Kirjoittaja: Aredhel
Ikäraja: K-11
Genre: Joulunkatkuinen, yksiosainen teinislash.
A/N: Tämä on aika vanha teksti, mutta tasoltaan nyt ehkä sen verran tyydyttävä, että kehtaan paikata tällä pitkiä postausvälejäni. Ja tunnelmansa puolesta ainakin täydellinen laukaisu jouluaikaan
tykkään tästä itse vieläkin aika paljon, vaikkei teksti enää tunnukaan sellaiselta, jollaista nykyään tuottaisin. Saati sitten aihe, söpöily kun on vähän jäänyt. Mutta kehtaan luottaa siihen, että pienet finiläiset kaipaavat aina vähän pilvissä leijailua näin joulun alla
Omistettu eräälle Napille jouluna -07 Ripustin kimaltelevan lasipallon kuusen oksalle, se oli viimeinen kalliista kymmenen pallon setistä. Tuntui kuin koko huone olisi seurannut tarkkaavaisesti jokaista mun liikettä, jopa kaksoset olivat kerrankin hiljaa. Jännitys purkautui vasta, kun astuin askeleen taaksepäin äitini vierelle.
”Tulipa hieno kuusi tänä vuonna!” Äitini ihasteli kädet lantiolla, katse räikeän hohtavaksi koristeltua joulukuusta mitaten. Sähkökynttilät paloivat kirkkaasti, kuin vastapainona ikkunoiden takana vallitsevalle pimeydelle.
”Vähän myöhäiseksi jäi koristelu, huomenna on jo aatto”, isosiskoni Marianne kommentoi pianotuolilta. Se oli pyörinyt tuolilla koko sen ajan, kun muut olivat koristelleet kuusta, ja potki vähän väliä lisää vauhtia. Mua alkoi oksettaa, kun katsoinkin sen pyörimistä.
”Mä tahdon joulutorttuja!” Taneli julisti ilmeisen kyllästyneenä kaikkeen, mikä liittyi joulukuuseen ja hiljaa olemiseen. Saku näytti hapanta naamaa ja tönäisi kaksoisveljeään.
”Et sä mitään saa, sä olet niin tyhmä ettei sulle anneta. Mä saan sunkin tortut.”
”Eipäs vaan mä saan sun tortut, kun sä tönit!”
”Kyllä te kummatkin saatte ihan niin monta torttua, kuin jaksatte syödä”, isä rauhoitteli. Se oli viimein saanut Lahjan nukahtamaan. Perheen uusinta jäsentä saattoi melkein erehtyä luulemaan harmittomaksi, stereotyyppisen suloiseksi lapseksi kun se nukkui siinä isän sylissä pitkät ripset poskia hipoen, mutta auta armias sen penskan keuhkoja. Muistelin kaiholla niitä öitä, kun saatoin vielä nukkua rauhassa ilman, että heräsin kolmesti yössä armottomaan parkunaan ja äidin hyssyttelyyn.
Niin, meillä todella on ihka oikea suurperhe. Hyvin tienaava isä, kotona työskentelevä äiti ja viisi lasta. Iso omakotitalo ja keskieurooppalainen tila-auto autotallissa. Lukemattomia perinteitä liittyen vuosittaisiin juhliin, hartaimmat niistä kuuluvat tietysti väistämättömästi jouluun, perheemme yhteiseen suosikkijuhlaan. Korjaan, mua laskematta koko muun perheen suosikkijuhlaan. Mä en ole ikinä oikein jaksanut välittää siitä sählingistä, jota kaikki muut kutsuvat Jeesus-lapsen syntymäjuhlaksi. Tai ainakin äiti ja Marianne, ne on meistä ainoat uskovaiset.
”Mä syön ainakin sata!” Saku uhosi ja pinkaisi keittiöön. Taneli seurasi jäljessä vähintään yhtä lujaa, ja oli vähällä pudottaa matkalla isoäidiltä saadun perintövaasin sivupöydältä. Äiti huokaisi, ja otti isän tarjoaman Lahjan syliinsä.
”Mene sä nyt katsomaan niiden perään, niistä tortuista pitäisi oikeasti riittää vielä vieraillekin”, se sanoi isälle. Isä nyökkäsi ja katosi kaksosten perään juuri parahiksi, jotta säästyi meluun heränneen Lahjan alkavilta parahduksilta.
