Ja minä tarvitsin vain sinut | K-11 | Remus/Sirius | 5/5 shuffle-palasta

[Altais]

Nimi: Ja minä tarvitsin vain sinut
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: Enimmäkseen katkeransuloista romantiikkaa ja tajunnanvirtaa, koska shuffle-haaste
Paritus: Remus/Sirius
Vastuuvapaus: En valitettavasti omista näitä hahmoja, enkä tienaa tämän kirjoittamisesta.
Haasteet: Shuffle-haaste VII

Tiivistelmä:Tähän sattui valikoitumaan hiukan synkistelyyn taipuvaisia kappaleita, joten niinpä sitten Remus ja Siriuskin rakastavat ja synkistelevät läpi vuosien, yhdessä ja erikseen.

Kirjoittajalta: Huh, olipa ihan hirveän vaikeaa kirjoittaa tällä lailla nopeita pätkiä, kun ensin ei meinannut lähteä käyntiin, mutta sitten kappaleen lopun lähestyessä tuntui tosi hankalalta lopettaa. Yksi kappaleista oli sentään yli viisi minuuttia pitkä, mikä auttoi hiukan. Osa kappaleista tuntui myös siltä, että eihän tämä nyt sovi Remukselle ja Siriukselle yhtään, vaan tarvitsisivat jotain lempeämpää ja romanttisempaa.    Mutta hauskaahan tämä myös oli, ja ainakin oman mukavuusalueen ulkopuolella. 





Kodaline: The One (3:52)


En ole ikinä tuntenut ketään sellaista kuin Remus. Ei kukaan pääse edes lähelle. James oli elämäni ensimmäinen ja paras ystävä, mutta Remus oli ihan oma lukunsa. Ei minulla ollut pitkään aikaan sille edes sanoja. Remus sai vain minusta esiin sen pehmoisen puolen, jota minulla ei edes pitänyt olla. Sen, joka kuuntelee salaa rakkauslauluja ja miettii, miltä tuntuisi kuulla sellaisia sanoja joltain.

Tai ei joltain. Vaan kuulla Remuksen sanovan niitä. Minulle. Ei minulle kukaan ole puhunut kovin kauniisti tässä elämässä, ennen Remusta. Tämä maailma on aika ruma paikka oikeastaan, tai niin ainakin minun maailmani. Mutta jollain ihmeen tavalla Remuksen kanssa hirveinkin sadepäivä alkaa näyttää yllättävän kauniilta. Kun hetken aikaa katsoo Remusta silmiin, alkaakin kummasti tuntua siltä, että jokin tässä maailmassa on oikein.



Submersed: Price of Fame (3:54)


Sirius on nykyään joka päivä synkempi. Puhuu vähemmän, nauraa harvemmin. Sulkeutuu kotiinsa eikä avaa ovea edes minulle. Varsinkaan minulle, jokin inhottava ääni minussa sanoo. En ikinä uskonut meille käyvän näin. Ei, sen jälkeen, kun välimme kerran melkein katkesivat vitosluokan lopussa, ja siitäkin lopulta selvittiin, en kuvitellut minkään enää ikinä voivan kaataa meitä. Sirius sanoi silloin, että on valmis ihan mihin tahansa, jos vain voin ikinä enää luottaa siihen. Mutta nyt se sulkee minut pois. Salaako se jotain? Vai epäileekö minua?

Yhtenä päivänä en enää jaksa, vaan istun sen oven takana, kunnes sen on pakko tulla avaamaan. Se näyttää surkealta. Eikä Sirius näytä ikinä surkealta. Ei, se on kaunein ihminen, jonka koskaan olen nähnyt, ja jota koskaan tulen näkemäänkään. Mikä on, minä kysyn, vaikka kurkkua kuristaa, ja oikeastaan vastauksen kuuleminen pelottaa. Mutta Sirius vetää minut ylös ja suoraan syliinsä. Se halaa tiukasti ja kuiskaa korvaan jotain. Ei tässä näin pitänyt käydä, se sanoo. Maailma on ihan sekaisin. Ja minä tarvitsin vain sinut.



