Nimi: Seitsemän askelta etelään
Kirjoittaja: Sakura
Ikäraja: S
Paritus: Neville/Luna/Blaise
Tyylilaji: drama, romance
Vastuuvapaus: En omista näitä hahmoja enkä hyödy tekstistä taloudellisesti.
A/N: Ilmeisesti muhun iski jokin kirjoitusbuumi. Tavallaan mulla on tunne, että olen omalta osaltani käsitellyt nämä Potter-jutut, mutta en vaan osaa lopettaa. Tällaista pikaista tänään ja taas mulle vieraammilla hahmoilla. Kaikkee pitää kokeilla vai miten se meni!
Seitsemän askelta etelään
Kuvassa oli meri. Violetinsininen, vaalea. Ja taivas oli hedelmänvärinen. Luna oli laittanut hiuksiinsa pienen paperisen sateenvarjon. Se oli jo kastunut ja ryppyinen, ja kenties Luna oli aikaa sitten unohtanut sen olemassaolon. Vesi oli tyyni, hiekalla askelten painaumia, Lunan liikkeessä tuulta ja vaahtopäitä. Kuvaajan varjo häälyi vasemmassa alakulmassa tummana ja sanattomana. Nevillen huokaus pysähtyi paperin kiiltävään pintaan.
”Hei Neville, nyt mennään. Olet neljä tuliviskiä auki.” George asteli hermostuneena eteisen ja olohuoneen väliä. ”Hän tulee takaisin, tiedätkö.”
Neville nosti hämmästyneenä katseensa kuvasta. ”Tottakai.”
Älä välitä siivouskaapin narskuista. Jos haluat olla kiltti niille, ne pitävät päärynästä. Kuu paistaa ja valaat laulavat.
”Narttu”, oli Ronin ensimmäinen sana kun he tapasivat hänet Vuotavassa noidankattilassa tuntia myöhemmin. ”Et sinä, Neville. Sinä olet pelle.”
”Ron…” Varoittavasti, tai väsyneesti. Georgen kasvoilla oli tuliviskijuonteita ja haalistuneita pisamia.
”Älkää. Hän vain on sellainen, vapaa.”
”Oletko sinä vapaa, Neville?” George kysyi.
”Rakastan häntä. Olen siellä missä hänkin.” Tunnen suolaisen tuulen huulillani iltaisin, ja aamulla ennen kuin herään etelän aurinko lämmittää kasvojani.
”Joten me juomme tänään.” Ron kohotti kermakaljakolpakkoaan niin että vaahto kuohui yli. Vaahtopäitä hiuksissa, hiekkaa vartalolla.
*
Sängyn vierellä on rikkoutunut lasi ja kuivunut tahmea viinitahra. Niin tumma että voisi olla verta. Neville kiroaa vaimeasti ja nyppäisee lasinpalan varpaastaan. Sitten hän istuu sängyn laidalle. Narahdus on uudenlainen, vieras, korkeataajuisempi.
Luna keittää teetä ja unohtaa veden jäähtymään. Käyttää samaa punaista juhlamekkoa viikon. Neville näkee kankaan rypytyksissä kädenjäljet kuin mustetahrat. Solisluulta rinnan kaarta hipoen vyötärölle. Vartalot painautuvat vastakkain. Tummia kiinteitä vatsalihaksia, Lunan hentoja jäseniä. Mustelmia käsivarressa. Yöllä jäljet hänen ihollaan ovat valkoista fosforia, Neville tuijottaa niitä pimeässä.
*
Näin tänään lohikäärmeen. Blaise saa meidät lentämään.
Luna ei ymmärtänyt. Luna ei yksinkertaisesti ymmärtänyt. Omassa maailmassaan hän oli kameleontti, vaihtoi väriä valon ja varjon mukaan eikä nähnyt eroa niiden välillä, hän oli kaikkea yhtä aikaa. Sadetta ja aurinkoa. Yksisarvia ja sarvivalaita, narskuja siivouskaapissa, kalanpoikasia viemäriputkissa. Sateenkaarikala, merivuokko. Näkyvissä mutta aina hopeisen veden lävitse, kuiville nostettuna kuolisi. Lunalla ei ollut omaatuntoa, hän ei tarvinnut sitä. Hän oli aina hyvä, osa aineetonta maailmaa jota muut eivät nähneet. Männyn- ja mintuntuoksu tuulessa. Vapaa, loputon.
Niin Neville halusi ajatella. Hän seisoi aamukolmelta parvekkeella ja itki ääneti, odotti auringonnousua koska jossakin sen äärellä Lunakin olisi. Hän katsoisi valoa suoraan silmiin eikä pelkäisi. Hioisi sitten vanhan lankkulattian ja maalaisi sen keltaiseksi kuten Luna oli toivonut. Hinkkaisi puunsyihin imeytyneen viinitahran pois.
Luna oli sellainen. Hän tulisi takaisin, tanssisi alasti ympäri taloa ja saisi Nevillen nauramaan. Laittaisi appelsiininlohkoja teehen, huolehtisi narskuistaan ja varistelisi pölypallot ruusupensaaseen kuin lumisateen. Menisi taas etsimään lohikäärmeitä ja vedenneitoja, unohtaisi itsensä hiukset kasvoilla hurmiossa, rikkoisi laseja koska ei muistanut pitää niistä kiinni.
Auringonpimennys. Tein orvokeista hiuspannan mutta ne kuihtuivat. Ostaisitko appelsiineja, tarvitsen teetäni!
Hän tulisi takaisin, valuisi Nevilleen kuin hunaja. Nevillen ei tarvinnut antaa anteeksi, hän oli tehnyt sen jo. Hän katsoisi maailmaa Lunan tavalla, opettelisi taas rakastamaan itseään koska Lunakin teki niin.
