Kirjoittaja: Westy
Ikäraja: K-11
Genre: Drama, tulkinnanvarainen slash, lievä angst
Varoitukset: Pari mietoa kirosanaa (hitto)
Beta: Microsoft Word, kävi opettajalla
Tiivistelmä: ”Onko sinun pakko häiritä minua juuri nyt?”
”On.”
A/N: Äikäntunnille ainekirjoitelma :> Lukekaapas. Sain tästä ainoan kymppini, yhyy angst.
”Oliver, nousisit jo ylös.”
”Suu kiinni.”
”Ulkona on kaksikymmentä astetta lämmintä, nappaa T-paitasi ja tule!”
”En jaksa. Häivy.”
”Mutta – Et edes suostu kertomaan – ”
”Häivy, Quillan!”
Ruskeasilmäinen teinipoika mutristi suutaan ja varasi enemmän painoa vasemmalle jalalleen. Huonessa oli hämärää, taulut olivat vinossa ja lattialla lojui pahvisia kahvimukeja.
”Täällä on tukehduttavan kuuma. Voisinko hakea sinulle vettä?”
Sohvalla maannut, kattoa tuijotellut vaaleahiuksinen Oliver huokaisi syvään. Hän siirsi päätään kohti ystäväänsä ja älähti; hänen niskaansa iski ilkeä kipupiikki olkapään naksahtaessa puista käsinojaa vasten.
”Onko sinun pakko häiritä minua juuri nyt?”
”On.”
Oliveria alkoi naurattaa, joten hän antoi suupieliensä kohota ja käden nousta raaputtamaan likaisentuhkaisaa hiuspehkoa - se kutitti teini-ikäisen päänahkaa mielettömästi. Suortuvat putoilivat hieman ulkoneville korville paljastaen ohimosta löytyneen pienen luomen huoneessa seisoskelleelle Quillanille.
”Kertoisit minulle mitä tapahtui”, Quillan aloitti haparoivasti, ”tai muuten kaadan päällesi saavillisen kylmää vettä.”
”Se lasillinen riittäisi, kiitos.”
”Oliver!”
Tummempitukkainen puristi hampaansa yhteen ja istui alas huoneen toiseen päähän. Hän lysähti laiskasti tummansiniselle säkkituolille – tai sitten se oli vaaleampi, huoneessa oli muutenkin niin pimeää – ja haukotteli.
”Se on yksityisasia”, sohvalla epämukavasti maannut poika sanoi hiljaisuuteen. Hän tiesi, ettei toisen tiedonhalu leppyisi tuolla selityksellä, mutta ainakin hän saisi voitettua sillä joitain minuutteja lisäaikaa.
”Olen tuntenut sinut vuosia”, nurisi Quillan hiljaa, ”etkä kerro minulle?”
Oliver sulki silmänsä ja koetti sulkea toisen pois mielestään. Hän vaipui omiin maailmoihinsa, kunnes viidentoista minuutin kuluttua tunsi kasvoillaan jotain kylmää – se valui hänen nenäänsä ja sai hänet yskimään –
”Vettä!”
”Minähän varoitin sinua”, Quillan virnisti ja laski äsken täynnä olleen, nyt tyhjän lasin puiselle yöpöydälle. Puu kolahti ja lasi äännähti kimeästi sen osuessa lampun metalliseen varsiosaan.
Oliver nousi istumaan ja raahasi itsensä kylpyhuoneeseen. Sohva oli märkä, hänen kasvonsa olivat märät ja hitto vie, Quillan ei koskaan jättänyt uhkauksiaan toteuttamatta. Milloin hän oikein oppisi käsittelemään tuota ruskeatukkaista pikkupirulaista kunnolla?
Ovella kuului nopea koputus; se viipyi ilmassa hetken ja ääniaallot kulkeutuivat Oliverin tärykalvoille kolme kertaa, kop kop kop.
”Lähtisit jo”, tuhkatukkainen älähti ja avasi oven. Se paukahti kiinni vessan kaakeleihin ja pelästytti hereille nurkassa olleella tietokonepöydällä nukkuneen lihavan kissan. Se juoksi alakertaan kuin olisi ollut tulessa.
”Hienoa, Donald pelästyi”, Oliver jatkoi turhautuneena. Quillan ei koskaan ollut pitänyt kissasta. Se oli rikkonut hänen upouuden kännykkänsä, kun poika oli ollut noin kuusivuotias – katti oli kantanut vekottimen sitä suustaan roikottaen pihalla sijainneeseen uima-altaaseen.