Deep Purple: Perfect Strangers (5:28)


Et voi käsittää, miltä tuntuu seistä tässä kaikkien näiden vuosien jälkeen ja katsella, miten kaikki on melkein kuin ennallaan. Ei siitä ole kuin hetki, kun me asteltiin tuosta portista sisään, sinä ja minä, Remus. Ensin ylimpinä ystävinä, sitten lopulta nuorina ja rakastuneina. Koko elämän piti olla edessä, koko maailman meille auki.

Minä lupasin aina, että pitäisin sinusta huolta, ihan hiukan vaan, vähän niin kuin salaa, koska et sinä muuhun olisi edes ikinä suostunut. Tasapeli se olisi ollut, sillä niinhän sinäkin olit pitänyt minua pystyssä jo monta vuotta. Ja ajattelin aina, että minä se olen, joka ei pärjää maailmassa ilman sinua. Niin kuin en sitten pärjännytkään. Katso nyt minua. Katso, mikä minusta tuli.

On keskiyö, pimeää ja sataa, mutta se on silti miljoonasti mukavampaa kuin siinä sellissä, jota tuli katseltua kauemmin kuin jaksan ajatella. On varmaan parempi, ettet näe minua tällaisena. Rakastaisitko sinä minua enää, edes? Voisiko joku rakastaa? Ei minussa taida olla enää tarpeeksi ihmistä jäljellä rakastettavaksi. James sanoi aina, että olin parempi koira kuin ihminen. Ehkä pitäisikin elää loppuelämä koirana. Voitaisiinko me silloin vielä tuntea toisemme, vaikka ihmisinä ollessamme me taidettiin erota vihollisina. Silloin kaksitoista vuotta, vaiko sittenkin vain hetki sitten?



Adelitas Way: Hate Love (2:50)


Olet melkein aina huonolla tuulella tätä nykyä, tai ainakin enemmän tai vähemmän kännissä. Aina kun tulen käymään luonasi, meille tulee sanomista jostain. Sinua vituttaa, kun minä, toisin kuin sinä, voin poistua niiden seinien ulkopuolelle. Luulet kai, että elämäni on kovinkin loistokasta silloin, kun en ole kanssasi, ja ajattelet kiukuttelemisen tekevän olon helpommaksi kestää.

Mutta en minä siitä osaa sinulle vihainen olla, en ainakaan liian. Kun oikeastaan sinulle suuttuminenkin on toisinaan ihan kivaa, eikä vähiten siksi, että sopiminen voi olla niin ihanaa. En minä siihen väsy, vaikka tapeltaisiin vielä monta vuotta joka kerta kun nähdään. Joskus kipukin saa tuntumaan, että on elossa, enkä minä ole tuntenut eläväni moneen vuoteen ilman sinua. Kerron sen sinullekin, silloin sinä käperryt syliini ihan pieneksi, ja minä tiedän, että tunnet ihan samoin.



All That Remains: What If I Was Nothing (4:37)


Välillä on ihan sietämätöntä rakastaa noin kaunista ihmistä kuin sinä. Kun ei silloin koskaan ole ainoa, joka tuntee niin. Olisi sinulle muitakin ottajia, Remus. Ja vaikket itse sitä ole koskaan suostunut uskomaan, tajuatko yhtään, että se saa sinut näyttämään vain haluttavammalta. Minun silmissäni, ja niiden toistenkin. Oli sellainenkin aika, kun en näin suuresti kyseenalaistanut, valitsisitko sinä kaikkien ihmisten joukosta juuri minut. Mutta nykyään en jaksa aina olla niin varma. Sinä sanot, että minä olen minä, eikä kukaan muu voisi ikinä merkitä sinulle edes lähellekään samaa.

