Ficin nimi: Erään talon ikkunoista
Kirjoittaja(t): Aiqsu
Tyylilaji/Genre: romance/fluffy
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Ron/Luna
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: ”sinä olet täysin järjetön.”
A/N: Tämmöinen fiilistelyficci syksyn sateesta ja siitä, kuinka oudoista asioista pitäminen on aliarvostettua.
~
Erään talon ikkunoista
Millaisessa talossa ei ollut edes ikkunalaseja? Ron oli kysynyt kysymyksen yhtä monta kertaa kuin kitkerään sävyyn ajatellut sen, eikä ollut vieläkään saanut haluamaansa vastausta. Hän oli väsynyt ja kiukkuinen siitä, ettei mikään voinut olla normaalia. Ei sillä, että taloon olisi vetänyt avoimesta ikkunasta; ”tällaisiin ongelmiin taiat riittävät”, Luna oli sanonut. ”Toisin on suurten asioiden kanssa.” Silloinkaan Ron ei vielä ymmärtänyt, miksi.
Sitten, eräänä sateisena maanantai-iltapäivänä hänestä tuntui, että hän alkoi ymmärtää. Aina paha merkki – ikkunalaudalla istuva Luna heitti päätään taakse ja platina valui hänen selkäänsä pitkin kuin vesi olisi valunut olemattomassa ikkunalasissa, ja Ronin rinnassa läikähti lämpimästi. Onni. Ja kun hän tajusi, että onnellisuuden lähde oli se typerä ikkuna, se oli omiaan tekemään hänet taas kärttyiseksi.
Luna pudottautui ikkunan ulkopuolelle istumapaikaltaan, ja Ron siirtyi siihen, missä suojataian muodostama seinä erotti hänet ulkoilmasta. ”Miten Merlinin nimessä”, Ron huusi sateessa varpaisillaan, kasvot taivaaseen käännettynä seisovalle Lunalle, ”sinä voit pitää sateesta?”
”Minä rakastan sitä!” Luna lähes lauloi, kun kaatosade valui hänen päälleen, liimaten hänen ohuet vaatteensa hoikan vartalon taitteisiin ja kurveihin. ”Ihan kuten minä rakastan rumia esineitä. Tai sitä, kuinka asiat eivät suju suunnitelmien mukaan. Tai sitä, miten mikään ei ole ikuista.”
”Kukaan ei pidä noista asioista, Luna!” Ron ulvoi takaisin.
”Meidän ei pitäisi tuomita surullisia asioita surullisiksi ihmisten kertomien tarinoiden perusteella”, Luna sanoi ja pyyhkäisi märät otsahiukset kämmenellään päänsä päälle töyhdöksi. ”Kukaan ei tiedä, tuovatko tummat pilvet huonoa onnea. Sinulle ja minulle se voi tarkoittaa päivää yhdessä peiton alla, piilossa siltä, mitä muut väittävät surulliseksi.”
Ron pudisti päätään yhtä lailla Lunalle kuin omalle itselleenkin, ja kiipesi ulos sateeseen. ”Sinä olet täysin järjetön. Onko kukaan koskaan kertonut sitä sinulle?”
Luna hymyili ja käveli takaperin Ronin syliin, lukiten tämän kädet vyötäisilleen. ”Minä olen ehkä järjetön, mutta sinä se seisot vaatteet päällä kaatosateessa, vaikka et edes pidä siitä.”
”Minun syyni on se, että pidän sinusta”, Ron naurahti Lunan ohimoa vasten. ”Lisäksi minulla on halussani taikaa, joka kuivattaa vaatteet hetkessä.”
”Sinulla on niin paljon enemmän kuin taikaa, Ronald Weasley”, Luna sanoi. ”Sinulla on ihmeitä. Sinulla ja minulla on ihme, tässä ja nyt ja juuri näin, koska meistä ei puutu mitään, eikä meillä ole mitään liikaa. Harvalla on vapaus juosta vaatteet päällä sateeseen koska tahansa ja palata sieltä katumatta yhtä ainutta asiaa.”
Siksi, Ron arveli, heidän talossaan ei ollut ikkunoita. Ja kun kyse oli Lunasta, niin hitto vie, Ron olisi voinut hankkiutua seinistäkin eroon vaikka saman tien.
~
