Title: Metallinen sheriffintähti
Author: Eva
Characters: Dawn Whitaker, Jimmy Goldfield + muutamia muita
Genre: action, draama.
Rating: K-11, ainakin aluksi.
Beta: Hankinnassa.
Disclaimer: Hahmot ovat minun, kaupungit eivät. En saa tästä mitään rahallista korvausta.
A/N: Idea tuli Zen Cafén - biisistä nimeltä metallinen sheriffintähti, ja sen sanoja lainailen tarinassakin. Lukekaa, ja kommentoikaa.
Metallinen sheriffintähti
Rakkaus on kuuro, rakkaus on sokea
meni jonon ohi, ei tervehtinyt pokea
rakkaus ei kersku, rakkaus ei lesota
otti juhlat haltuun, alko heti miten mesota
rakkaus
Jotenkin minusta tuntui, että kuukauden viimeinen maanantai toisi tullessaan tukuittain ongelmia. Tiesin sen jo silloin, kun kelloni soi ja nousin ylös mukavasta sängystä pukeutuakseni ja aloittaakseni päivän työni kahvilassa. Aurinko kurkotteli yhä korkeammas kirkkaalla aamutaivaalla tuoden pieneen kaksiooni hiukan lohtua, kun sen ensimmäiset kultasäteet astuivat kaihtimien välistä lattialle aloittaakseen aamuisen tanssinsa. Ja vaikka minua väsytti ja kolotti hirveästi viikonlopun armottoman työskentelyn seurauksena, raahasin siitä huolimatta itseni ylös tervehtimään nousevaa päivää. Kahvilassa minua ei tarvittaisi vielä muutamaan tuntiin, mutta jotenkin minusta oli viimeiltana tuntunut siltä, että kello piti laittaa soimaan tavallista aikaisemmin. En tiennyt, mitä vaihtuva kuukausi ja edellisen viimeinen päivä toisivat tullessaan, mutta aavistelin ajatusteni sameilla reunoilla, että jotain erittäin ilkeää sen olisi oltava, kun minä olin pääosassa. Oman elämäni näyttelijänä minun oli varauduttava tulevaan hyvin, tai osat voisivat vaihtua jonkun toisen kanssa. Enkä halunnut niin tapahtuvan. Halusin elää yksin elämääni, välittämättä muista, kivuta korkeammalle asteikolle ja luoda uraani eteenpäin. Enkä halunnut, että kukaan tulisi sekoittamaan kuvioita, jotka olin juuri koonnut yhteen suuren ja monimutkaisen palapelin tavoin. Mutta kun minusta kerran oli kyse, mikään ei voinut mennä hyvin. Tai niin ainakin aavistelin.
Napsautin radion päälle ja laitoin kahvin tiputtamaan itselleni vahvaa, mustaa kahvia, jonka turvin kestäisin työpäiväni alkuun saakka. Valitsin kaapistani itselleni vaatteet mieleni mukaan, ja tassuttelin ne kädessäni vessaan, aloittaakseni jokapäiväisen rituaalini. Riisuin silkkisen yövaatteeni ja heitin sen puolihuolimattomasti kaapinoven päälle, josta se kuitenkin tippui likapyykkivuoren päälle jättämättä jälkeensä minkäänlaista muistutusta edellisillasta. Kohautin välinpitämättömänä olkiani ja väänsin suihkun päälle astuen sitten hetimiten veden houkuttelevaan lämpöön. Hangatessani itseäni mieleeni muistui liuta asioita, jotka olisi pitänyt toimittaa viikonlopun aikana, mutta jotka kuitenkin olivat jääneet vaille huomiota muun työmäärän painaessa päälle. Huokaisin turhautuneena ja hinkkasin itseäni sienellä entistä lujempaa kuin tahtoen pestä kaikki pahaiset ajatukset pois mielestäni. Myönsin kuitenkin itselleni, että se oli täysin mahdotonta, ja siitä tuskastuneena katkaisin vedentulon ja avasin suihkukaapin oven valmiina astumaan takaisin kylmään todellisuuteen.