Mutta silti. On täällä vapaitakin ihmisiä. Ihmisiä, joiden kanssa voi mennä elokuviin, kahville tai ulos syömään. Tai vaikka jonnekin vitun ruokakauppaan. Ihmisiä, jotka eivät ole näin sekaisin yksinomaan siksi, että ovat katselleet liian monta helvetillisen pitkää vuotta samoja seiniä.
 
Kerran sinä suutuit, kun luulit minun iskevän sitä yhtä tyttöä, joka on ihastunut sinuun. Tonksia, joka taitaa olla serkkuni tai jotain. Huusit, että miksi vitussa minä olen aina se, jonka perään kaikki naiset kuolaavat. Mutta ihan niin kuin minä mistään naisista välittäisin. Siitä, tai kenestäkään muustakaan. Minä rakastan sinua, senkin idiootti, ja jos nauratinkin vähän aikaa sitä tyttöä, tarkoitus oli vain hiukan herätellä sinua. Niin kuin minä ikinä olisin mitään ilman sinua.

[Pahatar]

Olipa tämä shuffle -ficcisi mukava löytö ja yllätys eilisiltaan! Pitää todella onnitella, että sait tällaisen kirjoitettua ylipäätään, ja vielä näin onnistuneen näillä reunaehdoilla, minulta tämän tyyppinen haaste ei onnistuisi sitten millään.

Tämä oli todella kaunis ja ihana, mutta myös niin surullinen, että sydäntä särki. Kun Sirius ja Remus ovat molemmat joutuneet kärsimään niin paljon canonissa, tuntuu että heidän pitäisi saada enemmän onnea ficeissä. Tässä sitä tuli ehkä lähinnä rivien välissä, mutta lohduttauduin sillä, että kun he olivat noin tärkeitä toisilleen, he saivat aina välillä myös ihania hetkiä yhdessä, tai ainakin ajattelin tämän niin.

Ensimmäisessä hetkessä oli aivan ihastuttavaa, että Remus saa Siriuksesta esiin jotain sellaista, jota kukaan toinen ei.  Se ehkä kiteyttää juuri tämän parituksen niin hyvin ja sillä tavalla, miten itse näen nämä kaksi. Tuo oli jotenkin pysäyttävä toteamus Siriukselta, että hänen maailmansa oli ruma, mutta niinhän se varmaan noilla kotioloilla ja velhosodan varjossa meni. Tämä kertoi minusta niin paljon Siriuksen tunteista:

Kun hetken aikaa katsoo Remusta silmiin, alkaakin kummasti tuntua siltä, että jokin tässä maailmassa on oikein.

Tulkitsin tuon toisen hetken niin, että Sirius epäili Remusta Feeniksin Killan petturiksi, mutta ei sitten enää lopulta pystynyt epäilemään, tai ei jaksanut välittää, koska rakkaus Remukseen oli niin suuri. Tuo epäilys, joka kirjassakin mainittiin, on ihan hirveän sydäntä särkevää, etenkin jos ajattelee asiaa siltä kannalta, että nämä kaksi olivat pari. Rakastin silti tätä loppua, ja tässä tuli upeasti tuo ficin nimi myöskin esiin:

Mikä on, minä kysyn, vaikka kurkkua kuristaa, ja oikeastaan vastauksen kuuleminen pelottaa. Mutta Sirius vetää minut ylös ja suoraan syliinsä. Se halaa tiukasti ja kuiskaa korvaan jotain. Ei tässä näin pitänyt käydä, se sanoo. Maailma on ihan sekaisin. Ja minä tarvitsin vain sinut.