”Marianne, etkö sä voisi auttaa mua vaihtamaan pikku kullanmurun vaipat?” Äiti kysyi Mariannelta, joka lopetti vihdoin pyörimisen ja nyökkäsi avuliaan näköisenä. Mä huomasin, että tapahtumien keskipisteet alkoivat jo tuttuun tapaan liikkua musta poispäin, ja käytin tilaisuuden hyväkseni.
”Voinko mä mennä Kaspille?” mä kiirehdin kysymään, ennen kuin äiti ehti lähteä huoneesta.
”Tottakai voit, kulta.” Äiti vastasi tuskin vilkaisten muhun päin. Mä en todellakaan jäänyt paikalleni odottamaan sitä ihmettä, että joku olisi kiinnittänyt mun lähtemiseen sen enempää huomiota. Ulkona oli tarpeeksi pakkasta, jotta pari yötä sitten satanut säälittävä lumikerros pysyi maassa, joten jouduin vetämään eteisessä paksuvuorisen takin ylleni. Tennareita mä pidän säällä kuin säällä, vaikka talvisin ne ei olekaan järkevin vaihtoehto.
Kaspille on meiltä kymmenen minuutin kävelymatka. Se asuu kunnan rakennuttamassa rivitalokiinteistössä, sellaisessa, jossa on rivi toisensa jälkeen täysin samanlaiselta näyttäviä, keltaisesta tiilestä mahdollisimman nopeasti rakennettuja rivitaloja. Muistan kun joskus silloin, kun tutustuin Kaspiin, mulla oli vaikeuksia muistaa, missä niistä taloista se oikein asui. Sittemmin Kaspin asunto on käynyt niin tutuksi, että on vaikea ajatella, etten ole joskus edes osannut löytää sinne omin neuvoin.
”Mikset saman tien muuta tänne”, Kaspi sanoi, kun avasi mulle oven.
”Voin mä muuttaakin, tuskin kotona kukaan huomaisi”, sanoin. Kaspi astui sivuun ja päästi mut eteiseen.
”Älä muuta. En mä sua nyt ihan koko ajan saman katon alla jaksaisi”, se virnisti.
Mä riisuin mun takin, se oli vähän luminen. Ulkona kun oli alkanut pyryttää sillä välin, kun kävelin Kaspille. Kaspi käveli mun edeltä olohuoneeseen ja lysähti pehmeälle kangassohvalle. TV:ssä pyöri joku tyhjänpäiväinen jouluohjelma, jota Kaspi oli ilmeisesti ollut katsomassa ennen kuin mä tulin. Istuin nojatuolille Kaspia vastapäätä, vaikkei ohjelma jaksanutkaan kiinnostaa.
”Et ollut täällä eilen”, Kaspi huomautti ja vilkaisi mua virnistäen, ”varmaan sun ennätys, kokonainen päivä ilman mun seuraa.”
”Me oltiin mun isovanhemmilla koko päivä, ja tultiin kotiin vasta myöhään”, sanoin ja jätin lisäämättä, että olin harkinnut nopeaa vierailua siitä huolimatta.
”Ei kellonaika sua ennenkään ole estänyt”, Kaspi totesi yksitoikkoisesti. Se sai mut tuntemaan oloni hieman syylliseksi siitä huolimatta, ettei Kaspi näyttänyt yhtään kaunaiselta, seurasi vain television ohjelmaa vaitonaisena.
”Mitäs sun vanhemmat?” vaihdoin puheenaihetta, vaikka tiesinkin siirtyväni välittömästi heikoille jäille. Kaspi tuntui heti jännittyvän ja sen suupieliin ilmestyi juonteet, mutta se ei siirtänyt katsetta televisiosta.
”Mitä niistä?”
”Eikö niiden pitänyt tulla kotiin jouluksi?”
Huomasin, kuinka Kaspi vilkaisi sivusilmällä toisen seinän pikkupöydälle sijoitettua pöytäpuhelinta.
”Niillä on joku edustustilaisuus heti joulun jälkeen. Olisi tyhmää tuhlata rahaa lentääkseen pariksi päiväksi kotiin ja sitten heti takaisin, tiedäthän”, Kaspi sanoi niin sävyttömällä äänensävyllä, että tiesin, että se vain toisti aiemmin kuulemiaan sanoja.