”Hah! Sen sietääkin pelästyä. Donald kaipaa liikuntaa”, ruskeatukka sanoi sarkastisella äänensävyllä varsin tyytyväisenä itseensä. Hetkessä harmaat silmät muuttivat sarkastisenpistävistä huolestuneen oloisiksi ja hän tutkaili Oliveria pitkään. Vaaleatukka oli vakavoitunut ja purrut huultaan niin, että siitä oli alkanut vuotaa verta.
”Istu alas.”
”Häh?”
”Istu sille sohvalle jonka pilasit”, poika sanoi pyöräyttäen silmiään. Quillan oli aina halutessaan oikea älykääpiö.
Ystävykset kävelivät veden liottamalle sohvalle ja istuutuivat alas. Oliver väänteli käsiään ja Quillan laski kattolautoja hermostuksen ottaessa vallan hänen mielestään.
”Kaksikymmentäkolme, kaksikymmentäneljä…”
”Älä vain sano että teet sitä, mitä luulen sinun tekevän”, Oliver älähti ja virnisti lyöden toista selkään. ”Halusit kai kuulla asiani?”
Quillanista lautojen laskeminen tuntui niin paljon turvallisemmalta. Hän ja Oliver olivat turvassa, mitään hermostuneisuutta ollut, kukaan ei ollut uhattuna eikä tarvinnut miettiä huomista matematiikankoetta, jonka koealue oli mennyt ohi korvien.
”Olin lääkärissä”, Oliver aloitti ja vakavoitui sekunneissa, kello tikitti tik tak tik tak ja päästi kylmät väreet leikkimään piirileikkiä ruskeatukkaisen Quillanin selkärangalle.
”Ihme”, hän sanoi tekopirteästi. Hän ei halunnut kuulla, hän ei halunnut saada tietää sitä, mikä oli ollut totuutta jo pitkän aikaa.
”Älä keskeytä minua”, inahti vaaleahiuksinen, ”kuitenkin, olin lääkärissä sen jälkeen, kun olin pyörtynyt kuvaamataidon tunnilla ja minut oli raahattu terveydenhoitajan vastaanotolle.”
Tik tak tik tak
”Lääkäri oli ystävällinen. Hän oli noin kolmikymppinen – näin ainakin arvioisin – sympaattinen nainen, jolla oli tummaksi värjätty tukka. Sara, jos muistan oikein, tiedäthän sinä minut – muistini on lyhyt kuin kanalla”, Oliver hymyili häilyvästi mutta pyyhki ilmeen naamaltaan yhtä nopeasti kuin se oli sille ilmaantunutkin. Quillan nyökkäsi kiinnostuneena ja kehotti toista jatkamaan tarinaansa.
Tik
”Lukuisten kyselyiden jälkeen hän teetti minulla pari testiä ja – ja lähetti minut kuvauksiin”, Oliver pakotti sanat suustaan.
Tak
”Kuulemma kuvat ovat selviä, Quillan. Se on aivokasvain, ja hoidot voivat kestää vuosia.”
Tummapään suu kuivui. Hän katseli ystäväänsä, jonka kalvenneet kasvot vaikuttivat painuneen enemmän kuopalle kuin vain minuutteja sitten, ja kuinka hänen hiuksensa eivät enää olleet niin eläväiset vaan vaikuttivat kehystävän kasvoja hampunkarheina ja valkoisina. Kuolleina.
”Jos olisin vaan laskenut lautoja”, Quillan sihahti hiljaa ja nousi seisomaan kävelläkseen ovelle, ”tätä ei olisi tapahtunut”, hän jatkoi kompurointiaan. Hän kaatui takanaan olleeseen jumppakassiin ja jäi tuijottamaan kattoa tuntien niskojensa niksahtavan sekä selkäänsä puristaneen legopalikan pistävän ilkeästi jo jumittuneita lihaksia. Hänen kasvojaan alkoi haistella punertava kissa, Donald, joka oli palannut onnellisen tietämättömänä omistajansa senhetkisestä tilasta.
”Sinä kuolet, Oliver, ja minä tiedän sen – näin sen unessa, ihan varmasti näin, voi ei, mitä oikein teen – olet kuolemansairas!”
”Kiitos muistutuksesta, Quillan. Ehdin unohtaa sen tässä viiden minuutin aikana.”
Oliverin vihreät silmät kohtasivat hämmentyneet harmaat, tuhkatukka virnisti ja kutsui kissan keittiöön. Oli ruoka-aika.
Tik tak tik tak, tikittää kello
Ja aika kuluu eikä anna menetettyä takaisin