Kolmas osa tuntui myös niin pahalta, kun molempien elämä menikin sitten ihan toisin kuin mitä oli ajateltu, etenkin Siriuksen. Silti tuo molemminpuolisen huolenpidon mainitseminen, ja sen että sitä piti vähän salatakin, tuntui mieltä lämmittävältä, vaikka Siriuksen ahdistus vaikutti minuun vahvasti tätä lukiessa. James oli varmaan heittänyt ihan vain vitsillä Siriukselle, että tämä oli parempi koira kuin ihminen, mutta kuvasi hyvin Siriuksen Azkabanin aikaisia ja jälkeisiä ajatuksia, että hän otti sen tosissaan. Tämä oli jotain todella koskettavaa, ja tuntui ihan hirveältä, että Siriuksen painajainen vain jatkui hänen päästyään Azkabanista karkuun:

On varmaan parempi, ettet näe minua tällaisena. Rakastaisitko sinä minua enää, edes? Voisiko joku rakastaa? Ei minussa taida olla enää tarpeeksi ihmistä jäljellä rakastettavaksi.

Neljäs osa hymyilytti ja suretti minua samaan aikaan. Voi Siriusta, joka purki tuskansa Remukseen paremman tekemisen puutteessa! Olin silti niin iloinen siitä, että Remus tuntui ymmärtävän sen, eikä välittänyt siitä liikaa, vaan onnistui jotenkin ajattelemaan heidän riitansa positiivisen kautta. Ja tuo, että Remuskaan ei ollut tuntenut elävänsä ilman Siriusta, tuntui samaan aikaan hyvältä ja niin surulliselta. Ajattelin, että Siriuksen vuodet Azkabanissa taisivat olla yhtä pitkät Remuksellekin. Tämä loppu oli kuitenkin aivan ihana kaikessa angstisuudessaan:

Joskus kipukin saa tuntumaan, että on elossa, enkä minä ole tuntenut eläväni moneen vuoteen ilman sinua. Kerron sen sinullekin, silloin sinä käperryt syliini ihan pieneksi, ja minä tiedän, että tunnet ihan samoin.

Ihan mieletöntä, että viidennessä osassa Siriusta ahdisti Remuksen kauneus, kun olisi voinut luulla, että asia olisi ollut yhtä lailla päinvastoin, ja ehkä olikin. Mutta se kertoi minusta vain siitä, miten paljon Sirius rakasti Remusta. Ymmärsin silti niin hyvin, kun kyse oli pohjimmiltaan tuosta ahdistuksesta, minkä Kalmanhanaukiolla piilotteleminen sai Siriuksessa aikaan. Ja selvästi Remuskin oli yhtä lailla Siriuksesta mustasukkainen, mikä jollain lailla huvitti tässä. Kertoivathan nämä molempien ajatukset toisistaan sen, miten turhaa se oli:

Sinä sanot, että minä olen minä, eikä kukaan muu voisi ikinä merkitä sinulle edes lähellekään samaa.

Niin kuin minä ikinä olisin mitään ilman sinua.

Kiitos tästä mielettömän hienosta ficistä. Tykkäsin tästä todella paljon, vaikka tämä olikin hyvin surullinen. Mutta hei, miten olisi jos jossain vaiheessa saisi lukea sinulta jotain vähän iloisempaa Wolfstaria, vaikka vähän niin kuin balsamiksi näihin haavoihin? Et ole tainnut aiemmin kirjoittaakaan sellaista, ellei Jahtaajan tähteä lasketa, joten eikö olisi jo korkea aika?

[Altais]

Kiitos tosi paljon kommentistasi Pahatar! Tässä oli tosiaankin sellaiset reunaehdot, että niillä kirjoittaminen oli itselleni tosi haastavaa, ja mietinkin ensin vakavasti, uskallanko ollenkaan lähteä tähän haasteeseen kokeilemaan. Mutta päätin sitten kuitenkin lähteä, kun joskus oikein ihmettelen, miksei minkään lyhyen kirjoittaminen minulta onnistu, vaan kaikesta tulee vahingossa 20+ luvun jatkiksia. 😅 Sikäli tämä olikin tosi hauska kokemus, kun tosiaan oli pakko lopettaa kirjoittaminen tiettyyn kohtaan, vaikka siinä vaiheessa vasta tuntui, että tästähän se lähtisi liikkeelle.😂