Sidoin märät hiukseni kiinni löyhällä donitsilla ja kuivasin itseni huolimattomasti, ajatukset viiletellen tulevassa päivässä. Olin juuri saanut vedettyä tiukat liituraitahousuni kostean ihoni suojaksi, kun oveen koputettiin muutaman kerran. Kirosin turhautuneena ja vedin häthätää valkoisen kauluspaidan päälleni yrittäen samalla taistella kiinni sen vetoketjua, joka kuitenkin jämähti lopullisesti puoleen väliin rintakehääni, jättäen paljaaksi luvattoman paljon povea. Oveen koputettiin uudelleen, eikä minun auttanut muu kuin lähteä puolijuoksua kohti ovea, jonka takana seisovalla ihmisellä oli mitä luultavimmin tulenpalava kiire. Siirsin syrjään metalliset varmistuslukot ja avasin oven ajatusteni askarrellessa työtehtävien kimpussa. Kun kohotin katseeni ja näin ovellani seisovan henkilön, lävitseni kulki sähköisku. Olisin jopa pyörtynyt juuri siihen paikkaan, ellen olisi edelleen pidellyt kiinni jykevästä puuovesta.
”Huomenta, Dawn”
Katsoin järkyttyneenä miestä, joka seisoi edessäni niin monen vuoden jälkeen, yhä tuo ärsyttävän ylimielinen virne kalpeilla kasvoillaan. Hän ei ollut muuttunut – hän oli juuri samanlainen kuin silloin, kun näimme viimeistä kertaa muutama vuosi taaksepäin. Hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin ennekin, silmät leimusivat samalla tavalla hurjan vihreinä ja hiukset roikkuivat kiiltävinä hänen leveiden olkapäidensä tasalla. Mutta olisin voinut vaikka vannoa, että hän oli kasvanut pituutta vain entisestään – nyt olin häntä ainakin kuutisen tuumaa lyhyempi. Yritin järkyttyneenä koota ajatuksiani ja saada ääntäni kulkemaan, sillä tiesin, että näytin varsinaiselta idiootilta. En kuitenkaan voinut mitään sille, että tuijotin tuota uskomattoman röyhkeää miestä suu auki, kuin hän olisi mikäkin jumalolento. Minun oli pakko myöntää itselleni se tosiseikka, että hänestä oli tullut entistä komeampi. Komeampi – ja vaarallisempi. Tiesin hänen tuovan eteeni lisää ongelmia, joita en kaivannut yhtään sen enempää, kuin niitä jo ennestään oli. Huomasin vapisevani, enkä yrityksistä huolimatta saanut itseäni koottua kohtaamaan häntä pystypäin. Niin monen vuoden jälkeen – mitä hän mahtoi haluta?
”Et suinkaan sinä vanhaa ystävää aio tällä tavoin seisottaa ovensuussa? Sehän olisi tavattoman... epäystävällistä”, mies sanoi virnuillen leveästi ja vastaustani odottamatta hän astui sisään hipaisten samalla kädellään poveani. Olin aivan varma siitä, että hän oli tehnyt sen täysin tahallaan. Mokomakin...
Läimäytin oven kiinni hänen jäljestään ja irvistin seinälle rumasti. Kuinka tuo mies saikaan minut aina raivon partaalle! Hänestä oli tullut vuosien mittaan vain röyhkeämpi.
”Jimmy. Kuinka... kuinka yllättävää että tapaamme jälleen”, sanoin hampaitani kiristelleen ja loihdin kasvoilleni vilpillisen hymyn, jota Jimmy ei kuitenkaan huomannut. Hän oli kurottautunut riisumaan kenkiään vähät välittämättä mitä minä siitä sanoisin. Sellainen hän oli aina ollut.
”Niin”, Jimmy sanoi naurahtaen ja kohottautui täyteen mittaansa. Hän käännähti minua vastapäätä ja käänteli päätään tarkastellen minua päästä varpaisiin. ”Kuinka yllättävää. Et varmaan aavistellutkaan tapaavasi minua enää sen New Yorkin keikan jälkeen, Dawn?”, Jimmy kysyi viehkeästi.
