Title: You knew it was me
Author: stardust
Beta: Ei ole, ilmoitelkaa virheistä jos pahasti häiritseviä löytyy!
Paring: Harry/Draco
Rating: S
// Kaapo selvensi ikärajaaGenre: drama, angst, romance
Disclaimer: Rowling omistaa, mutta syntymäpäivän kunniaksi voisin toivoa toki omaa Dracoa.
Warnings: Spoilaa elokuvaa The Deathly Hallows pt. 2!
Summary:"Why didn't you tell her? Bellatrix. You knew it was me. You didn't say anything.” Kun kaikki toivo on jo mennyttä, onko aika sanoa ne sanat, jotka voivat muuttaa kaiken?Koska Deathly Hallows part 2. oli mielestäni slashia ja fanservicea täynnä, päätin muokata tämän ihanan, tarvehuonekohtauksen omanlaisekseni. Se on elokuvan pohjalta kirjoitettu, joten päätin unohtaa kirjan faktat kokonaan ja kirjoittaa juuri niin kuin minusta tuntuu. Tuo kohtaus oli kaiken sen arvoinen. Huom! Tämä ei ole suora kopio elokuvasta, vaan halusin kirjoittaa sekaan myös, jotain omaani.
Dracon ajatuksia.A/N: Tosiaan, Tarvehuone-kohtauksesta erittäin innostuneena päätin syntymäpäiväni kunniaksi vääntää oman versioni tapahtumista. Halusin tehdä sen samalla idealla kuin elokuvassa, sillä kohtaus oli yksi suosikkejani ja ainoa mitä siitä puuttui oli mielestäni se hetki kun Draco tunnustaa rakkautensa hämillään olevalle Harrylle. Tässä se nyt siis tulee. ♥
Tämä on Dracon näkökulmasta kirjoitettu, pitkästä aikaa minä-kertojalla oleva teksti, sillä rakastan Dracoa hahmona eniten kaikista. Toivottavasti ärsyttäviä virheitä ei ole paljoa, sillä kirjoitin tämän kuitenkin yön hämyisinä pikkutunteina, toivoen että tämä olisi valmis syntymäpäiväkseni. Yay! Onnistuin siinä. Iso kiitos ja kummarrus jos olet höpinäni jaksanut lukea. stardust kiittää ja lähtee suunnittelemaan synttäribileitä! Sitä ennen, click it, click it!
http://www.youtube.com/watch?v=3DLF9JYOqWkPs. Paras lahja kirjoittajalle on teidän kommenttinne ♥
You knew it was me
”Sinulla on jotain, joka kuuluu minulle. Haluaisin sen takaisin”
Kuulen ääneni kylmänä ja vieraana, kuin se ei tulisi lainkaan minun suustani. Tuijotan Harryn vihreisiin silmiin vaativana. Minä en ole tullut leikkimään, minä en voisi liekkiä, vaikka haluaisinkin. Voi kuinka toivonkaan, että voisin vain kohauttaa olkiani, nauraa sitä tuttua, kylmän ivallista nauruani, virnistää sen ilkeän virneen, jonka olen aina virnistänyt Harrylle. Mutta ei, minä en voi.
”Mitä vikaa on tuossa, joka sinulla on nyt?” Harry kysyy ja katsoo takaisin, taipumattomana ja voimakkaana. Hän viittaa taikasauvaan, jolla juuri tällä hetkellä osoitan häntä. Taikasauvaan, joka kuuluu äidilleni, ei minulle. Se ei ole minua koskaan valinnut, aivan kuten ei ole Harrykaan.
Rankaisen itseäni pääni sisällä tuosta ajatuksesta jo ennen kuin edes ajattelen sen loppuun.
