maanpinnalle palautti ainoastaan Italian itku, ja hän ryntäsi kaulapannan maahan tiputtaen loukkaantuneen, nyt maassa makaavan Pohjoisen Italian luo. Hän nosti toisen ylävartalon syliinsä ja silitteli tuon poskea.
”Kaikki on kunnossa nyt.. Parannut vielä, lupaan sen.” hän sanoi matalalla äänellä ja tunsi jälleen kyynelien täyttävän silmänsä.
”Pyh- Saksa.. Ti amo~” tuo sanoi hiljaa, avasi uskomattoman kauniit silmänsä muutamaksi sekuniksi nähdäkseen pelastajansa, mutta pian tuo valahti unen maille.
”Bruder, auta sinä Romano leiriin, minä pidän huolta Veneziano Italiasta” tuo sanoi vilkaisten taaksena ja nosti kevyen miehen syliinsä.
”ÄLÄ HEMMETTI SOIKOON KOSKE HÄNEEN,” nilkkansa nyrjäyttänyt, temppermenttinen mutta nopeaälyinen mies huusi vihreät silmät raivosta palaen, ”JA ÄLÄ SINÄKÄÄN KOSKE MINUUN, MINÄ EN SUOSTU-!” tuo yritti väittää vastaan, mutta Preussi oli sanakaan sanomatta auttanut tuon ylös ja talutti häntä käsillään ankarasti lyövää miestä pilkkopimeässä. Myrskylyhty, joka oli maahan pudotessaan särkynyt ja sammunut, jätettiin kylmästi paikoilleen, kuunvalo oli ainoa heidän ystävänsä. Valkoisen suden legenda oltiin murrettu, ja yliluonnollinen Fenrir oli viimein kadonnut lopullisesti saamatta kostoaan.
He palasivat leiriin ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen. Saksa ryhtyi heti paikkaamaan italialaisen verestäviä, syviä haavoja ja vakavan näköisiä purujälkiä, kun taas hänen veljensä ei saanut ketään hoidettavaksi – Romano oli väittänyt osaavansa hoitaa itse itsensä ja painut tekemään sen telttaansa.
”Hooi, West, minulla on tylsää!” Gilbert valitteli maatessaan nuotion ääressä olevan tukin päällä tuijottaessaan ylläänsä kaartuvaa tähtitaivasta.
”Vastahan selvisimme aikamoisesta seikkailusta, ei sinulla voi olla tylsää.” platinablondi ihmetteli ärtyneellä äänellä ja keskittyi jälleen paikkaamaan toverinsa haavoja.
”Bruder, sain mahtavan idean! Miksemme ryhtyisi selvittämään näitä yliluollisten olentojen saloja, meillä olisi tässä oiva ryhmä kasassa – ensimmäisenä tietysti mahtava minä, sitten voimakas sinä, älykäs Romano ja.. uhrina Italia! Kesesesesese!” tuo innostui ja nousi kuin sähköiskun saaneena istumaan.
”ITALIA EI VARMASTI OLE UHRI! EN HALUA UHRATA HÄNTÄ ENÄÄ, EN ASETTAA VAARAAN-!” Ludwig tulistui albiinon vain nauraessa äänekkäästi.
”Ale..mani..a” hän kuuli heikon äänen vierestään ja tunsi jääkylmän käden käsivarrellaan. Hän käänsi kasvonsa taas heränneeseen Italiaan.
”S-sinun e-ei tar-tarvitse.. Pär-pärjään kyllä.. J-ja a-anteeksi.. O-olen ol-ollut idiootti.. t-taas..” tuo huokaisi ja katsoi anteeksipyytävän viattomasti saksalaista silmiin. Saksa tuijotti hetken italialaista ilmeettömänä, kunnes hänen kasvoilleen hiipi aivan pieni lempeä hymynkaarre.
”Tärkeintä on, että olet kunnossa, Italia.” tuo sanoi lyhyesti ja painoi suukon tuon jääkylmälle kämmenelle välittämättä vihjailevasti viheltelevästä ja pervoja käsimerkkejä tekevästä veljestään.
A/N: Tästä alkoi siis tämän porukan yliluonnollisen metsästys.. Mutta jotenkin kummasti minusta tuntuu, että neljällä samalla henkilöllä olisi liian tylsää seikkailla.. Kuka voisi olla porukan uusi raikas tuulahdus? Kenties Kiku.. Taikka Antonio – tai joku aivan muu! Äänestä alapuolelta henkilöä, kenet haluaisit mukaan seuraavaan lukuun. (Et voi äänestää kuin yhtä henkilöä!)
A) Japani
B) Espanja
C) Ranska
D) Englanti
E) Joku muu, kuka?
Aluksi ajattelin tehdä tästä vain yksiosaisen, mutta eräänä iltana tuli päähänpistona – joskos tekisin kerrankin jatkuvan tarinan! (: Alotin tän jo kesäloman alus mut kyllästyin tähän ^^'' (Ja ai niin joo, jos Lupuksen puhevuorois oli k-virheitä, se johtui mureheesta :--D Todennäköisesti siis.)