Vastasin hänelle kieltävästi puistaen päätäni, vaikka ajatukseni huusivat toista. Minähän olin aavistellut, että jotain pahaa tapahtuu. Ja tämän pahempaa ei voinut ollakaan.
”Olet muuttunut. Sinusta on tullut... nainen. Kaunis sellainen”, Jimmy virnisti ja kohotti vastahakoisesti katseensa povestani. Lehahdin punaiseksi ja ristin käsivarteni peittämään edes pientä aluetta paljaasta ihostani. Miten olin saattanut unohtaa sen typerän vetoketjun? Manasin itseäni. Jimmy oli onnistunut sekoittamaan pääni jo nyt, ja minua hirvitti ajatellakin, mitä tapahtuisi jos joutuisin kestämään häntä yhtään pidempään.
”Mitä sinä teet täällä?”, kysyin hiljaa hampaideni välistä. Jatkoin lausettani kuitenkin ennen kuin Jimmy ehti edes silmiään räpäyttää. ”Tai odotas. Jos vielä tunnen sinut, tiedän, että se on pitkä juttu. Käyn vaihtamassa ylleni jotain sopivampaa. Tuolla on keittiö, olen keittänyt kahvia. Kupit ovat astiakaapissa.”
”Olet keittänyt kahvia? En olisi ikinä uskonut, että näen tämänkin päivän. Dawn Tiffany Whitaker osaa keittää kahvia! Onnistut yllättämään minut jokaisessa käänteessä”, mies hekotti ja riisui polvipituisen nahkatakkinsa. Katsoin häntä vihaisena ja ristin käteni entistä tiukempaan, jos mahdollista.
”En minäkään olisi uskonut, että näkisin sinut enää ikinä lähettyvilläkään oveani. Luulin, että olin tehnyt tarkoitusperäni selväksi jo silloin kun näimme viimeistä kertaa. Mutta nyt, suo anteeksi, minun täytyy vaihtaa tämä paita ennen kuin kuolaat omasi märäksi”, näpäytin ja ryntäsin hänen ohitseen kohti makuuhuonettani.
Saatoin nähdä mielessäni Jimmyn karkean, himokkaan ilmeen vieläkin, vaikka en nähnytkään hänen kasvojaan. Minut valtasi äkillinen pahan olon tunne, mutten halunnut ohittaa Jimmyä mennäkseni vessaan. En ainakaan tämä paita ylläni.
”Hitto vie Dawn, olet yhtä sähäkkä suustasi kuin aina ennenkin. Ja minusta tuo paita on kiva.”
Puistelin päätäni turhautuneena ja sukelsin hetkeksi makuuhuoneeni viilentävään rauhaan.
Sekoitin kahviani jännittyneenä odottaen, mitä tilanne toisi tullessaan. Jimmyllä ei näköjään ollut kiire aloittaa selittelyään, sillä hän naputteli radiosta tulvivan musiikin tahtiin pitkiä pianistinsormiaan ja siemaili kahvia aina silloin, kun suinkin malttoi. Ihmettelin hänen tapaansa olla kylmänrauhallinen tilanteessa kuin tilanteessa, kun itse hikoilin ja hermoilin hänenkin edestään. Kun olimme istuneet viisitoista minuuttia piinallisessa hiljaisuudessa, Jimmy avasi vihdoin suunsa.
”Minun on ollut ikävä sinua, Dawn. Lopetin keikat siihen paikkaan, kun kerroit minulle jättäväsi touhun ja lähteväsi takaisin Losiin. En vieläkään tajua miksi lähdit”, Jimmy huokaisi ja nosti kahvikupin huulilleen.
”Olin raskaana Jimmy. Odotin lasta, hittovieköön! Enkä ollut silloin vielä edes kahdeksaatoista! Luulin sinun tajuavan tilanteen, olihan lapsi sinunkin. Luulin, että ymmärsit minua.”