Juuri nyt, sillä mitä minä olen pitänyt sieluni syvimmässä kolkassa, ei ole väliä. Juuri nyt väliä on vain sillä, etten halua nähdä sitä vihreää välähdystä, että en halua kuulla sen kimeän ja julman äänen lausuvan niitä kahta sanaa, jotka tappavat minut. Minä en halua kuolla. Minä pelkään kuolla.
En halua kohdata sitä pimeyttä, kulkea yksin, joutua jonnekin, jossa kukaan ei ole minua opastamassa, jossa on vain minä ja yksinäiset kipeät ajatukseni.
”Se on äitini. Se on voimakas, mutta ei sama asia. Se ei aivan ymmärrä minua. Tiedäthän mitä tarkoitan?”
Kokoan itseni ja saan kylmän ja vieraan ääneni taas kulkemaan. Nopeasti mieleeni tulee äiti, hänen kauniit kasvonsa ja sirot piirteensä. Äiti tuoksuu vaniljalle, puhtaalle ja kauniille. Kaikelle sille mitä minäkin haluaisin jälleen kerran niin kovasti olla. Mutta minä en ole. Minä olen heikko, tahriintunut ja saastainen. Minun oma pelkoni on minut liannut. Pelko ja ne kaikki kielletyt tunteet sekä hiljaiset sanat, jotka olen kuiskinut unissani.
Kuulen kuinka Goyle hengittää kiihtyneenä korvani juuressa, kuulen kuinka hänen sormensa puristuvat sauvan ympärille, valmiina langettamaan kirouksen, joka veisi hänet kauas kylmien Azkabanin muurien taa. Minä en halua sitä. Minä en halua, että se vihreä valo välähtää, valo, joka imisi elämän pois hahmosta, joka seisoo edessäni. Minä en halua nähdä, kuinka vihreät silmät muuttuvat harmaaksi, kuinka jokin niissä häipyy jonnekin, mistä sitä ei voi koskaan saada takaisin.
Harry katsoo minua hiljaa, sanomatta sanaakaan. Hän katsoo minua, mutta minä tiedän ettei hän voi nähdä minua, ei oikeasti. Hän ei näe sitä samaa poikaa, joka teki kaikkensa kiusatakseen häntä. Sitä poikaa, jonka suurin nautinto oli harmiton ilkeily ja viiltävät sanat. Hän ei näe, sitä poikaa, joka olisi tehnyt mitä tahansa, että nuo huulet olisivat koskettaneet häntä enemmän kuin vain sen yhden ainoan kerran. Harry näkisi vain pelkurin. Pelkurin, joka oli paennut tuon kosketuksen jälkeen, paennut koska kaikki ne tunteet saivat hänet pelkäämään. Pelkurin, joka ei ollut koskaan kuvitellut, että jokin sellainen pääsisi koskettamaan hänen sydäntään. Sitä minä olen. Minä olen pelkuri.
Jokainen ilta, juuri ennen kuin vaivun uneen, mietin häntä. Mietin kuinka olisi käynyt jos olisin jäänyt. Kuinka olisi käynyt jos olisin vain pysynyt siinä, huulet vasten hänen huuliaan. Olisin jäänyt siihen, öisen pimeän ja sateen kasteleman huispauskentän laidalle. Jäänyt niiden tuhansien tähtien alle, joiden oli kuulunut todistaa meidän kilpailuamme siitä kumpi oli nopeampi, mutta jotka olivat saaneetkin todistaa jotain aivan toisenlaista. Ne olivat todistaneet sen hetken, jolloin jossain syvällä vihasta leimuavien silmieni takana jokin muuttui. Hetken, jolloin aika tuntui pysähtyneen ja Harryn vihreät silmät vangitsivat jotain syvällä sisälläni. Hetken, jolloin minun oli hyvin vaikeaa muistaa sitä kaikkea, jonka vuoksi vihasin häntä. Harryn huulet olivat olleet pehmeät ja maistuneet kurpitsamehulle, makealle ja lohduttavan suloiselle. Hänen hengityksensä oli tuntunut lämpimältä suussani, kieli siltä kuin sen olisi aina kuulunutkin kohdata omani. Huulet olivat tanssineet hetken, kuiskailleet toisilleen sanoja. Sanoja siitä kuinka kaikki olisi voinut olla mieluummin niin, vailla sitä kaikkea vihaa, joka oli pitänyt meidät vankinaan kaikki nämä vuodet. Mutta hetki oli ollut pian ohi, huulet olivat erkaantuneet, silmät haparoineet tietämättä mihin katsoa. Silloin jotakin minussa oli särkynyt. Särkynyt niin, että olin varma siitä, että olin kuullut pienten pirstaleiden lasiset helähdykset. Sillä sinä hetkenä minä olin tiennyt etten koskaan saisi häntä. Ettei meistä koskaan voisi tulla mitään.