Kaspin vanhemmat ei ole ikinä kotona, niillä on ulkomailla oma, kasvava firma, ja edustilaisuuksia joka sormelle. Välillä tuntuu, ettei ne edes muista, että niillä on oma poikakin joka odottaa niitä kotiin. Rahaa kyllä lähettävät ja soittavat usein, mutta vain kertoakseen, etteivät pääse sinäkään viikonloppuna käymään kotona. Välillä melkein säälin Kaspia. Vain melkein, koska se on oikeasti viimeisiä ihmisiä, jotka kaipaa sääliä.
Kaspi huomasi, että jäin katsomaan sitä tarkkaan, ja huitaisi kädellään.
”Hyvä vain, että pysyvät poissa. Viimeiseksi nyt kaipaan jotakuta laittamaan mulle ties mitä sääntöjä ja rajoja”, se kuittasi, ja mä tiesin yhtä hyvin kuin se itsekin, ettei se oikeasti tarkoittanut sitä. Mun teki äkkiä mieli halata Kaspia, että edes joku tekisi sille niin. Hillitsin kuitenkin mielitekoni ja vilkaisin seinäkelloa, joka näytti jo puoli kymmentä.
”Mun pitäisi varmaan lähteä, en mä tullut kuin käymään. En viitsisi notkua yömyöhään tänään”, sanoin ja Kaspi nyökkäsi.
”Joo, mene vaan. Mäkin ajattelin mennä kerrankin aikaisin nukkumaan”, se sanoi mutta nousi silti ylös ja saattoi mut kiltisti eteiseen. Mun takki oli tietysti nyt märkä, kun lumi oli huoneenlämmössä sulanut ja imeytynyt kankaaseen. Vuori sentään oli kuiva.
”Mä en välttämättä pääse tulemaan huomenna, kun on aatto ja kaikki”, sanoin ja Kaspi kohautti olkiaan, tosin jokin sen ilmeessä aiheutti taas mulle lieviä tunnontuskia.
”Kyllä mä ainakin yritän”, lisäsin ja Kaspi hymyili mulle leveästi.
”Sä et todellakaan kestä päivääkään ilman mua”, se kiusasi. Ihan turhaan, kyllä mä näin sen esityksen läpi. Kaspi oli oikeasti iloinen, kun sillä oli edes jotain seuraa, varsinkin näin lomalla.
”No, mä sitten menen…” Mä sanoin, kun hiljaisuus meidän välillä tuntui alkavan mennä pitkittymisen puolelle. Hetken epäröityäni päädyin vielä tekemään jotain täysin hetken mielijohteesta, ja halasin Kaspia. Halaus oli nopea, ja silti muutaman hetken pidempi, kuin olin tarkoittanut. Sekunnin murto-osan ajan vain tuntui siltä, etten olisi halunnut päästää Kaspista irti ollenkaan.
Kaspi näytti joko yllättyneeltä tai ehkä äärimäisen hämmentyneeltä, kun sitten päästin irti. Ainakin olin kerrankin saanut sen hiljaiseksi.
”Jos ei nähdä huomenna, niin hyvää joulua”, sanoin, mutten jostain syystä enää uskaltanut katsoa Kaspia silmiin. Vastareaktiota odottamatta mä lähdin.
Kaksoset oli jo menneet nukkumaan, kun mä tulin kotiin, ja Lahjakin oli saatu toistaiseksi hiljaiseksi. Äiti, isä ja Marianne istui olohuoneessa ja tuijotti TV:stä ohjelmaa jonka tunnistin samaksi, kuin jota Kaspi oli katsonut. Marianne oli ainoa, joka käänsi katseensa kun astuin huoneeseen.
”Pyry tuli”, se sanoi ja vasta silloin äiti ja isäkin tuntuivat havahtuvan läsnäolooni.
”Ai hei kulta, jos haluat vielä iltapalaa niin keittiössä on glögiä ja joulutorttuja”, äiti tarjosi. Mä pudistin päätäni.
”Mä taidan mennä nukkumaan.”
”Miten vain haluat, kulta, hyvää yötä sitten. Nuku hyvin.”
Menin huoneeseeni ja suljin oven takanani. Yöpuvun vaihdettuani käperryin peiton alle, suljin silmäni ja ajattelin yksin kotona värjöttelevää Kaspia siihen asti, kunnes nukahdin.