Noinhan se on, ettei näille ole kiva kirjoittaa lisää inhimillistä kärsimystä enää sen canonin tarjoaman lisäksi. Mutta tässä oli vielä sekin vaikeus, kun noita kappaleitaan ei saanut valita, ja sitten siinä kävi niin, että suurin osa taittui vahvasti angstaamisen puolelle. Eipä silti, etteikö olisi niinkin, että tämä pimeä vuodenaika tahtoo saada itsestäkin esiin sellaisen puolen, jota kiehtoo lukea ja kirjoittaa synkempiä tekstejä kuin noin muuten. Mutta halusin tässä kuitenkin jättää Remukselle ja Sirkukselle jotain toivoa, ainakin keskinäisen rakkauden vaikeuksien keskellä, ja toivon siitä, että saavat kuitenkin yhteisen elämän vielä.

Ihanasti sanottu, että tässä parituksessa parasta on, että Remus saisi Siriuksesta esiin sellaisen puolen, jota kukaan muu ei saisi, sillä jotenkin tosi samoin minäkin sen näen. ❤️ Siriuksen lapsuuden maailma ei ole ollut mikään lempeä, joten on helppo ajatella hänet näkemään maailma aika raadollisena paikkana, jossa monikaan ei halua toiselle hyvää. Mutta Remus voisi kuitenkin olla hänelle ihana poikkeus tähän sääntöön. ☺️

Tulkitsit ihan samoin kuin tarkoitinkin, että tuossa toisessa osassa Sirius ja Remus epäilivät toisiaan Killan pettureiksi, mutta kumpikin pohjimmiltaan elätteli toivoa, ettei se olisikaan niin. Olen aina miettinyt, mutta en oikein osannut tyhjentävästi selittää, miksi ne epäilivät toisiaan, ja mikseivät saaneet puhuttua asioita auki, koska jos olisivat, moni asia olisi mennyt varmaankin eri lailla.

Azkabanin jälkeisen Siriuksen kirjoittaminen on itselleni samaan aikaan kiehtovaa ja vaikeaa, koska hän on niin kärsinyt ja kovia kokenut hahmo siinä kohtaa, etten oikein tiedä, miten hänelle voisi uskottavasti kirjoittaa edes hiukan onnellisempia hetkiä, kuin joita sai. Mutta ehkä joskus pitää vielä yrittää. Minäkin ajattelen, että tuossa mainittu Jamesin heitto oli sellainen, joita vain tarpeeksi toisiaan rakastavat ihmiset voivat laukoa toisilleen, sillä kenen tahansa toisen suusta se olisi loukkaus. Mutta ehkä läheisten ihmisten kesken se on vain toinen tapa sanoa, että olet rakas. ❤️😅 Tuossa kohtaa Siriuksen rikkinäisessä mielessä asia ehkä sai hiukan eri merkityksen.

Lopuissa osissa piti kirjoittaa Remus ja Sirius riitelemään, lähinnä siksi, kun nuo kappaleet kertoivat niin vahvasti parisuhteen ristiriidoista, ettei asiaa voinut kiertää. 😅 Hetken aikaa olin ihan että mitä ihmettä, mutta sitten keksin tuon, että tietysti Sirius mustasukkaisena ja turhautuneena purkaa kaiken siihen rakkaimpaan ihmiseen, joka kuitenkin jaksaa ottaa kaiken vastaan, ja onhan sopiminen aina kivaa, jos sen osaa tehdä hyvin. 😅 Ilman muuta ajattelen, että Sirius olisi etenkin tuossa kohtaa voinut osata olla tosi mustasukkainen Remuksesta. Ja Remus nyt aina olisi varmaan ollut pinnan alla sitä mieltä, että Sirius nyt saisi kenet vaan, joten miksi ihmeessä se nyt haluaisi minut. Voi Remus parkaa. ❤️