Mutta myös sen, että minusta ei olisi enää elämään, elämään ilman häntä. Siitä hetkestä lähtien minä tulisin elämään puolielämää. Kykenemättä vihaamaan, mutta kiellettynä rakastamaan. Viha oli jotain mihin olin voinut turvautua aina ajatellessani häntä. Viha oli ainoa mitä meillä voisi olla, sillä rakkaus olisi meille mahdotonta. Kuinka rakastaa jotakin, joka ei edes kuulu maailmaasi?
Mutta minä rakastan. Rakastan, vaikka vihaan sitä. Rakkaus tekee ihmisestä heikon ja haavoittuvaisen, typerän ja sokean. Minä olen kaikkea niitä ja enemmän. Jos en olisi, kiroaisin hänet nyt, panisin kitumaan lattialle eteeni ilman omantunnon tuskia. Jos en olisi, pelastaisin nyt oman nahkani, tekisin sen mitä käsketään ja jatkaisin tätä puolikasta elämääni. Minä ottaisin sauvani, estäisin häntä saamasta sitä kirottua diadeemia ja poistuisin.
Minä rakastan.Ei minusta ole häntä satuttamaan, ei vaikka ennen olisin maksanut siitä kaiken mitä minulla oli.
Sillä jossain sydämeni saastuneissa syövereissä minä toivon. Toivoin pienen lapsen tavoin, että vielä joskus kaikki on hyvin, että vielä joskus hän katsoo minua, näkee minut tavalla jolla minä nään hänet.
Ja jossain kaukana kuulen oman ääneni kaiun nauravan minulle, nauravan kaikelle tälle typeryydelle.
Harryn ääni hätkähdyttää minut tähän hetkeen, yllättää minut ja saa häkeltymään.
”Mikset sinä kertonut hänelle?” hän kysyy hiljaa ja saa jotakin sisuksissani värähtämään. Minä en halua tätä, en halua että hän saa tietää kuinka heikoksi ja typeräksi hän on minut tehnyt. En halua, että hän tuhoaa sen kaiken minusta, jonka olen vielä pystynyt säästämään. Minä haluan unohtaa hänet ja sen heikkouden. Unohtaa, että minä rakastan häntä kaikesta huolimatta.
”Bellatrixille? Sinä tiesit, että se olin minä.. etkä sanonut mitään”, Harry painottaa hitaasti jokaista sanaansa, katsoo minua kuin näkisi lävitseni, kuin näkisi sen mitä minä en aio hänelle sanoa. Näkisi kuinka paljon minä häntä rakastan, kuinka heikko minä olen hänen vuokseen.
Katson häntä, imen itseeni tuota kuvaa. Vihreät silmät, pehmeät huulet, pörröiset hiukset. Kuinka maksaisinkaan mitä vain, jos saisin edes yhden ainoan, yhden ainoan kosketuksen ja sitten unohtaa. Jos saisin kuiskata hänelle ne sanat, jotka nytkin polttavat kieltäni. Mutta minä en saa. Hän ei saa tietää koskaan, niin kauan kuin elän, hän ei saa tietää.