Seuraavana päivänä heräsin vasta myöhään, vaikka muu perhe olikin ollut jalkeilla jo aamuvarhaisesta. Äiti ja Marianne olivat käyneet mummin haudallakin. Kaikilla tuntui riittävän yllin kyllin järjesteltävää iltaa varten, joten päädyin vain istumaan suurimman osan ajasta paikoillani, etten vain olisi ollut kenenkään tiellä. Useammin kuin kerran meinasin lähteä Kaspille, mutta jokin esti mua. Oli sentään jouluaatto, perinteinen perhejuhla. Kai mun yksi päivä vuodessa piti yrittää sietää perhettäni.
Ilta kuuteen mennessä jouluateria oli katettu pöytään, ja pöydän ääreen istui meidän perheen lisäksi myös serkkujen perhe. Perinteisiin kuului, että he viettivät joulun meillä. Serkuista ainoa samaa ikäluokkaa kanssani oleva Katja kyseli aluksi multa kaikkea, mitä sen mieleen pilkahti pleikkaripeleistä tyttöystäviin, mutta kun mun vastausten pituus ei tuntunut tyydyttävän sen tiedonhalua, se kyllästyi kyselemiseen nopeasti ja kääntyi Mariannen puoleen antaen mun pureskella joulukinkkuni rauhassa. Yhteiset ateriat oli aina ahdistanut mua jonkun verran, mutta sinä vuonna se tuntui menevän vain pahempaan suuntaan.
Ruokailun jälkeen vietettiin se loputtomalta tuntuva aika, jolloin ei millään voi vielä koskea lahjoihin muttei oikeastaan ole mitään tekemistäkään. Varsinkin kaksosten mielestä se oli puhdasta kidutusta. Ne yrittivät keksiä minkä tahansa keinon, jolla varastaa aikuisten huomion niiden keskustelusta, ja onnistuivat lopulta kaatamaan sohvapöydällä palaneen kynttilän ja aiheuttamaan äidille paniikkikohtauksen. Mä istuin hieman syrjemmällä muista ja mietin, mitäpä muutakaan kuin Kaspia. Kaduin jo sitä velvollisuudentuntoa, jota olin päivemmällä kokenut perhettäni kohtaan. Vaikka suuret perhejuhlat eivät olleetkaan mun mieleen, ei Kaspilla yksin voinut hauskaakaan olla.
Viimein kaksosten piina lopetettiin ja annettiin lupa lahjojen avaamiseen. Nuorimmat serkuistamme ja kaksoset ryntäsivät kuusen ääreen ensimmäisenä, sitten aikuiset kävivät kiirehtimättä hakemassa omat lahjapakettinsa. Itse en tehnyt elettäkään hakeakseni omista paketeistani yhtäkään. Kaspin yksinäisyys kaiversi yhä mieltäni, ja lopulta tein päätökseni. Kun nousin seisomaan, lähimpänä mua istunut Marianne katsoi mua kysyvästi.
”Mä käyn ottamassa vähän raitista ilmaa”, vastasin katseeseen ja Marianne nyökkäsi, hetken aikaa mua tarkkaavaisesti katsottuaan.
”Pidä hauskaa”, se toivotti hymyillen, ja jotenkin musta tuntui, että se ei tarkoittanut hapen haukkaamista ollenkaan.
Käännyin vielä olohuoneen ovelta katsomaan lahjojen äärellä touhuavia ihmisiä. Saku oli saanut toivomansa pienoislentokoneen ja tutkaili nyt sitä silmät säteillen. Taneli näytti lentokoneesta kateelliselta vain siihen asti, kunnes hänen oma pakettinsa paljasti samanlaisen, mutta eri värisen. Mariannen ympärille oli taas kohonnut kunnioitettava kasa kirjoja, se rakasti lukemista yli kaiken. Lahjakin näytti saaneen elämänsä ensimmäisen joululahjan, tummanpunaiset lastenrattaat.
Mä en voinut mitään sille hymylle, joka karkasi mun huulille ennen kuin mä käänsin niille selkäni.
Ulkona mua odotti totaalinen yllätys. Vielä eilen lunta oli ollut vain muutaman sentin kerros, mutta vuorokauden kestänyt lumipyry oli jättänyt jälkeensä tasaisina kumpuina kohoilevat, koskemattomat hanget. Pyrytys oli lakannut, ja lunta leijaili enää maahan vain hajanaisina hiutaleina.
