Ficin nimi: Sun kanssa maailma on kaunis
Kirjoittaja: Lasisydän (ei viisastelua tällä kertaa)
Beta: SuklaaKissa-rakas
Genre: Romantiikka, angst, deathfic
Ikäraja: K11, varmuuden vuoksi.
Paritus: Voi ajatella femmenä, minulle tämä on hettiä.
A/N: Kirjoitin joskus ajat sitten, mutta oli silloin hirvittävän tyytymätön. Yritin uudelleenkirjoittaa, en onnistunut, hylkäsin tekstin. Nyt olen jo unohtanut, millainen tästä piti tulla, joten luetutin vielä SuklaaKissalla ennen kuin julkaisin.
--
Sä et oo perinteisellä tavalla kaunis etkä varsinaisesti suloinenkaan, mutta mun mielestä olet nätti. Musta tuntuu hyvältä rutistaa sun pienikokoinen keho omaani vasten ja haistaa sun hiuksia. Se on eräänlainen rutiini – tuoksu todistaa mulle, että se todella olet sä. Mä olen onnellinen, kun sä hymyilet, ja sun nauru on mulle maailman ihanin ääni. Mä voin nukahtaa rauhassa ja onnellisena tietäessäni, että näen aamulla ensimmäiseksi sun pehmeäpiirteiset kasvot.
Aina välillä tulee niitä hetkiä, jolloin sä sanot jotain oikein itsellesi tyypillistä tai teet jonkin pienen, luonnollisen eleen, joka saa automaattisesti mussa aikaan hymyn ja hämmennyksen siitä, miten kaikki rakkaus, jota tunnen sua kohtaan, mahtuu mun sydämeen.
Mä halusin pitää sut ikuisesti lähellä. Tuntea, haistaa, kuulla ja maistaakin sut. Koskettaa sua aina kun mahdollista, painaa kasvoni sun päälaelle ja vetää syvään henkeä – silmät kiinni, että aistin sen paremmin –, saada sut nauramaan, laulamaan ja puhumaan. Suudella sua suulle ja oikeastaan mihin tahansa kohtaan kehossa. Olla sun kanssa.
Haluaisin tietty edelleen.
Mutta pilke sun silmissä on kadonnut. Tiedän, ettei sun huulet enää koskaan muodosta hymyä, ettei sun suusta enää koskaan kuulu ainuttakaan sanaa tai sitä kirkasta naurua, joka joidenkin muiden mielestä on liian kimeä. Ja kun kumarrun lähemmäs, sun tuoksukaan ei ole enää sama, koska se et ole enää sä. Sä olet poissa, etkä tule enää takaisin vaikka mä tekisin mitä. Kerron niille, että se olit sä.
Mä en usko mihinkään ja tiedän, ettet säkään ollut varma. Sun mielipide oli, että meidän piti elää ja nauttia niin kauan kuin meillä oli siihen tilaisuus, viettää mahdollisimman paljon onnellisia hetkiä. Sä opetit mua katsomaan kaikkea ympärilläolevaa ihmeenä, opetit löytämään positiiviset näkökulmat, vaikket sä varmasti sitä tajunnut tai suunnitellutkaan. Sun kanssa maailma oli jotain upeaa.
Kun ihmiset vähitellen kaikkoaa ympäriltä ja jättää mut tuijottamaan uusinta hautakiveä, tiedän, ettei maailma ole enää koskaan kaunis minulle.