Koska minä rakastan sinua.Minä en halua tuhota häntä. En halua vetää häntä siihen samaan säälittävään synkkyyteen, elämän kuristusotteeseen, jossa minä elän. Katson häntä ja toivon, että hän ymmärtäisi, että pala hänestä tuntisi samoin, haluaisi taistella sen mahdottoman eteen, jota me kaksi olemme.
Minä olen lapsellinen, se sama poika, joka nauroi ilkeästi onnistuttuaan nappaamaan Nevillen muistipallon itselleen.
”Hoida se Draco! Älä ole idiootti, Draco. Hoida se!” kuulen Goylen sanat korvissani. Hän on kohottanut sauvansa ja osoittaa sillä Harrya. Nopeasti huomaan, kuinka Granger ja Weasley ilmestyvät paikalle, silmät täynnä vihaa ja inhoa minut nähdessään. Sekunneissa heidänkin sauvansa ovat koholla, valmiina taistelemaan ystävänsä puolesta. Lapsi minussa toivoo, että tämä olisi samanlaista kuin vuosia sitten, me kuusi vastakkain, panoksena jotain niinkin mitätöntä kuin erotus koulusta. Toivon että voisin vain naurahtaa ivallisesti, heittää jotain ilkeää Grangerin kuraverisyydestä tai Weasleyn köyhyydestä, katsoa Harrya julman vaativasti ja häipyä paikalta. Mutta minä en voi. Minä olen tässä, sillä siitä on kiinni paljon enemmän.
Vihreä välähdys lennähtää Goylen sauvasta, saa minut hyppäämään kauemmas, vinkaisemaan pelosta. Kolmikko edessäni on lakanan valkea ja pelästynyt, juuri tappokirouksen täpärästi väistänyt. Pelko nielaisee minut. Saa mustiin syövereihinsä, jossa minulla ei ole tilaa hengittää tai ajatella. Goyle yritti tappaa, viedä hengen toiselta ihmiseltä kuin se olisi helppoa, kuin se olisi jotain mitä hän teki joka päivä. Hengitykseni salpaantuu. Uusi kirous lentää ennen kuin ehdin toimia. Silmäni hakevat Harryn, hakevat hänen silmänsä, jossa elämä vielä tuikkii. Sydämeni on lamaantunut kauhusta, olin jo pelännyt kohtaavani niiden elottoman harmauden. Goyle nostaa sauvansa ja tuntuu kuin kaikki maailmassa olisi hidastunut naurettavan hitaaksi kelaukseksi.
”GOYLE! EI! EI! HEITÄ EI SAA TAPPAA!” kuulen oman ääneni huutavan. Käteni hakeutuvat hänen pullean sauvakätensä ympärille, riuhtovat sitä, tarttuvat siihen kuin hukkuva. Ainoa mitä mahtuu mieleeni on Harry. Se kuinka hänen eloton ruumiinsa makaisi edessäni, kuinka pitelisin hänen kylmiä käsiään, elämän valuessa hiljalleen ulos minusta, sieluni mustuvan niin tummaksi ettei sitä koskaan voisi pelastaa. Goylen riuhtaisee minut irti, tönäisee kauemmaksi niin, että rämähdän iskun voimasta vasten suurta puista kaappia. Kipu vihlaisee hetken, mutta häviää pelon tieltä. Vihreä valo välähtää. Hetken kaikki on vain huutoa, kirouksia ja vastakirouksia. Väistelen valoja, tietäen että yksi osuma voisi päättää surkean elämäni. Pelko tekee aivoni turraksi, jalat pakottavat juoksemaan, vaistot väistämään.
”EI! EI! EI!” huudan kun kaksi anteeksiantamatonta sanaa toistuvat Goylen suusta uudelleen ja uudelleen, jossain kaukana.
