A/N: Apuuuva! Se on valaaamis! Ensimmäinen pitkä ficcini ikinä on vihdoin valmis, voittajafiilis päällänsä ja vihdoin pääsen eroon tästä aika ajoin sisällä painavasta stressistä, että "pitäisi varmaan kirjoittaa sitä KSE:täkin joskus...". Loutkin voi keksiä uuden painostuksen aiheen. Lukijat ovat varmaan kaikonneet jo, en syyllistä teitä siitä, enkä viitsi edes mankua kommentteja, en oikeastaan ansaitse niitä kun olen niin pirun kauan jahkaillut ja panttaillut tätä. Kaikesta huolimatta olen ylpeä itsestäni, en voi uskoa todeksi sitä, että sain tämän peräti valmiiksi, yleensä kaikki kirjoitukset jäävät minulta pahasti puolitiehen.
Ja kiitos ihan hirveän paljon Artelle, joka tämänkin osan jaksoi betailla ja peräti muisti mistä oli kyse pienimuotoisesta betaustauosta huolimatta... Ja toinen valtava kiitos kaikille, jotka ovat aikaisempia osia kommentoineet ja näin piristäneet päivääni todella paljon! Vieläkin jos luen noita kommentteja, niin on pakko hymyillä. Olette ihania! <3 *painuu halailemaan puita*
***
Osa 11
Vihdoin kaikki oli hyvin.
Siltä Harrysta tuntui, kun hän illalla makasi sängyssään sisällään lämmin, raukea tunne. Hän oli onnellinen, Ron oli onnellinen, Hermione oli onnellinen... Kaikki se paha olo, jota hän oli tuntenut, vaikutti nyt täysin kaukaiselta ja tarkoituksettomalta, ja hän tunsi itsensä suorastaan typeräksi ajatellessaan, miten paljon hänellä oli kaiken aikaa ollut ja miten hän siitä huolimatta oli vaipunut synkkyyteen ja itsekkääseen kuolemanhaluun.
Sitä Harry ei kuitenkaan tiennyt, että muutaman huoneen päässä hänestä Ron makasi sängyssään hereillä, raskas paino sisällään.
Ronin päässä pyörteili kysymyksiä, kun hän tuijotti huoneensa rapistunutta kattoa ja kuunteli, miten ullakon paha henki kolisteli putkia. Hän ei tiennyt, oliko Harry todella onnellinen - tämä vaikutti siltä, mutta hän tiesi parhaan ystävänsä osaavan näytellä tehdäkseen muiden olon paremmaksi. Ronista tuntui inhottavalta ajatella, että Harry ehkä makasi silläkin hetkellä sängyssään täynnä vahvaa, sakeaa kuolemanhalua.
Ja ne kymmenen syytä, jotka Ron oli luvannut Harrylle... Ensimmäisten keksiminen oli ollut helppoa, mutta pikkuhiljaa se oli muuttunut koko ajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Yhdeksäs syy oli tuntunut hänestä itsestäänkin kovin hataralta, vaikka Harry olikin niellyt sen mukisematta. Kymmenettä syytä hänellä ei kertakaikkiaan ollut.
Hän ei tiennyt, halusiko edes keksiä kymmenettä. Mitä jos hän esittelisi kymmenennen syynsä Harrylle, mutta tämän kuolemanhalu ei katoaisi minnekään? Kymmenen syyn keksimisen aikana he olivat olleet turvassa; Ronin ei ollut tarvinnut pelätä Harryn tappavan itsensä, ei, koska Harry piti lupauksensa. Pian ei kuitenkaan tulisi olemaan mitään lupauksia. Jos Ronin syyt olivat olleet liian huonoja, Harrya ei pian enää olisi. Tuntui niin raskaalta, kun hänen maailmansa tärkeimmän ihmisen elämä oli hänen omissa käsissään.
Sillä aikaa, kun Harry vaipui rauhalliseen uneen, Ron tuijotti kattonsa halkeamia vielä myöhään yöhön.
***
Harry kipusi alakertaan aamiaiselle heti herättyään ja tunsi olonsa kevyeksi ja virkeäksi. Hermione istui jälleen pöydän vieressä hilpeän näköisenä eikä ollut näköjään malttanut pysyä poissa kuin yön yli.
"Tällä hetkellä haluan olla täällä teidän lähellänne", hän vastasi Harryn esittämättömään kysymykseen ja käänsi Päivän Profeetan sivua.