Kiitos kovasti ihanasta palautteesta tälle, kiva jos tämä miellytti, sillä olin tämän kanssa niin epämukavuusalueella, että hiukan jännitti laittaa sitä tänne. Mutta niinpä, kyllä näistä ihanista miehistä olisi houkutteleva ajatus päästä kirjoittamaan lisääkin, ja mielellään jotain hiukan lempeämpää. Katsotaan, josko saisin sellaista aikaan jossain vaiheessa. ☺️

[Kaarne]

Hehee, tästä päivästä onkin nyt tullut kunnon kelmiparituskimara, kun olen näitä ficcejä lueskellut läpi yksi kerrallaan. Tai no, ehkä pikemminkin kelmihahmokimara, koska onhan siellä ollut joukossa myös se paritukseton Reguluksen ja Siriuksen veljessuhteesta kertova fic, mutta kuitenkin!

Remus/Sirius on mulle kelmiparituksista jotenkin kaikkein vaikein ymmärtää, ja se on outoa, koska kirjojen perusteellahan siinä on ehkä kaikkein eniten "järkeä". En osaa edes sanoa, että mikä parituksessa varsinaisesti kinnaa, mutta vaatii aina pikkuisen vaivannäköä napsauttaa aivot oikealle taajuudelle, ettei lukiessa jotenkin mene puolet ajasta parituksen puntaroimiseen. Tässä tekstissä se kuitenkin toimi minusta oikein hyvin, ja vaikka fic olikin kirjoitettu shufflehaasteeseen ja ilmeisesti sulle haastavaa kirjoitettavaa, lopputulos oli eheä ja kulki oikein jouhevasti eteenpäin.

Minusta oli juurikin metkaa, että tässä oli tällaista synkempää särmää! Useimmiten osun lukemaan Remuksesta ja Siriuksesta fluffia - vaikka heidän suhteensa ois kaanonin mukaan luettuna oikeastaan tosi traaginen, molemmat menettävät kuitenkin ensin parhaan ystävänsä ja sitten toisensa ja lopuksi Remus menettää vielä Siriuksen uudelleen, kamalaa - ja tällainen angstinen, mutta kuitenkin toiveikas fic oli tosi mielenkiintoinen. Pidin myös näkökulmien vaihtelusta, se toi hyvin esiin molempien ominaispiirteet ja sen, miten he välillä katsoivat tai puhuivat toistensa ohi.

Hyvin selviydytty Shuffle-haasteesta ja taas yhdestä erilaisesta parituksesta, sää saat kyllä vaikka minkä toimimaan! 

[valokki]

Tämä on ollut mulla auki välilehdillä ikuisuuden, että pääsisin kommentoimaan, mutta nyt vasta lopulta kommentoimassa. No, eipä siinä mielessä haitannut, että pääsipähän tunnelmoimaan ja lukemaan nämä uudestaa.

Ensinnäkin olipa kiva, kun säkin lähdit mukaan tähän shuffle-haasteeseen! Kuten sanoitkin, tämä haaste on ihan kunnolla omien rajojen ulkopuolelle menemistä, mutta samalla todella inspiroiva tapa kirjoittaa! On joskus todella kiva antaa vain ajatusten tulla ja kirjoittaa ne suoraan sellaisena kuin ne tulevat (puhumattamakaan oman ajatuksenvirran julkaisemisesta!). Tosin pakko myöntää, että muiden shuffleista en varmaan osaisi edes arvata, että ne ovat shuffleja ellei kirjoittaja siitä erikseen mainittaisi, sen verran upeita nämä sinunkin shufflesi nimittäin ovat!