Ei häntä.Pian suuri lämpö pyyhkii ylitseni, huone on kuuma ja hetkeksi sen polttavuus salpaa hengitykseni kokonaan. Sitten näen sen, näen kuinka suuret liekit nuolevat jokaista kohtaa johon ylettävät, polttavat tieltään kaiken johon koskevat.
Näen kuinka suuri tulinen leijona nielaisee tieltään kaapit ja muun roinan. Näen kuinka valtava liekeistä muodostuva käärme luikertelee polttaen kaiken mihin osuu. Pelko hakkaa sydäntä, aivot eivät pysty ajattelemaan. Sydämeni pakahtuu. Se toivoo että Harry olisi turvassa, toivoo, että edes hän saisi elää. Sillä maailma tarvitsee häntä, maailma tarvitsee jonkun hänen kaltaisensa. Minä haluan, että hän saa kaiken sen minkä on aina ansainnut, haluan että hän vanhenee, löytää jonkun jota rakastaa, jonkun joka rakastaa häntä yhtä paljon kuin minä rakastan häntä. Minä en välitä elänkö minä, niin kauan kuin tiedän, että edes hän saa siihen mahdollisuuden. Hän joka on ansainnut sen enemmän, kuin minä, enemmän kuin kukaan muu.
Hitaasti totuus iskeytyy tajuntaani, kaivautuu sinne pelon sekaan. Nyt minä kuolisin. Palaisin liekkeihin, jotka ovat yhtä suuret kuin ne, jotka ovat polttaneet sydäntäni jo vuosia. Minä kuolisin ilman että hän saisi koskaan tietää. Kuolisin ja hän voisi vihata minua kaikessa rauhassa, muistaa pojan, josta ei ollut hänelle koskaan muuta kuin harmia. Hän ei koskaan tuntisi minua, ei tuntisi sitä poikaa, joka tosiasiassa antaisi kaikkensa hänen eteensä. Harry Potter ei saisi koskaan tietää, että minä rakastan häntä.
Liekit ovat jo kaikkialla, niiden kuumuus saa oloni huonoksi ja näkökenttäni sumenemaan. Ylhäällä näen Goylen, joka kiipeää ylös suurta tavaravuorta, pakoon polttavia liekkejä. Jokin minussa haluaa taistella, jokin minussa pakottaa seuraamaan, pakottaa jalkani etsimään kohtaa, josta kiivetä ylös, pakoon polttavalta kuolemalta. Ihminen toimii kummallisesti. Juuri viimeisellä hetkellä, silloin kun kaikki toivo on menetetty, alkaa sydän hakata kuin ainoa mitä se haluaisi olisi elää. Niin minunkin sydämeni tekee kun sormeni lipsuvat tavaroiden lomassa ja jalkani ovat pettää ja syöstä minut liekkeihin. Minä kiipeän, kiipeän ja näen kuinka elämä vilisee ohitseni, tunnen kuinka savu täyttää keuhkoni ja taju on pakenemassa minusta. Näen selviä välähdyksiä. Näen itseni Matami Malkinilla sovittamassa kaapuja, näen itseni luudanvarrella, korkealla ilmassa. Näen itseni makaamassa vessan lattialla, yltä päältä veressä ja lohduttomasti nyyhkien. Näen itseni sen tähtitaivaan alla, huispauskentän laidalla. Kaikkea mitä näen yhdistää jokin. Harry.
Kaikki olisi voinut olla toisin. Minä olisin voinut päästää irti vihasta. Minä olisin voinut kohdata sen pettymyksen, ettei hän halunnut olla ystäväni. Kaikki nämä vuodet minä vain kannoin pettymystä sisälläni, annoin sen muuttua katkeruudeksi ja vihaksi, kunnes silmäni pakotettiin auki.
Minut pakotettiin näkemään se minkä olin tiennyt aina.
Jo ensi hetkestä lähtien minä olin pitänyt hänestä. Pitänyt niin, että se sattuu, niin että on ollut helpompi vain vihata.