”En Dawn, en ymmärtänyt. Olisimme voineet kasvattaa lapsen yhdessä. Minä rakastin sinua.”
”Älä, Jimmy. Olin liian nuori äidiksi. Minulla oli unelmia, haaveita, eikä lapsi olisi sopinut siihen elämäntilanteeseen. Enkä halunnut jäädä New Yorkiin, tiesit sen vallan mainiosti. Sinä tiesit sen”, sanoin tiukasti ja lysähdin kasaan valkealla puupenkillä.
En olisi halunnut muistella menneitä. Olin elänyt siinä toivossa, että kun hylkäsin New Yorkin ja muutin Losiin, eroon kaikesta tutusta ja turvallisesta, voisin aloittaa elämäni tyhjältä pöydältä, eikä minun tarvitsisi enää ikinä miettiä menneisyyttä. Huomasin kuitenkin harmikseni, ettei menneisyys tahtonut jättää minua rauhaan. Se kulki kannoillani painostaen.
”Oli miten oli, en tullut tänne vain muistelemaan entisiä aikoja. Olen vaikeuksissa, Dawn, pahasti liemessä. Olen jäljittänyt sinua viikkojen ajan, koska tiesin että voisit auttaa minua. Olet ainoa toivoni”, Jimmy kuiskasi, ja huomasin, kuinka hänen äänensä värisi. Se ei ollut ollenkaan hyvä merkki. Jos Jimmy hermoili, kaiken täytyi olla pahemman kerran pielessä. Minut valtasi paha aavistus.
”En ole lainkaan ylpeä siitä... tein virheen... myönnän sen... asia on katsos niin... tämän jälkeen kuitenkin ajat minut ulos täältä. Dawn, katso minua. Tarvitsen sinua kipeämmin kuin koskaan”, Jimmy huokaisi tuskastuneena riiputtaen päätään.
Hän katsoi minua kasvoihin noilla palavilla silmillään, ja minun teki mieleni heittäytyä hänen syliinsä. Karistin kuitenkin sen ajatuksen mielestäni, ja patistelin Jimmyä kertomaan, mikä tosiaan oli noin huonosti, että se sai hänet hermoromahduksen partaalle. Jimmy istui tovin hiljaa, ja antoi katseensa vaellella ympäri keittiötä, varoen kuitenkin visusti katsomasta minua kasvoihin. Jotenkin koko tilanne tuntui niin utopistiselta. Ja vasta aamulla olin ollut niin hyvällä tuulella... Ja yhdessä rysäyksessä menneisyys koputti ovelleni. Olin hämmentynyt ja peloissani.
”Mikä voi saada sinut noin järjiltäsi, Jimmy? En ole kertaakaan nähnyt sinua tuollaisena. Kertoisit nyt”, maanittelin lempeällä äänellä, ja katsoin miestä suoraan silmiin. Jimmy vältteli katsettani edelleen.
”Mafia, Dawn, mafia. Olen sotkeutunut pahimman luokan erehdykseen. Häpeän sitä suuresti, mutta pelkoni on häpeäänikin suurempi. He jahtaavat minua... ja jos he jäljittävät minut... tiedäthän”, Jimmy veti hitaasti sormen kurkkunsa poikki. Lävitseni kulki värähdys.
”Olen onnistunut pakenemaan heitä jo hyvä aikaa”, hän jatkoi vaikeana.
”Mutta mitä enemmän livahdan heidän likaisista kouristaan, sitä enemmän heidän murhanhimonsa kasvaa. He ovat raivoissaan. Vein jotain, joka kuuluu mafialle, enkä ole ikinä ennen katunut ja hävennyt mitään enemmän, kuin sitä”.
Ristin sormeni rintakehälleni ja nojauduin mukavampaan asentoon tuolillani. Mafia, ajattelin yökkäillen. Se ei jättänyt ketään, joka petti sen, henkiin. Yhtäkkiä minut valtasi sääli Jimmyn puolesta. Hänen pelinsä oli menetetty jo siinä vaiheessa, kun hän oli vienyt jotain mafiosoille kuuluvaa.
