Kummitukset pahvilaatikoissa, prologi + 1/??, K-11, slash-paritus, angst

[Jung]

Author: Jung
Genre: Angst
Rating: K-11 (?)
Warnings: Miesten välistä rakkautta, mielenterveyden häiriöitä
Disclaimer: Kaikki tässä tekstissä on peräisin minun kynästäni.

A/N: Tulevat ylioppilaskirjoitukset stressaavat. Mitä muutakaan pöytälaatikkokirjailija voisi tehdä, kuin kirjoittaa angstisen tekstinpätkän? 


Florian nosti farkkujensa vyölenkissä roikkuneen tiskirätin käsiinsä ja huiskaisi katonrajassa röhnöttelevää lukkia. Lukki ei saanut pidettyä tasapainoaan, vaan putosi lattialle vilistellen oven alitse rappukäytävään. Samassa ovikello soi niin yllättäen, että huterilla keittiötikkailla killuneen miehen oli tarrattava kiinni hattunaulakosta.

Ovi aukesi pelästyksestä tärisevien käsien haparoitua kahvasta. Voipunut katse kohtasi naapurin miehen silmät, jotka olivat kuin sympatiaa heijastavat lasihelmet.
”Hei, Florian... Onko hän yhtään parempi”, kuului jälleen yksi myötätuntoa tiukkuva ääni, joka esitti saman kysymyksen, jota oli hänelle esitetty jo puolen vuoden ajan. Katkeruutta peittelevä katse vastasi kysymykseen, kuten aina.

Edellisenä iltana hän oli jälleen kerännyt Paulin kuvittelemia kummituksia pahvilaatikkoon, jonka nurkat alkoivat jo irvistellä sen saaman kosteuden takia. Paul ei tietenkään nähnyt, kuinka hän kurkotti jokaiseen nurkkaan ja oli sullovinaan jotakin laatikkoon, mutta jostakin syystä tuo aina tiesi, jos hommaa ei oltu hoidettu.

Florian ei mielellään ollut lattialla kierivä pesukarhu tai hellästi lastaan peittelevä isä, hän ei mielellään ollut vauva, jota Paulin vaistot käskivät kylvettämään yhä kerta toisensa jälkeen. Joka ilta hän keräsi kummituksia ja levottomia kiusanhenkiä pahvilaatikkoihin, jos se kerran sai vintillä piilottelevan Paulin tuntemaan olonsa paremmaksi.

Florian ei kuitenkaan pahemmin piitannut näistä itseään häiritsevistä seikoista, joita hän ei tehnyt mielellään, sillä pahinta olivat... Niin, pahinta olivat hellät suudelmat, joita Paul laski hänen huulilleen kiitokseksi kiinniteipatuista pahvilaatikoista. Pahinta koko maailmankaikkeuden silmien alla tapahtuvista asioista ne olivat siksi, että silloin Florian saattoi kuvitella kaiken olevan taas kuin ennen.

[Jung]

A/N Hups, äidinkielen tekstitaito ohi ja maantiedon stressaaminen alkoi. Tarkoittiko tämä nyt sitä, että oneshot muuttuikin jatkotarinaksi? Näyttää siltä, pahan kerran... 

Se taisi olla aamukuudelta, kun isä tuli repimään mua sängystä ylös ja käski mun mennä katsomaan portille, kuka siellä oikein meuhkasi niiku maailmanloppu olis ollu kintereillä. Mä juoksin alushoususillani portille ja näin meidän uuden naapurin. Niiden auto oli onnistunut juuttumaan kuralammikkoon, eikä kukaan päässy kaaralla eteen tai taakse. Työntämistäkin oli kuulemma kokeiltu, mutta... Just. Mä juoksin hälyttämään isän ja sain saman tein äidiltä käskyn laittaa edes farkut jalkaan. Isä haukotteli ja ulos päästyään se alko pyytelemään vuolaasti anteeksi. Se ei ollut vielä saanut juotua aamukahviansa, eikä se ollu tajunnu, että joku olis oikeesti voinu tarvita jotain apuakin... Naapurin äijä oli onneks ymmärtäväinen. Pian vanhuksilla alkoi juttu luistaa eikä mua tarvittu sosialisoimassa, joten katoin siis mitä mä voisin tehdä sen tuskasen auton kanssa.

Suunnilleen mun ikäinen poika seiso kuralammikossa ja yritti edelleen työntää autoo eteenpäin. Touhu tosiaan näytti aika turhalta. Tyyppihän oli yhtä ohut kuin ruohonkorsi ja palmikolle käärästyt pitkät hiukset vaan tehosti vaikutelmaa. Se käänsi silmänsä muhun ja pyysi multa apua, tosin vähän ärtyneenä mun tuijottamisesta. Isät huomas mun hyödyttömän notkuilun ja mun patisti mut auton taakse ja sen käski sen mennä rattiin. Ne jatkoi jutusteluansa, eikä se kiinnittäny meihin enää mitään huomiota.

Mä työnsin autoo vielä viiden minuutin kuluttua, joten mun oli todettava, että mä todella tarvitsin apua. Siispä mä käskin isää raahaamaan ruhonsa auton taakse ja heti. Naapurin äijä, Gerome, hätisti poikansa auton takapenkille ja otti ratin haltuunsa. Kun me oltiin saatu se onneton, ponneton ja surkee hyrysysy viimeinkin irti, Gerome käski meidän tulla niille kiitoskahveille.

Me ei sanottu ei, otettiin äite messiin ja ajettiin niitten perässä keltaisen talon pihaan. Viihtyisän pulska nainen oli meitä vastassa ja se otti heti pojunsa kunnon rutistukseen, kun se vaan oli astunut ulos mutaisesta Range Roverista. ”Ota vierailta takit, Florian”, se sanoi ruohonkorrelle voinkeltaisessa eteisessä.