Liekkien polte on lähellä jalkojani ja tuli nousee raivoisasti, kuin haluten minut tietoisesti hengiltä.
Hetken aikaa minä toivon. Minä toivon että hän tietäisi sen, toivon, että olisin sanonut ne sanat ääneen. Minä toivon, että minusta jäisi hänelle jotain, jotain siitä pahansuovasta pojasta, joka rakasti häntä aina.
Mutta ei. Minä kuolen, kuolen pelkurina, sellaisena jota kukaan ei muista. Vuosien päästä Harry on vanha, onnellinen, perheellinen mies, eikä minusta ole mitään. Ei mitään mitä muistaa. Minä unohdun pois, katoan, kuin en olisi koskaan täällä ollutkaan. Se pelottaa minua. Minä en halua unohtua, minä en halua kuolla.
Kuulen karjaisun, pääni kääntyy vaistomaisesti äänen suuntaan ja sydämeni pysähtyy. Goyle putoaa, putoaa kuin hidastetusti ja näen kuinka suuri liekeistä muodostunut tiikeri nielaisee hänet kitaansa. Sitten hän on poissa. Ystäväni, aina hieman hidas, mutta uskollinen ystäväni, on poissa. Liekit nielivät hänet, nielivät jonnekin, josta minä en voi häntä koskaan tavoittaa. Kaikki ilkeät sanat, loukkaukset hitaudesta ja tyhmyydestä kaikuvat päässäni. En minä halunnut tätä, en minä halunnut kenenkään kuolevan. Kyyneleet kirpoavat silmäkulmiini, lamaudun paikalleni ja toivon että edes Blaise selviää, että minä en johtanut molempia ystävistäni kuolemaan, että Blaise voi kertoa maailmalle pojasta, jonka tyhmyys johti heidän ystävänsä kuolemaan. Tärisen ja suljen silmäni. Sydän hakkaa niin, että kuulen sen korvissani. Jalat ovat lamaantuneet paikalleen ja sormet pitävät kaikin voimin kiinni tavara röykkiöstä, jonka päälle olen itseni kammennut. Kuulen kaukaa huutoja, tulen räiskettä, haistan savun ja vaniljan. Luulen, että vaniljan tuoksu on vain muisto, muisto äidistä, siitä että pian hänellä ei ole poikaa, jota suojella, että pian hän on vapaa minusta.
Minä toivon, ettei hän ole vihainen Harrylle. Minä toivon, ettei hän omista elämäänsä katkeruudelle. Sillä minä ansaitsen tämän, minä ja minun pelkuruuteni. Minä johdin ystäväni kuolemaan, minä vaaransin hengen siltä ainoalta, jota rakastan. Vain koska minä olin pelkuri, vain koska minulla ei ollut rohkeutta elää tätä elämää niin kuin sitä kuuluisi elää. Hiljaa minä toivon, että allani räiskyvät liekit saisivat minut, että se olisi kivutonta ja nopeaa. Minä pelkään, pelkään kuolemaa, joka on vain hetken päässä minusta. Ajattelen Harrya, sitä millaista elämä olisi jos olisin ollut rohkea, kuinka me voisimme istua vanhoina kiikkutuolissa, muistella sitä kaikkea, jonka olemme yhdessä kokeneet. Kuinka voisin painautua hänen kylkeensä, kuinka hänen kätensä suojelisivat minua pahalta maailmalta.
Minä toivon, että hän vihaa minua, vihaa niin paljon, että muistaisi minut ikuisesti. Että minä en koskaan pyyhkiytyisi hänen mielestään, vaan eläisin siellä. Henkäisen syvään ja tunnen kuinka ilma ympärilläni on yhä kuumempaa. Minä olen valmis kuolemaan.