”Mitä, tarkkaan ottaen, veit heiltä?”, kysyin hiljaa. Jimmy huokaisi. Näin, että sanat tanssivat hänen kielellään tulematta ulos liittyäkseen muiden sanojen joukkoon. Se oli hänelle ilmeisen vaikeaa.
Hän nousi tuoliltaan, harppoi eteiseen ja tuli takaisin keittiöön kantaen käsivarsillaan nahkatakkiaan. Katselin miehen menoa silmät tarkkana kuin yrittäen havaita jonkin vihjeen siitä, että tämä kaikki olisi ollut vain sairasta pilaa. Jimmyn ilmeestä kuitenkin havaitsin, ettei näin todellakaan ollut.
”Nämä”, Jimmy sanoi värähtäen ja laski eteeni mustan kangaspussin, joka oli mitä ilmeisimmin mafialta varastettu. Jimmy työnsi pussia lähemmäs minua. ”Avaa se”, hän käski hermostuneesti.
Nostin vapisevat käteni lähemmäs tuota mustaa kangassäkkiä, ja avasin huolellisen hitaasti sen narut, kuin peläten että mafiosot koputtaisivat oveen juuri sillä hetkellä, kun avaisin sen. Sydämeni löi kiihtyneesti ylös, alas, niin etten enää kuullut edes omia ajatuksiani. Peloissani avasin pussin apposen auki ja kurkistin sen sisältöä. Tuntui siltä, kun joku olisi kaatanut kylmää vettä niskaani.
Haukoin henkeäni ja viskasin pussin Jimmyn puolelle. En halunnut koskea siihen.
”Ulos täältä, Jimmy. Äläkä enää ikinä häiritse minua!”, huusin raivoissani ja nousin seisomaan niin äkisti, että kahvini läikkyivät pitkin pöytää. Jimmy säpsähti silminnähden, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui kovaksi ja hän vetäytyi muutaman askeleen kauemmas pidellen pussia tiukasti kädessään.
”Dawn...”
”Ulos, minä sanoin sinulle että ULOS! ÄLÄ ENÄÄ IKINÄ TULE TAKAISIN! ULOS, ULOS!”, karjuin ja tunsin kuumien kyynelten sumentavan näköni. Ei tätä, ei nyt, kun olin saanut elämäni vihdoinkin järjestykseen.
”He löytävät sinut, Dawn. Tarvitsen sinua, ja sinä tarvitset minua. Hei...”, Jimmy kuiskasi ja kiiruhti luokseni. Nyyhkytin siinä vaiheessa jo lähes hysteerisesti. En voinut uskoa sitä todeksi.
”Ei, ei, ei... miksi nyt? m-mitä he h-haluavat?”, kyselin katkonaisesti ja kohotin itkuisen katseeni Jimmyn.
”Näit ne valokuvat, Dawn. He haluavat sinut.”
”Ei...”
”Usko minua. Istuisit nyt alas, niin kertoisin sinulle kaiken. Dawn, ole niin kiltti.”
Olin liian järkyttynyt pullikoidakseni vastaan. Ajatukseni heittelivät päässäni kuperkeikkoja, ja vatsassani velloi paha olo. Istahdin tuoliin edelleenkin nyyhkyttäen.
”Niin, tosiaan. Mafia on tämän kaiken takana. Mutta minun on kai aloitettava koko tämä paska aivan alusta-alkaen. Pyydän, ettet keskeyttäisi minua, vaan kuuntelisit loppuun. Oletko ymmärtänyt?”
Nyökkäsin hitaasti. Jimmy huokaisi kuuluvasti ja heitteli päätään puolelta toiselle.
”Tämä kaikki alkoi isästäsi. Sinähän tiedät, että hän työskenteli erään varakkaan pankin johtajana. Gavin oli erittäin kunnianhimoinen, kylmä ja kova mies...”