Olipa näiden kappaleiden kautta eksynyt näihin shuffleihin melankolinen sävy ja synkkä tunnelma. Mutta kuten itsekin sanoit, se sopii kyllä loistavasti juuri tälle kaksikolle. Tässä oli alusta loppuun kauniita, synkkiä ja riipaisevia kohtia, jotka jäivät pitkäksi aikaa elämään mieleen. Toisaalta tämä tuntui tulevan voimakkaasti iholle myös senkin vuoksi, että olit hyödyntänyt tässä minä-muotoa, jonka avulla sisäinen ajattelu pääsee jotenkin ihan eri tavalla oikeuksiinsa. Toisaalta tässä syvyyttä shuffle-pätkiin loi se, että näkökulma vaihteli, ja vuoroin sai nähdä pienen vilauksen kummankin mieleen ja ylipäätään, mitä kumpikin ajatteli toisesta. Kaikkein riipaisevinta tässä tavallaan taisi ollakin juuri se, että molemmat vaikuttivat rakastavan ja jumaloivan toisiaan syvästi, mutta siltä epäilivät, etteivät olisi riittäviä toisilleen.

Kiitos kovasti näistä makupaloista! Sä se osaat kirjoittaa kyllä ihan kaikkea!

[Altais]

Kiitos ihanista kommenteista, ja pahoittelut kun vastailen näin viiveellä. Luin ne kyllä heti tuoreeltaan, ja ne ilahduttivat suuresti silloin, ja nyt vielä uudelleen.

Kaarne: Jännä, mutta mulla on hiukan tuo sama nykyään, että joudun hiukan erikseen virittäytymään oikealle taajuudelle, jos kirjoitan Sirius/Remusta, koska se on niin kovin eri juttu kuin Sirius/James, jota myös tulee harrastettua. Se on siksi jännä ilmiö, että olen ihastellut Sirius/Remusta vuosikaudet ja lukenut siitä paljon, ja edelleenkin tykkään, mutta se on varmaan tämän jutun vaikeus, kun tykkää eri parituksista samojenkin hahmojen kohdalla, eikä ole niiden suhteen "uskollinen".

Hyvin selviydytty Shuffle-haasteesta ja taas yhdestä erilaisesta parituksesta, sää saat kyllä vaikka minkä toimimaan!

Kiitos, tämä lämmitti tosi paljon, sillä Shuffle-haaste oli itselleni kyllä jotain tosi vaikeaa, koska en jotenkin meinaa saada päätäni toimimaan oikealla tavalla, että sitä ehtisi sen kappaleen aikana virittäytyä tunnelmaan ja kirjoittaakin siitä. Ihan loistavaa, että tämä oli silti jollain tapaa eheä kokonaisuus. Joo, ja tuo ilahdutti myös, että saan eri paritukset toimimaan, koska sehän se juuri on yksi itseäni eniten koukuttavista jutuista, että tulee mieleen joku uusi paritus, ja haluaa keksiä jonkun keinon saada se toimimaan. Voisi sanoa, että mulla on joku ihmeen fiksaatio tähän.

valokki: Itsellekin käy tosi usein noin, että aion kommentoida jotain, sitten se jää odottamaan parempaa hetkeä, joka sitten joskus tulee, tai sitten ei. Mutta ihanaa, että tulit tätä kommentoimaan! Niinpä, ja tuosta taidettiin kirjoitella jo siellä sun Shuffle-tekstin yhteydessäkin, että se on todellakin mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä, kun sitä yleensä kirjoittaa pitkästi ja ajan kanssa, mutta samaa mieltä olen kyllä, että joskus tekee nimenomaan hyvää tehdä ihan eri tavalla. Mulla on tuo sama, että toisten Shuffle-tekstit vaikuttaa omaan silmään tosi eheiltä ja valmiilta, ja sitten oman kanssa on vähän sillä lailla, että kehtaakohan tätä nyt julkaista. Ihana kuulla, että tuo angstisempi Wolfstar toimi tässä, ja minä-kertoja, koska molemmat olivat varmaan sellaisia hetkessä syntyneitä valintoja, joihin päädyin vastaan tulleiden kappaleiden kautta. Tykkään kyllä kirjoittaa angstia aina joskus, vaikka useammin olenkin romanttisen fluffyn ystävä. Toisaalta erilaisilla jutuilla leikkiminenhän se juuri on kirjoittaessa hauskaa.