Silloin kuulen sen, tutun äänen. Kuulen kuinka luudat viuhuvat ilmassa, tunnen kuinka jokin lentää ohitseni saaden kuuman ilman väreilemään ympärilläni. Avaan silmät ja näen sen. Näen miten Weasley lentää, lentää kyydissään Blaise. Granger kaartelee heidän vieressään, huutaa sanoja joita en kuule, jonnekin minne en näe paksun savun läpi. Sydämeni hypähtää. Blaise on turvassa, edes yksi meistä säästyy. Sydän lyö kovempaa. Se haluaa taistella, se haluaa elää. Koetan saada ääntä kurkustani, huutaa apua, mutta savu on saartanut keuhkoni ja saan ilmoille vain rajun yskäyksen.
Pakokauhu hakkaa takaraivossa, jokainen solu kamppailee. Ne haluavat minun elävän.
Sitten näen sen, näen kuinka hän nousee keskeltä savua ja tiedän, että olen kuollut.
Näen oman enkelini, liekit ympärillään. Minä en voi olla elossa, sillä silloin mikään tästä ei olisi totta. Minä näen Harryn, joka lentää luudallaan kohti minua. Sydän lyö jossain kurkun kohdalla ja ojennan käteni vaistomaisesti. Kuollut tai ei, minä haluan koskettaa häntä. Harry on kohdallani, tunnen kuuman ilmavirran iskeytyvän kasvoihini hänen lentäessään ohitseni, käsi ojennettuna kohti kättäni. Sormenpäät hipaisevat omiani, sydän pompahtaa kurkkuun, mutta käsi luiskahtaa irti. Minä elän. Minä elän ja hän on tullut pelastamaan minut. Harry on kääntynyt ilmassa ja lentää kohti minua uudelleen, kurotan kättäni kuin hukkuva ja tunnen hänen kätensä omassani. Hän vetää minut korkeammalle ja minä ponnistan jokaisen voimanrippeeni, jota minusta on jäljellä päästäkseni hänen luudalleen.
Minä onnistun. Sydän hakkaa lujaa, niin että sen lyönnit sattuvat rintaani. Liekit nuolevat jo meidän ilmassa liitäviä jalkojamme ja minä puristan Harrya lujaa. Kiedon kädet hänen vyötärölleen, painan kasvoni hänen selkäänsä, uskaltamatta katsoa. Minä todellakin elän.
Tunteet, jotka myrskyävät minun sisälläni saavat minut lamaantumaan.
Harry pelasti minut, pelasti, vaikka minä en sitä ansainnut, pelasti, vaikka minun olisi ollut oikein kuolla liekkien nielemänä. Tärisen hiljaa ja tunnen, kuinka järkytyksen ja huojennuksen kyyneleet valuvat kasvoilleni. Harry ei sano sanakaan, pujottelee vain nopeasti ohi liekkimeren muodostamien esteiden, kohti oviaukkoa, joka häämöttää edessämme. Kuulen hänen sydämensä lyönnit. Ne hakkaavat yhtä nopeasti kuin omani, hätääntyneenä ja pelokkaana. Ne lyövät ja riemuitsevat siitä että saavat elää, tuntea ja rakastaa. Ja minä teen sen, sanon ne sanat, jotka minun olisi pitänyt sanoa, lausun sen lauseen, jota olen aina halunnut hänelle sanoa. Minä olen elossa, hänen ansiostaan ja sen minä olen hänelle velkaa.
”Koska minä rakastan sinua! Minä en kertonut hänelle, koska minä rakastan sinua!” huudan liekkien suhahtaessa ohitsemme. Ääneni on itkusta ja savusta käheä, mutta minä tiedän hänen kuulevan sen.