Aamupalan jälkeen he pukeutuivat lämpimästi ja astuivat ulkona vallitsevaan pakkaseen luomaan lunta pihalta, jutellen samalla Ronista, joka nukkui yhä yläkerrassa.
"Hän on ollut kamalan stressaantunut vuoksesi, sen on nähnyt hänestä", Hermione kertoi työntäen lumikolaa. He olisivat toki voineet tehdä saman taikakeinoinkin, mutta se ei olisi ollut läheskään yhtä mukavaa. Ron olisi nauranut heidän jästitavoilleen, mutta Harry piti siitä talventunnusta, joka tuli, kun sai pitää kiinni lapion kylmästä varresta.
"Niin, mutta nyt kaikki on hyvin", Harry totesi lyhyesti ja lapioi samalla erityisen sitkeää kinosta. "Hänen yhdeksän syytään paransivat minut."
Hermione pysähtyi hetkeksi, räpäytti silmiään Harryn suuntaan ja hymyili sitten onnellisen oloisena.
"Niinkö?" hän kysyi ja nojautui lapionsa varteen.
"No... niin", Harry vastasi kulmiaan rypistäen. "Kai sinä sen nyt näet?"
Hermione kääntyi poispäin Harrysta jatkaessaan lapiointia ja meni hetki ennen kuin hän vastasi.
"Kyllähän sinä siltä vaikutat", hän totesi hitaasti ja painoi pipoa syvemmälle päähänsä lapasen peittämällä kädellään. "Minä vain... ei sinusta ikinä tiedä. Ajattelin, että ehkä esität. Teet sitä joskus, osaat tehdä sitä - esittää että kaikki on hyvin, jotta muut ihmiset olisivat tyytyväisiä. Sinua on vaikea tulkita näissä asioissa."
Harry tuijotti lumikasaa, jota oli lapioimassa. Hän oli aina luullut olevansa liiankin helposti luettavissa oleva ihminen - eihän hän ollut pärjännyt okklumeus-tunneillakaan. Toisaalta Hermione oli oikeassa. Kyllä hän nytkin halusi, että Ron olisi onnellinen, ja olisi ehkä ollut valmis esittämään elämänhaluista sen vuoksi, mutta kai hänen ystävänsä olisivat silloin huomanneet esityksen. Ainakin Hermione oli liiankin hyvä aistimaan sellaiset asiat.
"Kai te nyt uskotte, että minä olen kunnossa? Minulla on Ron ja kaikki on muutenkin paremmin", Harry loi tutkailevan katseen Hermioneen, joka pureskeli poskensa sisäpintaa.
"Nyt minä uskon kyllä, kun sanoit niin", toinen sanoi hitaasti, "mutta Ronista en tiedä. Hän vaikuttaa vieläkin hieman huolestuneelta. Teidän pitää varmaan puhua tästä."
Hermionen mielestä kaikesta piti aina puhua. Harry ja Ron eivät kumpikaan olleet kovin hyviä puhujia, vaikka Harrysta tuntuikin, että jokin puhumista estävä railo heidän välillään oli sulkeutumassa kaiken aikaa.
"Kyllä teidän nyt jo pitää puhua", hieman närkästynyt Hermione arvasi Harryn ajatukset. "Tehän olette yhdessä ja kaikkea."
"Niin", Harry mutisi ja pyöräytti lapiota käsissään. "Vaikka tuskin Ron edes on huolissaan. Kyllä hän varmaan ymmärtää."
Hermione pyöritteli silmiään, muttei sanonut enää mitään asiaan liittyen.
***
Ron istui keittiön pöydän ääressä, kun Hermione ja Harry vihdoin tulivat sisälle riisuen litimärkiä lapasiaan. Ron kohotti oitis katseensa ja suuntasi sen suoraan Harryyn, joka hymyili. Hermione vilkaisi heitä kahta salamyhkäisesti, mulkaisi silmälasipäistä merkitsevästi ja hipsi sitten vähin äänin yläkertaan.
"Me olimme luomassa lunta", Harry ilmoitti tarpeettomasti ja kiskoi päästään tummanvihreän piponsa, jonka alta mustat kiharat työntyivät kurittomasti ulos. Ron liikautti hieman toista suupieltään vastaukseksi, mutta pysytteli hiljaa. Harry potki vielä kenkänsä pois jalastaan ennen kuin istahti pöydän ääreen vastapäätä Ronia, joka tuijotti sillä hetkellä teekuppiaan.