Kadut oli tyhjiä, autojakin kulki aika harvassa. Kaikki olivat kotona joulunvietossa, talojen ikkunoiden takana huoneet kylpivät lämpimässä valossa ja joulutunnelmassa. Vaikka mä olin kulkenut sinä talvena Kaspille jo monta kertaa, mä en ollut kiinnittänyt yhtään huomiota matkan varrella olevien talojen jouluvaloihin. Joissakin pihoissa oli nähty paljonkin vaivaa muutaman hassun lamppuasetelman virittämiseksi, niiden kirkkaat valot värjäsivät hanget milloin sinisiksi, milloin punaisiksi tai vihreiksi. Mun oli pakko myöntää, että näky oli aika kaunis.
Kaspi näytti yllättyneeltä kun se avasi oven.
”Mä ajattelin, jos mentäisiin kävelemään vaikka puistoon”, mä ehdotin, ennen kuin se ehti sanoa mitään. Kaspi tyytyi vain nyökkäämään ja veti takin ylleen.
Puisto on ihan Kaspin rivitalojen vieressä. Ei se mitenkään suuri ole, mutta kunta on nähnyt paljon vaivaa sen siistinä pitämiseen ja kai sitä voi ihan viihtyisäksi sanoa. Puistotietä ei oltu aurattu sitten lumisateen, joten me jouduttiin Kaspin kanssa tarpomaan aika hangessa, mutta jotenkin se ei haitannut juuri silloin. Me oltiin kummatkin hiljaa, Kaspi piti katseensa tiukasti askelissaan ja mä annoin omani kiertää katulyhtyjen valon ulkopuolelle jääviä varjoja. Mä en ole oikeastaan ikinä pelännyt pimeää. Mä tunnen oloni pimeässä turvalliseksi.
”Kuule…” Kaspi rikkoi hiljaisuuden pysähtyen paikalleen. Kun katsoin siihen, se oli kohottanut katseensa ja katsoi mua, ”mä olen oikeasti iloinen, että sä tulit.”
”Niin no, mitä muutakaan mä olisin tehnyt”, mä kohautin olkiani ja irvistin heti perään, ”melko sietämätöntä siellä meidän juhlissa olikin.”
Kaspi naurahti, mutta vakavoitui uudestaan melkein heti.
”Musta ei ole yhtään kivaa viettää joulua yksin. Tai olla yksin muutenkaan”, Kaspi sanoi hiljaa, painoi katseensa ja jatkoi ääni katkerana, ”musta ei ole yhtään kivaa, että mun vanhemmat ei välitä musta edes sen vertaa, että tuhlaisivat muutaman sadan sen takia, että näkisivät mut edes kerran puolessa vuodessa. Helvetti soikoon, kyllä niillä sitä rahaa riittää.”
Mä en osannut sanoa siihen yhtään mitään. Kaspi puri huultaan ja mulle tuli tunne, että se pidätteli itkua. Me oltiin tunnettu Kaspin kanssa kolme vuotta, mutta ikinä, ikinä mä en ollut nähnyt sen itkevän. Ajatuskin tuntui jotenkin väärältä. Ennen kuin mä olin edes tajunnut, mitä tein, mä olin astunut Kaspin luokse ja kietonut käteni sen ympärille. Enkä mä sillä kertaa päästänyt irti.
”Ei se kenestäkään olisi kivaa”, mutisin Kaspin korvaan. Mä tunsin sen hengityksen lämpimänä mun poskea vasten ja olin hyvin tietoinen siitä, että se oli myös kiertänyt kätensä mun ympärille. Hetki tuntui kestävän vähintään ikuisuuden, mä puristin Kaspia itseäni vasten ja se ei sanonut mitään, painoi vain päätään mun olkapäätä vasten hiljaa.
Ja kun me sitten viimein liikuttiin, Kaspi kohotti kasvonsa ja katsoi mua silmiin. Mä vastasin katseeseen ja hymyilin sille, en oikein tiedä miksi, mutta mua vaan hymyilytti. Kaspi katsoi mun hymyä vakavana hetken ja kohotti sitten kätensä mun kasvojen sivulle.
Se oli Kaspi joka suuteli.
Ei sillä, ettenkö mä olisi vastannut suudelmaan.