Voi olla, että en koskaan saa hänen rakkauttaan, voi olla että hänelle minä tulen aina olemaan yhdentekevä. Mutta enää yhtäkään päivää minä en voi elää itseni kanssa, jos nyt päästän hänet lähtemään, jos kaiken tämän jälkeen annan hänen mennä ilman, että hän tietää sen mitä minä häntä kohtaan tunnen. Voi olla, että hän vihaa minua enemmän kuin koskaan tai halveksuu niin ettei voi katsoa minuun, mutta tämän minä olen hänelle velkaa. Tärisen ja puristan häntä lujaa. Minun on hyvä siinä, hänen lähellään. Olen hengenvaarassa, kilpailen kuoleman kanssa, mutta hänen lähellään minulla on parempi olla kuin koskaan. Minä voin kuolla nyt, voin jäädä liekkien nielaisemaksi, sillä minä olen hänen kanssaan, minä olen sanonut kaiken mitä tarvitsee sanoa.
”Kiitos Draco.. kiitos”, kuulen Harryn hiljaisen äänen vastaavan. Sydämeni hypähtää, mutta se ei ehdi ajatella, sillä pian olemme ulkona. Raikas ilma tervehtii kasvojani, jotka ovat kyyneleistä märät ja paiskaudumme alas luudalta sen voimasta. Tarvehuoneen ovi takana sulkeutuu, nielee liekit ja Goylen syövereihinsä, ikuisiksi ajoiksi.
Hengitän nopein vedoin ja haistan savun ja noen keskeltä hänen tuoksunsa. Harry tuoksuu hyvälle, turvalliselle ja lempeälle. Tiedän, että hän on lähelläni ja kuulen hänen tiheän hengityksensä.
”Mistä? Sinä.. pelastit minut..”, sanon hiljaa ja avaan silmäni nähdäkseni hänet viimeisen kerran. Hän makaa vieressäni lattialla, silmät kyyneleistä kosteina, kauniit kasvot täynnä savun jättämää mustuutta. Hän on täydellinen, juuri noin, tuollaisenaan, enkä minä voi häntä koskaan saada.
Harryn kasvoille nousee päättäväinen ilme, kyyneleiden läpi hän hymyilee varovaisesti, kuin kokeillen miltä se tuntuu pitkästä aikaa. Sydämeni hypähtää jälleen. Vaikka hän vihaisi minua, vaikka meistä ei tulisi koskaan mitään, en minä voi lakata rakastamasta häntä. Minä olen hänen ikuisesti.
”Siitä että annoit minulle syyn voittaa tämä sota. Syyn, jonka vuoksi taistella", hän kuiskaa hiljaa ja hipaisee poskeani varoen. Se jokin sisälläni, se joka meni rikki sinä kauniina yönä huispauskentällä, helähtää takaisin paikalleen. Suljen silmäni ja avatessani ne uudelleen hän on poissa. Kuulen hänen juoksevat askeleensa. Silloin minä tiedän, tiedän että teen kaikkeni hänen eteensä, kaikkeni että tämä sota on ohi, että hän on yksin minun. Nousen maasta pökertyneenä, mutta varmempana kuin koskaan. Kuin salama olisi iskenyt minuun taivaalta kaiken toivon ja rohkeuden, jota maailma päällään kantaa. Pudistan vaatteeni nopeasti ja pinkaisen juoksuun. Minä aion selvitä hengissä, sillä minulla on syy, jota varten elää. Minä aion olla se poika, joka tekee oikeat valinnat väärien sijaan, poika, joka selviää tästä kaikesta.
Puristan taikasauvaani tiukasti kädessäni. Minulla on sota taisteltavani ja minä aion taistella sen loppuun hänen vuokseen, hänen enkä kenenkään muun.
I believe in nothing
Not the end and not the start
I believe in nothing
Not the earth and not the stars
I believe in nothing
Not the day and not the dark
I believe in nothing
But the beating of our hearts
I believe in nothing
One hundred suns until we part
I believe in nothing
Not in satan, not in god
I believe in nothing
Not in peace and not in war
I believe in nothing
But the truth of who we are