"Minä -" Harry aloitti vaikeasti, mutta Ron ynähti ja heilautti kättään sen merkiksi, että hänen pitäisi olla hiljaa. Sitten toinen laski katseensa taas teehensä ja pureskeli alahuultaan, miettien selvästi jotain.
"Ei minusta ole tällaiseen syiden keksimiseen", Ron lopulta tuhahti ja kohotti siniset silmänsä Harryyn, joka hätkähti toisen särkynyttä katsetta. "Ne alkavat olla vain yhä hatarampia, ja tämä kymmenes... minä en keksi sitä! Ei ole enää mitään ja... Ajattelin ensin olla vain hiljaa, antaa kaiken olla, mutta en minä voi pidätellä sinua vilpillisesti, en tiedä... En tahdo että kuolet, mutta jos sinä tahdot niin..."
Harry avasi suunsa, mutta Ron pudisti päätään.
"Kaikki on minun syytäni! En voi keksiä jotain typerää kymmenettä syytä - on minun syyni, että sinä kuolet ja... Hermione olisi varmasti keksinyt ainakin kaksikymmentä syytä. Hän ei ole typerä ja heikko, minä -"
"Ron!"
"Äh, anna olla!" Ron ärähti yhtäkkisesti ja nousi ylös, melkein juosten yläkertaan.
Harryn tuoli lähes kaatui, kun hän ryntäsi toisen perään. Hän kuuli tämän oven kolahtavan yläkerrassa ja harppoi askelmat toisen huoneelle, vetäisten oven auki vain kohdatakseen Ronin tulistuneen katseen.
"Onko sinun pakko seurata? Sinä teet kaikesta vain vaikeampaa! Minun täytyy luopua sinusta ja sitten olet tuollainen!"
"Millainen?" Harry kysyi hitaasti ja Ron käännähti kannoillaan kuin ei olisi tiennyt miten purkaa kaikkea sisällään kuplivaa.
"Sinä - vaan - aiheutat - no - en minä tiedä! Kaikki on mennyt parempaan suuntaan, mutta sinä vain esität, ja minä oikeastaan rakastan sinua ja silti olen syyllinen siihen, että sinä kuolet - koska en voi keksiä jotain yhtä syytä, yhtä ainoaa syytä, sen pitäisi olla helppoa, minun pitäisi kyetä siihen, jos en kykene niin en ole arvoisesi ja -"
Tarvittiin yksi askel hiljentämään Ron, joka hätkähti Harryn lähelle painautunutta vartaloa ja tämän silmiä, jotka katsoivat suoraan ylös pidemmän pojan sinisiin silmiin.
"Minä en oikeastaan tarvitse kuin yhden syyn", Harry totesi hitaalla äänellä ja tunsi Ronin tihentyneen hengityksen poskellaan. "Minä en vain osannut heti löytää sitä."
Harry ei ehtinyt edes tulkita kaikkia tunteita, jotka vilahtivat Ronin silmissä yhden ohikiitävän hetken aikana, ennen kuin tämä painoi huulensa hänen huulilleen kuin yrittäen yhdellä suudelmalla korvata kaiken hukkaan heitetyn ajan.
Kun he lopulta irrottautuivat toisistaan, Ronin silmissä palanut tuli oli muuttunut levollisemmaksi ja tämä hymyili.
"Sinä olet siis... kunnossa?" toinen kysyi vain hitusen epävarmasti ja hiveli samalla sormillaan Harryn paidan hihaa.
"Olen", hän vastasi katse toisen silmissä. "Sinun yhdeksän syytäsi paransivat minut. Tai ehkä eivät ne syyt. Sinä paransit minut."
Ron näytti hetken niin täysin, pohjattoman onnelliselta, ettei Harrykaan voinut kuin hymyillä.
"Meillä on siis käytettävissämme koko elämä... En ole koskaan tullut edes ajatelleeksi sitä mahdollisuutta... ettet sinä kuolisikaan."
"Kyllä minä joskus kuolen."
"Et nyt. Et heti. Et... varmasti."
Harry siirsi kätensä Ronin niskaan ja tämä ymmärsi sen vihjeenä vetää Harry lähemmäs itseään.
"Ehkä me voimme kertoa kaikille", Ron totesi yhtäkkiä ja Harry nyökkäsi. Ehkä he voisivat. Sille ei ollut mikään kiire.
Heillä oli koko elämä aikaa.
